124 uutta, laajaan aineistoon perustuvaa tietoa siihen kuuluvien verbien tosiasiallisesta käytöstä. Ongelmana on, että sovelletut teo- reettiset käsitteet jäävät paljolti taustoitta- matta tai problematisoimatta. Tulokset ovat monin tavoin hyödyllisiä tulevallekin tut- kimukselle, ja ne on esitetty selkeästi ja miellyttävän havainnollisesti, joskus suo- rastaan arkisesti. Tunneverbit jäävät vielä sopivasti askarruttamaan. MARIA VILKUNA Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Sörnäisten rantatie 25, 00500 Helsinki Sähköposti: [email protected]LÄHTEET PAJUNEN, ANNELI 2001: Argumenttirakenne. Suomi 128. Helsinki: Suomalaisen Kir- jallisuuden Seura. virittäjä 1/2002 uomen sanojen alkuperä -teos eli ly- hyesti SSA ilmestyi tehtävän laadun huomioon ottaen hyvinkin ripeään tahtiin ja myös varsin säännöllisin väliajoin, ensim- mäinen osa 1992, toinen 1995 ja viimeinen, kolmas osa vuonna 2000. Kun ensimmäi- sen ja toisen osan välillä oli toimittajakun- nassa suuriakin muutoksia, toisen ja kol- mannen osan lopullinen toimituskunta py- syi jokseenkin samana. Teoksen suuriin lin- joihin ei mainituilla muutoksilla näyttäisi olleen merkittävämpää vaikutusta, yksityis- kohdissa on kylläkin havaittavissa eroja, ja tämä koskee mielestäni varsinkin etymolo- gioinnin perusteiden väljentymistä ensim- mäisestä osasta kolmanteen. Joka tapauk- sessa SSA tekee kokonaisuudessaan tasa- painoisemman vaikutuksen kuin Suomen kielen etymologinen sanakirja (I–VI 1955– 1978) eli SKES, jonka kahden ensimmäi- sen osan ja myöhempien osien erot kasvoi- vat huomattavasti niin hakusanojen määräs- sä kuin sana-artikkeleiden pituudessakin. S SUOMEN SANOJEN ALKUPERÄT PÄÄTÖKSEEN Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. 3. osa R–Ö. Ulla-Maija Kulonen, päätoimit- taja, Satu Tanner, toimituspäällikkö, Kirsti Aapala, Sani Alatalo, Eino Koponen, Maria Laurila, Meri Puromies, Klaas Ph. Ruppel, Leena Sarvas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituk- sia 556 ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62. Kotimaisten kielten tutkimus- keskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2000. 503 s. ISBN 951-717-712-7. SKES III–VI JA SSA 3 Etymologisen sanakirjan käyttäjää kiinnos- taa tietysti, missä määrin SKES ja SSA eri kannoilta katsottuna poikkeavat toisistaan. Merkittävä perusero on se, että kolmiosai- sen SSA:n hakusanojen määrä on selvästi pienempi kuin kuusiosaisen SKES:n, mikä koskee erityisesti nyt käsiteltävää kolmat- ta osaa: SKES:ssa r-alkuiset sanat alkavat suunnilleen jo kolmannen osan puolivälin jälkeen, SSA:ssä vasta viimeisessä osassa. Karsintaa on siis jouduttu tekemään rajus- ti. Saadakseni edes jonkinlaisen kuvan eroista valitsin työn helpottamiseksi vertai- lukohteen suhteellisen vähälukuisista u- alkuisista sanoista. Näitä hakusanoja on SKES:ssa liki 170, SSA:ssä vähän yli 90. Poisjätetyistä sanoista runsaat puolet on myöhäisehköjä, osaksi suppealevikkisiä lainasanoja, joista ruotsista saatuja on 28, venäjästä 15 ja saamesta 5. SKES:n vanhak- si germaanisperäiseksi lainaksi katsoma
13
Embed
SUOMEN SANOJEN ALKUPERÄT PÄÄTÖKSEEN · Vasu ’päreistä, tuohesta, pajuista tms. punottu kanto- t. säilytysastia’-sanan yhtey-dessä on muuten harvinaiselta vaikuttava toteamus:
This document is posted to help you gain knowledge. Please leave a comment to let me know what you think about it! Share it to your friends and learn new things together.
Transcript
124
uutta, laajaan aineistoon perustuvaa tietoasiihen kuuluvien verbien tosiasiallisestakäytöstä. Ongelmana on, että sovelletut teo-reettiset käsitteet jäävät paljolti taustoitta-matta tai problematisoimatta. Tulokset ovatmonin tavoin hyödyllisiä tulevallekin tut-kimukselle, ja ne on esitetty selkeästi jamiellyttävän havainnollisesti, joskus suo-rastaan arkisesti. Tunneverbit jäävät vieläsopivasti askarruttamaan.
MARIA VILKUNAKotimaisten kielten tutkimuskeskusSörnäisten rantatie 25, 00500 HelsinkiSähköposti: [email protected]
LÄHTEET
PAJUNEN, ANNELI 2001: Argumenttirakenne.Suomi 128. Helsinki: Suomalaisen Kir-jallisuuden Seura.
virittäjä 1/2002
uomen sanojen alkuperä -teos eli ly-hyesti SSA ilmestyi tehtävän laadun
huomioon ottaen hyvinkin ripeään tahtiin jamyös varsin säännöllisin väliajoin, ensim-mäinen osa 1992, toinen 1995 ja viimeinen,kolmas osa vuonna 2000. Kun ensimmäi-sen ja toisen osan välillä oli toimittajakun-nassa suuriakin muutoksia, toisen ja kol-mannen osan lopullinen toimituskunta py-syi jokseenkin samana. Teoksen suuriin lin-joihin ei mainituilla muutoksilla näyttäisiolleen merkittävämpää vaikutusta, yksityis-kohdissa on kylläkin havaittavissa eroja, jatämä koskee mielestäni varsinkin etymolo-gioinnin perusteiden väljentymistä ensim-mäisestä osasta kolmanteen. Joka tapauk-sessa SSA tekee kokonaisuudessaan tasa-painoisemman vaikutuksen kuin Suomenkielen etymologinen sanakirja (I–VI 1955–1978) eli SKES, jonka kahden ensimmäi-sen osan ja myöhempien osien erot kasvoi-vat huomattavasti niin hakusanojen määräs-sä kuin sana-artikkeleiden pituudessakin.
S
SUOMEN SANOJEN ALKUPERÄTPÄÄTÖKSEEN
Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. 3. osa R–Ö. Ulla-Maija Kulonen, päätoimit-taja, Satu Tanner, toimituspäällikkö, Kirsti Aapala, Sani Alatalo, Eino Koponen, Maria Laurila,Meri Puromies, Klaas Ph. Ruppel, Leena Sarvas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituk-sia 556 ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62. Kotimaisten kielten tutkimus-keskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2000. 503 s. ISBN 951-717-712-7.
SKES III–VI JA SSA 3
Etymologisen sanakirjan käyttäjää kiinnos-taa tietysti, missä määrin SKES ja SSA erikannoilta katsottuna poikkeavat toisistaan.Merkittävä perusero on se, että kolmiosai-sen SSA:n hakusanojen määrä on selvästipienempi kuin kuusiosaisen SKES:n, mikäkoskee erityisesti nyt käsiteltävää kolmat-ta osaa: SKES:ssa r-alkuiset sanat alkavatsuunnilleen jo kolmannen osan puolivälinjälkeen, SSA:ssä vasta viimeisessä osassa.Karsintaa on siis jouduttu tekemään rajus-ti. Saadakseni edes jonkinlaisen kuvaneroista valitsin työn helpottamiseksi vertai-lukohteen suhteellisen vähälukuisista u-alkuisista sanoista. Näitä hakusanoja onSKES:ssa liki 170, SSA:ssä vähän yli 90.Poisjätetyistä sanoista runsaat puolet onmyöhäisehköjä, osaksi suppealevikkisiälainasanoja, joista ruotsista saatuja on 28,venäjästä 15 ja saamesta 5. SKES:n vanhak-si germaanisperäiseksi lainaksi katsoma
125
uunas ’pajan ahjo, riihen uuni’ puuttuu se-kin SSA:stä. Muista kuin lainasanoista ovatsivuun jääneet muun muassa Nykysuomensanakirjankin tuntemat uisko, mikä on van-hojen asiakirjojen ’vene’, ukista ’äännellätyytymättömästi, valitella yms.’ (SKES:nmukaan vastineet karjalassa, vepsässä jaetelävirossa), urmakka ’rohkea, reipas’(vastine karjalassa) ja uuro ’kapea ja syvä,jyrkkäreunainen notko’(vastine karjalassa).Täysin uusia hakusanoja on neljä: ulsteri,painomitta unssi, SKES:sta vielä puuttunutuntuva ja matalaa varpukasvia tarkoittavauuvana. Viimeksi mainittu harvinainensana on ilmeisesti päässyt mukaan siitäsyystä, että se kuuluu niihin tapauksiin, jois-ta etymologia on esitetty SKES:n ilmesty-misen jälkeen (ks. SSA 3:n alkusanat, s. 7).Hakusanoissa tehtyjä muutoksia kuvaavatesimerkiksi seuraavat: uhma (SKES) →uhmata (SSA); uistaa ’vetää uistinta’ →uistin; ujeltaa ’vinkua’ (SKES:ssa käsitel-ty yhdessä ujea ’suippo, terävä’-sanan kans-sa) → ujea ja ujeltaa (SSA:ssä käsiteltykumpikin kokonaan erikseen); ulista ’ul-voa, uikuttaa’ ja ulea ’kylmä ja kolea (tuu-lesta)’ (SKES:ssa käsitelty täysin erillisinäsanoina) → ulista (SSA:ssä käsitelty yhdes-sä); uoma (SKES: »ks. vuoma») → vuoma(SSA: »ks. uoma»); urpa → urpu; urvelo’ujo, hidas; tyhmä; nahjus’ → urvahtaa’torkahtaa’ (sekä SKES:ssa että SSA:ssä onarvelu näiden kahden sanan yhteisestä al-kuperästä; urvahtaa on Nykysuomen sana-kirjan harvinaiseksi luonnehtima sana).
SSA ei suinkaan ole vain jonkinlainenSKES:n typistetty versio, vaan se sisältääpaljon uutta tietoa, varsinkin SKES:n ilmes-tymisen jälkeen esitettyjä uusia etymolo-gioita, joista lainasanat ovat suurena enem-mistönä, ja sen lisäksi myös SSA:n kirjoit-tajien poikkeavia kannanottoja SKES:nselityksiin ja aivan uusia hakusanoja. Ta-pauksista, joissa SSA on eri kannalla kuinSKES tai joissa SKES:ssa ei ole mitään al-
kuperäselitystä, mainitsen tässä vain muu-taman esimerkin:
Raadella on nähdäkseni aivan oikeinyhdistetty raato-sanaan, niin kuin kirjalli-suusviitteiden mukaan näyttää jo DanielJuslenius vuonna 1745 ilmestyneessä sana-kirjassaan tehneen; SKES kytkee nämä sa-nat raataa-verbiin.
Suostua ei SSA:n mukaan perustu —kuten vanhastaan on katsottu — aiempaan,vanhassa kirjasuomessa harvinaisena tavat-tavaan muotoon suosistua (vrt. ränstyä <ränsistyä, tylstyä < tylsistyä), mikä taas olisijohdos substantiivista suosi ’suosio’. Uudenselityksen mukaan suostua on johdos ver-bistä suoda: suo+stu-, kun taas suosi esite-tään takaperoisjohdokseksi suosia-verbis-tä ja katsotaan, että se olisi murteissa satun-nainen muoto. (Viimeksi mainittuun on kui-tenkin todettava, että suosi esiintyy jo Ag-ricolalla usean kerran itsenäisenä substan-tiivina. Sitä paitsi Nykysuomen sanakirjas-sakin on adverbi suosista ’suosiolla, suo-siosta’, murteista tunnetaan suosilla ’id.,hyvällä, vapaaehtoisesti’, mielisuosin ’id.,mielihyvin’ jne., ks. SKES s.v. suosi.)
Seikka ’asia, juttu’, johon kuuluu myösseikkailla, on aiheellisesti erotettu koko-naan ’pärepihtiä; seivästä yms.’ tarkoitta-vasta seikko-sanasta, minkä yhdistelmänSKES vielä mainitsee seikka-artikkelis-saan, vaikka pitääkin sitä epävarmana.
Suuttua on SSA:n mielestä mahdolli-sesti samaa pesyettä kuin suu, mikä selitysperustuu paljolti suuttua-verbin merkityk-seen ’kyllästyä’. SKES:ssa on esitetty vainskandinaavisen lainan olettamus (mm. mui-naisnorjan s 7yta ’aiheuttaa surua, vaivata;valittaa, huolehtia’), mikä mainitaan myösSSA:ssä. (Kumpikaan selityksistä ei mer-kityksen puolesta tunnu parhaalta mahdol-liselta.)
Säästää-verbiä ei SKES:ssa ole etymo-logioitu. SSA arvelee sen alkumerkityksek-si ’panna talteen’ ja sen olevan johdos sa-
126
nasta sää ’säie’, kuten myös verbin säätää.(Mainittua säästää-verbin alkumerkitystätukevia rinnakkaistapauksia näyttäisivätmuuten olevan suojata ’korjata talteen; va-rata, panna säästöön’ s.v. suoja ja karj. säi-lytteä ’tallettaa; saada säästymään’ s.v. säi-lyä. Sen sijaan on mielestäni kyseenalais-ta, voidaanko säästää kytkeä tuohon sää-sanaan, jonka johdokseksi tähänastisessaetymologioinnissa on katsottu jo semantti-sesti epäilyttävän monta sanaa: siihen onyhdistetty paitsi säätää myös sääliä ’kerä-tä, koota’, säällinen ’kunnollinen, asiallinen’sekä sääntö ja nyt siis vielä säästää.)
Uros-sanan kohdalla on aivan uutenaselityksenä, että se voi olla johdos u+ros,aikaisemmin *u+ras, johon saamen muo-to palautuu; -ras olisi sama johdin kuinsanoissa naaras ja koiras, ja kanta u- tavat-taisiin myös sanassa u+kko sekä pelkkäkanta vogulin sanoissa oj, wuj jne. ’eläin,karhu’.
Vasu ’päreistä, tuohesta, pajuista tms.punottu kanto- t. säilytysastia’-sanan yhtey-dessä on muuten harvinaiselta vaikuttavatoteamus: »nuori Savossa syntynyt sana».Artikkelissa vedotaan levikkiseikkoihin,kun katsotaan, ettei sen enempää satakun-talaissana vasu ’ruumenkoppi’ kuin etelä-ja lounaisrannikon vasu ’kalasumppu’ oleyhdistettävissä ensiksi mainittuun niin kuinSKES olettaa. Vasujen alkuperiin ei kuiten-kaan sen enempää puututa. (Astia-vasun voikaiketi selittää kontaminaatioksi vakka +pusu ’tuohesta tehty kannellinen astia’ —pusu on itäisten itämerensuomalaisten kiel-ten sana, SSA 2.)
Uusia hakusanoja ja selityksiä ovatmuun muassa seuraavat:
Rahjus-sanaa pidetään »kontaminaatio-tyyppisenä muodosteena»: raasu, raihnas,raiska + nahjus.
Rikkiviisas »kuulunee» yhteen rikkoa-verbin kanssa.
Rutka: rutkasti ’runsaasti’ (SSA:n mu-
kaan murteissa yleinen sana) saa selityksek-seen, että se on rutto-sanan »sivumuoto»,vrt. rutosti id. (»Sivumuodon» käsite jääepäselväksi.)
Sikermä ’ryhmä, rykelmä; sykkyrä’ voiSSA:n mukaan osaksi liittyä verbiin siitä,koska murteissa esiintyy sikermä ’lapsi’, jaosaksi olla kontaminaatio sanoista sykerö jarykelmä. (Olisiko ensiksi mainitun tilallapitänyt olla sikkara ’sykkyrä’?)
Vasiten, murt. vaseti(n), vaseten, ’vartavasten; tahallaan; huolellisesti; muutenvain, leikillä’, johon kuuluvaksi katsotaanpaitsi vasituinen ’vartavastinen; vakituinen’myös verbi vasittaa ’muistuttaa, varoittaa;kieltää’, selitetään johdokseksi »todenta-mattomasta sanasta *vasa», ja tähän yhdis-tetään vielä murteissa paikoin esiintyvävasia ’hoitaa (lasta, sairasta), pitää silmäl-lä’. (Selitys vaikuttaa monimutkaiselta jahuomiota herättää se, ettei ollenkaan kiin-nitetä huomiota vasten-sanaan konneksios-sa varta vasten, kun taas vasituinen vaikut-taisi sanojen vasiten ja vakituinen ristey-mältä.)
Vaurio-sanaa, joka esiintyy vain kirja-kielessä, arvellaan oppitekoiseksi. (Myöställaisilla sanoilla on kuitenkin oma taustan-sa, vrt. esim. s.v. sähkö, jossa viitataan sa-noihin säen ja sähistä.)
SKES:n ilmestymisen jälkeen on jul-kaistu lukuisia lainasanoja koskevia kirjoi-tuksia, joihin SSA:n on pitänyt ottaa kan-taa. Teoksen kolmannessa osassa suhtau-tuminen näihin lainaetymologioihin näyt-täisi kahteen edelliseen osaan verrattunamuuttuneen: vakavasti otettavia lainaseli-tyksiä ei ole yleensä enää torjuttu, ja mo-net niistä ovat jääneet ilman kysymysmerk-kiä, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Joissa-kin tapauksissa lainauksesta mainitaan vainkirjallisuusviitteissä, joihin on päässytmuutaman uskottavalta tuntuvan lisäksiuseampi täysin mahdottomaksi katsottavatapaus; alaan perehtymättömän lukijan on
127
vaikea tehdä eroa näiden välillä. SSA 3:ssaei enää yhtä herkästi kuin aiemmin tarjota»omaperäistä deskriptiivisyyttä» laina-alkuperäselityksen vaihtoehtona (vrt. kui-tenkin jäljempänä).
SSA:n omia lainaehdotuksia ovat esi-merkiksi kantaskandinaaviselta taholta saa-tu riitta ’pino’ ja ruotsalaislainat taro ’tyh-mä’ sekä tumppu ’lapanen’. Huomionar-voinen on touvi ’paksu köysi’ -sanan selit-täminen mahdolliseksi keskialasaksalaisek-si lainaksi: < touwe, tow ’köysi; laite, työ-kalu’. Tämä sanahan on aikaisemmin kat-sottu muinaisruotsin togh-sanasta saaduk-si (vrt. krouvi < ruots. krog id., SSA 1). Joaikaisemmin, ja nyt myös SSA:ssä on pi-detty mahdollisena rouva-sanan lähtökoh-taa samalta taholta (< keskialasaks. vrou-we). Varmaksi tällaiseksi lainaksi onSSA:ssä katsottu syömäri ’lakea kannatta-va ylin ja paksuin niskahirsi’ (< keskiala-saks. s5ömer ’kannatinpalkki’) ja mainittu onmyös etymologia, jonka mukaan konjunk-tio ja adverbi vaan olisi lainaa keskialasak-san aivan samaa tarkoittavasta sanasta wan,vaikka todennäköisempänä SSA:ssä onkinpidetty vanhaa käsitystä vajaa-sanan ins-truktiivimuodosta. Myös rehti-sanan läh-teeksi sopisi ruotsia paremmin keskialasak-sa: < recht ’oikea, todellinen; oikeudenmu-kainen’, uprecht ’vilpitön, rehellinen, reh-ti’ (MndHW); SSA katsoo, että rehti olisisaatu ruotsin riktig-adjektiivista, ja selittääensi tavun e:n rehevän vaikutukseksi, mikäei juuri vakuuta. Joka tapauksessa näyttäi-si suomen sanojen etymologioinnissa vä-hitellen päästävän suoriin lainoihin keski-alasaksasta ilman ruotsin välitystä, mitälainasuhdetta historialliset tosiseikat tuke-vat.
Alkuperältään tuntemattomiksi tai epä-selviksi on todettu esimerkiksi seuraavatSKES:sta puuttuvat sanat: sulloa (sen yh-teydessä tosin viitataan mahdolliseen vai-kutukseen verbeistä survoa ja talloa), säkä
’onni, tuuri, viuhka’, tonko ’purotaimen’,tovi, veruke ja vita ’vedessä oleva lima; ve-sikasvi’ sekä äveriäs. Tämä toteamus onyleensä vain suomeen rajoittuvissa sanois-sa, kuten juuri näissä tapauksissa. Jos suo-men sanalla on vastineita lähisukukielessätai -kielissä, se jo on riittänyt SSA:n kaikis-sa osissa alkuperäselitykseksi, mikä etymo-logian kanssa tekemisissä olevaa hämmäs-tyttää. SSA 3:ssa on ylipäätänsä merkintäalkuperän tuntemattomuudesta useammas-sa tapauksessa kuin aikaisemmissa SSA:nosissa, puhumattakaan SKES:sta, josta sil-määni on sattunut vain yksi tällainen totea-mus (SKES I s.v. kekri).
EKSPRESSIIVISTÄ
Vaikka jo SKES:ssa on tunnetusti deskrip-tiiviseksi luonnehtimista yllin kyllin, näyt-tää SSA vain lisänneen vettä myllyyn. Mo-net uusista hakusanoista selitetään tällaisik-si, esimerkiksi raapottaa, rämpiä, ränsis-tyä, sählätä (»onomat.-deskr.»), toilailla(»todennäk.»), toljottaa, tuivertaa (»eh-kä»), töniä, vokotella (»onomat.-deskr.»),väsätä (»mahd.»), ynseä (»deskr.-luontei-nen»), yrmeä, älli (»mahd.»), ällöttää, ää-liö (»todennäk.») ja öykkäri. Todettakoon,että Nykysuomen sanakirjassa on »deskr.»-merkintä vain verbien raapottaa, toilailla,toljottaa ja ällöttää kohdalla. Sellaisia ta-pauksia, joissa ei SKES:ssa, mutta kylläkinSSA:ssä sanalle on esitetty ekspressiivistä(deskriptiivistä tai onomatopoeettista) alku-perää tai sen mahdollisuutta, ovat esimer-kiksi railo, rietta (rietas), riippua, ruma,silpoa, soimata, sotkea, sumea (sumu) jasuma ’tukkiruuhka’ — joiden yhteenkuu-luvuutta pidetään mahdollisena [!] toisinkuin SKES:ssa —, säde, säle, särmä, tah-kea, tarttua, tenä, tunkea, tuoksua, turpea,jopa tyytyä. Päinvastaistakin sentään tapaa:tepsiä ja virhe voisivat SKES:n mukaanolla deskriptiivisiä, SSA toteaa kummas-
128
takin lyhyen ytimekkäästi: »Alkuperä epä-selvä.»
Kuten näistä esimerkeistä jo käy ilmi,ekspressiiviseksi selittämisessä on kaikenkaikkiaan havaittavissa liian usein mutume-netelmän käyttöä. Monesti sen paljastavatmyös epävarmat ilmaisut: raukka on »to-dennäk. samaa (?deskr.) lähtöä kuin rau-kea», ruipelo ja ruippana »lienevät deskr.sanoja», rökäs ’kiiski’ on »alkuperältäänepäselvä, ehkä deskr. sana», rönsy »ilmei-sesti deskr. sanoja», tuho(ta) »luult. deskr.-pohjainen sanue», vala on »ehkä onomat.sana, vrt. valehdella (s.v. valhe), valittaa»[!], äkki: äkkiä »mahd. samaa (deskr.?) al-kuperää kuin äkä», ällistyä »mahd. sananälli yhteyteen kuuluvia (deskr.?) sanoja»jne.
Selvinä ekspressiivisanoina on totutustipidetty ääntä jäljitteleviä -ise-verbejä, joil-le on ominaista muun muassa ensi tavunvokaalin vaihtelu merkityksen pysyessä li-keisenä, SSA:ssä esimerkiksi ratista ’rutis-ta, ritistä, narskua’, ritistä ’ratista, rutista,rätistä’, rotista ’ratista, rutista, rusahdella;rätistä; ropista; motkottaa’; seuraaville sa-noille onkin sitten annettu vain saksankie-liset käännökset: rutista ’knarren, krachen;jammern’, rytistä ’krachen, dröhnen’, rätis-tä ’prasseln, knattern’. Juuri -ise-verbeihinon SSA:ssä vedottu montakin kertaa, kunon haluttu osoittaa jonkin muun äänteelli-sesti läheisen sanan kuuluminen siihen jasamalla sanueen alkuperäinen ekspressiivi-syys. Vaikka joidenkin sanojen osalta täl-lainen lähtökohta hyvin voikin olla olemas-sa, useissa SSA:n esittämissä tapauksissatämä selitys ei kuitenkaan vaikuta uskotta-valta, vaan pikemminkin väkinäiseltä, jos-kus liki huvittavalta. Tarkoitan seuraavan-kaltaisia yhdistelmiä:
Itämerensuomalaisen rae-sanan vaihto-ehtoiseksi selitykseksi lainaetymologianohella tarjotaan samaa onomatopoeettistaalkuperää kuin viron verbillä ragiseda ’ra-
tista, ropista’ ja samassa yhteydessä huo-mautetaan lyydin ja vepsän verbistä ra-givstada ’sataa rakeita’. Viimeksi mainitus-sa tapauksessa ei näy kuitenkaan huomatunsitä, että edellä on esitetty suomen rakeenvastineina lyydin ja vepsän ragi vz, jonkajohdos kyseinen verbi on (vrt. esim. veps.lainivz ’laine’ ja lainivstada ’lainehtia’ (SVJ)tai mairivz ’puute; parka’ ja mairivstada ’sääs-tää’ (SSA 2 s.v. maire)).
Sana rutja, mon. rutjat ’revontulet’,johon on yhdistetty myös paikannimi Rui-ja, etymologioidaan näin: »Mahd. rutista-v:iin liittyvä onomat. sana.»
Suon nimitys räme, jolla on vastineetkarjalassa ja vepsässä (viimeksi mainitus-sa rämik, rämegi vst ’suoperäinen maa’), onhaluttu yhdistää verbiin rämistä ’romista,kolista’ (veps. rämaita ’rämistä, helistä’).
’Onttosarvisten märehtijäin sarven si-suksen muodostavaa luutappia’ tarkoittavatohlo on »deskr. sana, joka kuulunee poh-jimmiltaan v:n tohista yhteyteen».
Onomatopoeettiseen verbiin vihistä ’si-histä, havista, viheltää’ on arveltu kuuluvansanojen vihi ’(linnun)ansan johdeaita; en-nakkotieto, aavistus’ (ja tähän yhdistettyvihjata), vihko sekä vihta [!], joille kaikilleaiemmassa tutkimuksesssa on esitetty lai-na-alkuperää.
Verbiin vikistä ’inistä, kitistä, vinkua’»ilmeisesti» kuuluvaksi katsotaan vikitellä’houkutella, suostutella, viekoitella’.
Itsestään selvää ei kuitenkaan ole -ise-verbienkään ekspressiivisyys: vapista »voiolla deskr. alkuperää» (SKES: »deskr.-sä-vyisiä sanoja»), varista on »mahd. deskr.alkuperää» (SKES:ssa ei ole mitään mai-nintaa deskriptiivisyydestä) ja vilistä-artik-kelissa puhutaan »deskr.-sävyisistä sa-noista» (samoin SKES).
129
Lainasanaetymologioiden rinnalle SSA3 on toisinaan pyrkinyt esittämään oma-peräistä deskriptiivistä alkuperää, mistäedellä olivat vähemmän onnistuneita esi-merkkejä rae sekä vihi, vihko ja vihta. Näi-tä lukuun ottamatta useimmissa tapauksis-sa tällaiset kannanotot ovat SKES:n perua,mihin SSA on vielä lisännyt oman panok-sensa. Kovin vakuuttavilta nämä selittelyteivät aina vaikuta:
Riipiä: germaanisen alkuperän (vrt.esim. muinaisnorjan rífa ’repiä, temmatapois’ [WAnP]) tilalle on esitetty deskriptii-visyyttä, ja SSA:ssä verbiä on vielä verrat-tu sanoihin riisua ja repiä.
Rouhia: SKES pitää sanaa deskriptiivi-senä ja »vain sattumalta baltt. sanoja muis-tuttavana». SSA:ssä viitataan deskriptiivi-syydestä puhuttaessa verbeihin ruhjoa jalouhia, vaikka heti perään myönnetäänkin,että balttilainen etymologia on mahdollinenniin rouhia- kuin louhia-verbillekin.
Tiimellä ’painia, telmiä’: SSA esittääaiemmat käsitykset, sekä skandinaavisenalkuperän (vrt. muinaisnorjan stíma ’otel-la, painiskella, mekastaa’) että »myöhäi-sen» omaperäisen deskriptiivisyyden, jol-loin on verrattu muotoon tiivellä id.; SSAvertaa lisäksi verbiin temmata, johon taason yhdistetty temmeltää.
Velloa ’myllertää; sekoittaa, penkoa; aal-toilla voimakkaasti’: »Ilm. deskr. sanoja.»Mahdollisesta lainauksesta ei SSA:ssä mai-nita edes kirjallisuusviitteissä. SKES:nkinmukaan suomen verbiä »vain kaiketi sattu-malta muistuttaa» ruotsin välla ’kuohua,aaltoilla kiehuvan veden tavoin’, murt.’myllertää, tonkia, penkoa’.
Toisaalta on todettava, että niin surra-ta kuin tassuttaa (ja tassata ’astua’) on sekäSKES:ssa että SSA:ssä katsottu ruotsalai-siksi lainasanoiksi; olisi vain odottanut, ettäsamassa yhteydessä olisi mainittu sanojenekspressiivisyydestä jo lainanantajataholla(ks. SEO s.v. surra ja tassa).
YHTEENKUULUMATONTAJA EPÄMÄÄRÄISTÄ
SSA:n sana-artikkeleita lukiessa joutuuuseamman kerran kysymään, kuuluvatkokaikki jossain artikkelissa mainitut sanattodellakin yhteen vai onko selitys jokinmuu. Vaikuttaa näet siltä, että mahdollisim-man moni äänteellisesti samanlainen taisamantapainen sana on pyritty etymologi-sesti kytkemään toisiinsa. Seuraavassa muu-tama tällainen tapaus r-alkuisista sanoista:
Sana-artikkelissa ramu ’voima, kunto’pidetään »hämmentävänä» ramu-sanallatavattavaa merkitystä ’voimaton, heikko;huono’. Jälkimmäisen arvellaankin sittenkuuluvan ramaista-verbin yhteyteen, ja senlisäksi on vielä merkintä »vrt. edelleen ra-mista ja romu». Lukija puolestaan jää häm-mentyneenä päivittelemään, miksi jälkim-mäistä ramua ei ole kokonaan käsiteltyramaista-artikkelissa, kun siellä kerran esi-tetään ramu ’raihnas’ ja ramea ’raukea,väsynyt, veltto’. Mutta ramaista-artikkelis-ta hän saa kuitenkin vain lisää ihmettelemi-sen aihetta, kun artikkelin lopussa on totea-mus: »Mahd. deskr.-luonteisia sanoja (vrt.romu), elleivät ne kuulu vastakkaismerki-tyksenä sanan ramu ’voima’ yhteyteen.»— Pantakoon merkille tässä yhteydessämyös ramun kirjallisuusviitteissä mainittu1800-luvun puolivälistä peräisin olevaselitys sanan germaanisperäisyydestä, »vrt.isl ramr, ruots ram ’vahva’», minkä jälkeenon pantu sulkeisiin korjaus: »po.’oikea,tosi’». Vaikka ruotsin sanan nykymerkitysonkin tämä, vielä vanhemmassa nykyruot-sissa samoin kuin nykyislannissa (ram(m)-ur) sanan merkitys on ’vahva, voimakas’ jase on myös muinaisnorjan adjektiivillaram(m)r, mikä voi lisäksi tarkoittaa ’mah-tavaa; taikavoimaista’ (ks. SEO, ÍO, WAnP).
Vastakkaisista merkityksistä on myöskyse, kun katsotaan, että samaa alkuperääovat »ilmeisesti» sanat rasakka ’ripeä, ri-
130
vakka, reima’ ja rasea ’väsynyt, raukea;raskas’. Kummankin katsotaan kuuluvanyhteen sanojen rasittaa ja raskas kanssa.Ensiksi mainittu rasakka, joka on haku-sanana, olisi pitänyt erottaa kokonaan muis-ta. Tämä itäsuomalais-karjalainen sana,jolla SKES:n mukaan on myös merkityk-siä ’äkkinäinen, raju, raisu; kiivas, äksy,tulinen’, voi mielestäni hyvinkin olla peräi-sin siitä skandinaavisesta sanueesta, jotaedustavat ruotsin ras ’raivo; raisu kisailu’,murt. ’kiire, nopeus’ (SEO) ja muinaisnor-jan ras ’kiire, liika into’ (WAnP). Lähde eiolisi ollut kaukana: SSA:ssä on rasakkaaseuraavana artikkelina etupäässä itämurtei-seksi luonnehdittu rasavilli < ruots. ras(a)-vill id.
S.v. retuuttaa on mainittu retustaa, re-tostaa ’raahata; raahustaa; kituuttaa; tehdähuonosti’, joista jälkimmäiselle on annettumerkitykseksi myös ’kerskata’, mitä onvaikea yhdistää muihin. Paremmin se yh-distyy retevä ’mahtaileva, pöyhkeä, rehvak-ka’ -adjektiiviin.
Verbiin ripsaa ’rapsaa, risahtaa’ kuulu-viksi on pantu suomen ripsuttaa ’räpäyt-tää’, vepsän ripsta (SVJ: ripsutada) ’vilkut-taa silmää’ ja liivin ripse id. Miksi näissäei ole edes viittausta artikkeleihin ripsi ’sil-märipsi’ ja ripsu (lähisukuk.:) id., joihin neitse asiassa olisi pitänyt sijoittaa? Nyt tässäripsaa-artikkelissa vain todetaan: »Samaadeskr.-onomat. alkuperää kuin ripottaa.»Huomiotta on sitä paitsi jätetty sanapariripistä – ripsaa, johon verrattavia ovat ra-pista – rapsaa ja ropista – ropsaa.
Toisaalta SSA:stä tapaa myös aivanpäinvastaista: yhdistyksiä, jotka äänteelli-sesti tai morfologisesti eivät näyttäisi käy-vän yhteen, mutta joita ei ole sen kummem-min perusteltu. Hyvin usein on sana-artik-keleiden lopussa vain merkintä »vrt.» jamainittu toinen sana tai useampia vertailu-kohteita. Lukijaa kohtaan olisi ollut mones-sa tapauksessa reilumpaa joko lyhyesti se-
littää, mitä tällaisella viittauksella oikeas-taan tarkoitetaan — tai joissakin artikkeleis-sa jättää moiset merkinnät lopullisesta, pai-nettavasta tekstistä pois. Esimerkiksi verbiteuhata (teuho(t)a) etymologioidaan näin:»Deskr. sanoja, vrt. peuhata ja teutoa.»Miksi sitä ei ole tulkittu kontaminaatioksi,kun kerran merkitykset sopivat hyvin? Ar-tikkelissa teutoa (teutaroida, teudata jne.)’telmiä, mellastaa; rimpuilla’ taas vertailu-kohteiksi ilmoitetuista verbeistä teuroa ’tel-miä; teutaroida; riuhtoa’ (lähinnä pohjois-hämäläinen sana) ja peuhata jää arvoituk-selliseksi jälkimmäisen tehtävä. Sen sijaanteuroa tuntuisi hyvinkin liittyvän teudata-verbistä mainittuun murteelliseen asuunteurata ja olisi voitu mainita jo sen yhtey-dessä.
Muita epämääräisiä selityksiä ovat mui-den muassa seuraavat:
Adjektiivi rento yhdistetään muunmuassa sanaan renttu ’hulttio, retku; riepu,huono vaate’ ja samaan yhteyteen katsotaankuuluvaksi vielä rynttyyt, ryntteet senenempää asiaa perustelematta. Olennaise-na tässä viimeksi mainitussa ilmeisessä ris-teymässä ovat varmastikin olleet neutraa-linsävyiset hynttyyt, hyntteet eivätkä niidenlisäksi vain rentut, vaan ylipäätänsä monetlaaja-alaiset, pejoratiiviset r-alkuiset vaat-teiden nimitykset (riepu, ryysy, rääsy jne.).
Sanasta ruopio ’teräaseen terän tyviosa,kara, ruoti; kulunut teräase’ todetaan, ettäse on mahdollisesti kontaminaatiotyyppi-nen muodoste ja vertailukohteina ovat s.v.ruoto mainitut sanat. Kontaminaatio edel-lyttäisi toistakin osapuolta, tässä tapaukses-sa sen odottaisi sisältävän ainakin sanan-sisäisen p:n, mitä ruoto-sanueesta ei löydy.
Itämerensuomalaisen saasta-sanan al-kuperä todetaan hämäräksi. Lisäksi on ar-tikkelissa irtonaiselta vaikuttava maininta:»Vrt. myös ka soaksi ’lampaanvillan hiki,ihvi; kehnä, hilse.» Viimeksi mainitun yh-teydessä ei ole otettu huomioon saamen
131
sanaa, mistä karjalan muoto voi olla peräi-sin (saamen sanoista ks. Lehtiranta 1989:120–121: kantasaam. *s5aks 5e ’lika; hapan-tunut’, ks. myös UEW 755; merkityksenpuolesta vrt. SSA s.v. retu: karj. retu ’lika,loka, kura; lampaanvillan hiki, ihvi’).
Samoin alkuperältään epäselväksi tode-taan suomalais-karjalainen sees ’kirkas (tai-vas, sää)’. Siitä huolimatta lisätään: »yhty-mäkohtia on ainakin sanoihin selkeä, säen(: säkenet) ja säie». Mitä hyötyä alkuperänselvittämisen kannalta on luetella tällaisia»yhtymäkohtia»?
Deskriptiivisestä verbistä sylkähtää ’sy-kähtää, liikahtaa’ ja sen yhteydessä käsitel-lyistä verbeistä sylkyttää ’tykyttää (sydän);hieroa, hiertää’ ja sylkätä ’pökätä, puskea;hiertää’ mainitaan, että näille »läheisiä ovatesim. s.v. sykkiä, sysätä, hyllyä, hölkkä sekätylkeä main. sanat». Miten tuo »läheisyys»noiden eri sanojen osalta sitten tulkitaankin,niin joka tapauksessa artikkelista, joka kä-sittelee viimeisenä mainittua adjektiiviatylkeä ’vastenmielinen, epämiellyttävä,kolkko’, en todella parhaalla tahdollakaanvoinut löytää mitään yhteistä sylkähtämisenkanssa.
Itämerensuomen sanan tarkka merki-tyksiä ovat eri kielissä ’täsmällinen; terävä(aisteiltaan); viisas, älykäs; säästeliäs’. Sii-hen on jo SKES:ssa katsottu kuuluvan vainsuomessa esiintyvät tarkea ’halukas, kär-käs; tärkeä’ ja tärkeä sekä mahdollisestitarjeta, joka esiintyy karjalassa, vatjassa javirossa ja jonka merkitys näissä on useinmyös ’rohjeta, uskaltaa’. SSA:n selitys sa-nueen alkuperästä on semanttisesti mahdol-linen, mutta äänteellisesti mahdoton, kunkatsotaan, että sanueen »perimmäinen kan-ta voisikin olla yhtäläistä (alkuaan deskr.)alkuperää s.v. terä main. sanojen kanssa».
Myös viiksi-sanaa arvellaan deskriptii-viseksi ja — yllätys, yllätys! — sitä verra-taan sanoihin viipottaa, vipattaa ja vikkelä.Tällaistako on etymologiointi?
ÄÄNTEENMUUTOSTA JAÄÄNTEENVAIHDOSTA
Olisin toivonut, että SSA:ssä olisi enemmänkiinnitetty huomiota äänteiden niin sanot-tuihin sporadisiin muutoksiin ja vaihdok-siin, joita tunnetaan jo aiemmista etymolo-gioista. Voin tässä ottaa puheeksi vain muu-taman tällaisen tapauksen.
Äänteenmuutoksista v:n kato labiaali-vokaalin edellä on varsin yleistä niin muu-tamassa suomen murteessa kuin lähisuku-kielessäkin, mutta sitä voi esiintyä sporadi-sesti muutenkin. SSA:ssä tällaisia tapauk-sia ovat esimerkiksi s.v. salvaa murteelli-nen johdos salvu > salu ’salvettu pässi’,savu > sau (jo Agricolalla savun rinnalla),tävy > täy ’keuhkot’, vatvoa > vatoa (mo-lemmilla mm. merk. ’korjailla vanhaa tila-päisesti’), karjal. vatuo ’puhua joutavia’,veps. vaduda ’vatvoa villoja’, *älvy > äly(SSA:n kysymysmerkillä yhdistämä saa-men verbivastine edustaa varhaiskantasuo-malaista muotoa *älwä).
Tällainen kato näyttäisi selittävän vep-sän yhdyssanan jälkiosan tapauksessa taga-rai : tagaraju- ’takaraivo’ < -raivu, vrt. lyy-din tagaraiv (: -raivu-) id. (Lyydin samoinkuin vepsän sanan SSA mainitsee kyllä s.v.taka-, mutta ei raivon yhteydessä.) Äänne-kehitykseen on verrattavissa suomen aju (<murt. aivu) ’aivo’, murt. koju ’koivu’ jaesimerkiksi viron murt. kaju ’kaivo’(VMS). Sanan raivo ’vimma; viha; vim-mainen’ variantti raivu [Lönnrotin mukaan= raivo ’rasande, vild, obändig – – ’] voisiis hyvin olla lähtökohtana myös sanalleraju. SSA katsookin raivon ja rajun olevan»ilmeisesti» samaa alkuperää niiden suh-detta kuitenkaan sen enempää selittämättä.
Labiaalivokaalin etisen v:n katoon pe-rustuu mielestäni myös seuraava: torvi ’tor-vi, putki; typerys’ [ > (johdos:) torvo mur-teissa mm. ’lieriöksi käännetty tuohilevy,torvimainen käärö’, SMSA] > toro ’myllyn
132
suppilo; ränni; putki’. SSA:n mukaan torokuuluisi »samaan deskr. sanueeseen kuintoro, torro» ’jk sojottava; tyhmä’, johontaas on verrattu etuvokaalista deskriptiivistätörö-sanaa, mikä merkitsee ’tomppelia’ ja’jäykähköä, torottavaa, us. torvimaista esi-nettä’. Ekspressiivistyminen näyttää pääs-seen vauhtiin vasta kyseisen äänteenmuu-toksen jälkeen.
Äänteenvaihdoksia kuvaamaan käyseuraava esimerkki, jossa kehityksen voimielestäni katsoa kulkeneen näin:
tormata ’myrskytä; rynnätä, syöksyä’(< ruots. storma id. [’rynnätä, rynnäköidä’-merkitys on jo muinaisruotsissa, OSM])(SSA: »Vrt. törmätä.»)
Niin sanojen taka- ja etuvokaalien vaih-doksesta (a/ä, o/ö, u/y) kuin l/r-vaihdokses-takin on osoitettavissa useitakin tapauksia.Ensiksi mainitun kohdalla SSA tosin hak-sahtaa pari kertaa liiankin pitkälle, kun sekatsoo, että synkkä voi olla sankan etu-vokaalinen variantti (s.v. synkkä, sankankohdalla ei ole mainittu millään lailla synk-kää), ja pitää tuuheaa yhtään epäröimättätiheän takavokaalisena varianttina (s.v. tuu-hea, kun taas tiheän yhteydessä ei tästä olemainintaa).
Vaihdokseen m/v kuuluvat jo aiemminmainittu tiimellä / tiivellä sekä esimerkiksiSSA:n mukaiset reimi / reivi ’pitkäsiima’,särmä / särvi, usma / usva, virma / virva-(tuli). Outo on SSA:n käsitys, jonka mu-kaan räivätä ’lyödä, huitaista, läimäyttää,paiskata’ voisi liittyä sanaan räivä ’roju,roska; rivopuheinen, häijy; riivattu, pahus;raukka, riepu’. Oikeampi sana on »vrt.myös» -merkinnällä yhdistetty räimiä’paiskoa, sivaltaa’ ja inkerin sekä karjalanräimatä ’lyödä, paiskata’ (nämä taas tuntui-sivat liittyvän l/r-vaihdoksen kautta laaja-alaiseen läimätä, läimiä -sanueeseen).SSA:n artikkeleita lukiessa silmäänpistäviäovat sellaiset tapaukset kuin karjalan ramis-tua ’ravistua (astia)’ s.v. ramaista ’väsyttää,raukaista’ tai ramista ’rämistä, kolista’ -ver-biin yhdistetty ramauttaa ’ravauttaa’.
Oman ryhmänsä muodostavat ääntei-den paikanvaihto- eli metateesitapaukset,joita SSA 3:sta löytää koko joukon: railo /lairo, raspi / rapsi (samanlainen on vispi-lä / vipsilä), rovio / karjal., lyyd. roivo, run-sas / karjal., lyyd. rusnas (epäuskottava onvain suomesta tavatun rusnata ’puuhata,ahertaa; vääntää kiviä kangella’ -verbinselittäminen tähän sanaan kuuluvaksi), sa-lamoida / veps. samalta, sääksi / sääski(sekä linnunnimestä että hyttysestä esiinty-vät molemmat muodot), tohlo / tolho, tyh-jä / tyihä, vanha / karjal. vahna, lyyd. vahn,viikate / viitake jne. Seuraavanlaisiin ta-pauksiin ei näy kiinnitetyn huomiota:
(KKS), veps. nirvivstada ’irvistää’ sekä esi-merkiksi norjansaamen nir|vot ’irvistää, ir-vistellä’ (nämä SSA 1 mainitsee s.v. irvis-tää).
VEPSÄN JA LYYDINVASTINEISTA
Jo kahden aiemman SSA:n osan arvioin-neissani (Ural-Altaische Jahrbücher. NeueFolge 12 (1993): 280–281 ja Virittäjä 1997:299) olen huomauttanut siitä, ettei uusinetymologinen sanakirjamme sisällä kaikkiavepsän vastineita, jotka olisivat olleet saa-tavissa vepsän sanakirjasta (SVJ). Ilmeises-ti arviointien kirjoittaminen on turhaa puu-haa tai sitten toimittajakunta ei ole pitänyttärkeänä sitä, että hakusanojen itämeren-suomalaiset vastineet olisivat mahdollisim-man täydellisesti mukana. Joka tapaukses-sa palaan nytkin samaan asiaan. Suomensanojen itämerensuomalaiseen levikkiinolisi vepsän osalta saanut täydennystämuun muassa seuraavissa tapauksissa:
vCinkta ( vcingu-) ’vinkua; pitää suuko-pua’ (s.v. sinkua ’tiuskia, ärjyillä; sanoavastaan’, viron murt. singuda ’vinkua’;suhteeseen suom. s- ~ veps. vc- vrt. mm. s.v.sihistä, siristä, soma, sonkia, suppu).
vCirgahtada ’nousta, kohota (auringos-ta)’ (s.v. sirkeä, viron sirguda ’kasvaa, ko-hota’, myös esitetyllä mordvan vastineellaon ’kohoamisen, nousemisen’ merkitys).
Pertti Virtarannan lyydin näytteistä(Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia129–131), joihin on sanahakemisto (nume-rossa 132), samoin kuin Virtarannan lyydiäkoskevasta muoto-opillisesta aineskokoel-masta (saman sarjan numero 190) olisivatlöytyneet esimerkiksi seuraavat sanat nytlyydin osalta vastinetta vailla oleviin sana-artikkeleihin: raketa ’pauloittaa, varustaaverkot’ (s.v. rakentaa), reig ’reikä, lovi’(s.v. reikä), rik ’roska, ripe, rehu’ (s.v. rik-ka), ribaita ’varista’ (s.v. ripistä), robaita’ropista, rapista’ (s.v. ropista); ropsahtelta’ropsahdella’ (s.v. ropsia), rudvzaita ’rapis-ta, narista’ (s.v. rutista: karjal. rutsata ’ru-tista, narista’), solahtada ’solahtaa’ (s.v.
SSA:n erityisansio on se, että kunkin sana-artikkelin lopussa on kirjallisuusviitteitä,joissa ei ole vain lueteltu sanaa käsittelevääkirjallisuutta, vaan usein myös aivan ly-hyesti mainittu kyseisen kirjoittajan kantasanan alkuperään. SKES:stahan kirjalli-suusviitteet puuttuivat täysin, ja tämän eronhuomaa nyt kovin hyvin SSA-teosta käyt-täessään. Näissä viitteissä on pyritty otta-maan erittäin tarkkaan huomioon jollainlailla sanan alkuperää selittävät vanhimmat-kin lähteet, mikä on varmasti ollut kirjantekijöille aikaa vievä tehtävä, vaikka heilläon ollut apuna Kai Donnerin ja Elvi Erämet-sän laatimat luettelot (Verzeichnis der ety-mologisch behandelten finnischen WörterI–III, 1937–1974). Vanhoista tiedoista oliedellä hyvänä esimerkkinä raadella-verbinensi käsittely Jusleniuksen sanakirjassa.Juuri tällaiset viittaukset voivat tuoda myöslainasanatutkijalle pienoisen yllätyksen:lainaetymologia, jonka hän luuli löytäneen-sä, ei itse asiassa olekaan ihan uusi, vaansiihen suuntaan ajatus on kulkenut jo pal-jon aikaisemmin. Alkuperää ei yleensä olekuitenkaan noissa vanhoissa merkinnöissämillään lailla perusteltu, mikä osaltaan onvaikuttanut selityksen jäämiseen huomio-ta vaille ja mikä nähdäkseni oikeuttaa »uu-delleen» löytämiselle ja kunnon perustelul-le sille kuuluvan arvon.
Paikannimiin ei SSA:ssä puututa kuinpoikkeuksellisesti, kuten esimerkiksi edel-lä viimeksi mainitussa väineä-artikkelissa,jonka kirjallisuusviitteistä monet koskevatVäinäjokea. Tässä yhteydessä herää ylei-sempi kysymys siitä, missä määrin paikan-nimien sanastoa pitäisi ottaa huomioon ety-
135
mologioinnissa. Mainitsen vain yhden esi-merkin: Kansanrunouden ja vanhojen sana-kirjojen tevana, teva ’hirvilehmä’ -sanastatodetaan SSA:ssä, ettei sitä tiettävästi olekoskaan ollut suomessa vaan ainoastaankarjalassa. Jos kirjallisuuteen olisi liitettyyksikin Viljo Nissilän useammasta tutki-muksesta (esim. 1975 KarjNimistö 132–133), joissa hän käsittelee eri puolilla Suo-mea esiintyviä Teva(n)-alkuisia paikanni-miä (Tevaniemi, Tevasaari, Tevanjärvi jne.)ja jotka hän kytkee juuri tuohon appellatii-viin (vrt. lukuisat Hirvi, Hirven-alkuisetnimet), olisi kaiketi edellä esitettyä käsitys-tä sanan esiintymisestä suomessa pitänyttarkistaa. Tilanne on tällaisissa tapauksis-sa kieltämättä hankala, koska meillä ei olemitään yhteen koottua tietoa paikannimis-tä ja niiden alkuperästä. Kysymys onkinosoitettava päättäjille: milloin Suomeensaadaan paikannimien etymologinen sana-kirja, jollainen monissa muissa Euroopanmaissa jo on?
LOPUKSI
SSA:ssä on saatu uudenlainen suomen kie-len sanojen alkuperiä selittävä teos. Senhakusanojen rakenne on tiiviydessäänkinhyvin selvä, ja sen hakusanat sisältävät ety-mologiselta sanakirjalta vaadittavat ydin-kohdat helposti löydettävässä muodossa.Kirjan käyttökelpoisuutta tutkimuksessalisäävät suuresti kutakin hakusanaa koske-vat kirjallisuusviitteet.
Tuore etymologinen sanakirjamme si-sältää hakusanoissaan paljon uutta tietoa:aikaisemmin käsittelyä vaille jääneitä sanoja,monia poikkeavia kannanottoja SKES:aanverrattuna sekä viime vuosikymmeninäesitettyjä lukuisia aivan uusia etymologioi-ta. Viimeksi mainitut ovat suurelta osinsuomeen (tai itämerensuomeen) saatuja lai-noja koskevia. Lainasanojen käsittelyssähuomaa SSA 3:ssa eroa aikaisempiin osiin
siinä, että todennäköisiltä vaikuttavat ety-mologiat on tuotu entistä useammin myön-teisesti ja selvästi esiin.
Toisaalta mielestäni SSA 3 eroaa kah-desta edellisestä osasta lisääntyneessä epä-määräisyydessä, mikä koskee varsinkinuseiden hakusanojen yhteydessä esitettyävertailusanastoa. En voinut mitään sille, ettänäitä lukiessa heräsi mielessäni kysymys,ovatko tällaiset vertailut mahdollisesti ol-leet varhaisemmassa käsikirjoitusvaiheessavain jonkinlaisia kirjoittajan mietteitä, jot-ka sitten ehkä kiireen aiheuttamana huo-maamattomuutena ovat jääneet lopulliseentekstiin. Ainakin tulevissa tutkimuksissa onsyytä suhtautua varauksellisesti tämänkal-taiseen vertailumateriaaliin.
Samalla tavoin harkiten tulisi nähdäk-seni tarkastella sanakirjan runsasta sanojenleimaamista deskriptiiviseksi, mikä on var-sin usein tapahtunut löysin perustein. Olisitodella vihdoinkin saatava kyllin laajanmateriaalin pohjalta perusteellista ja kriit-tistä tutkimusta ekspressiivisanoista ja ot-taa siinä myös käsiteltäväksi tähänastisettulkinnat sanojen deskriptiivisyydestä.
SSA ei korvaa edeltäjäänsä, mutta se onerinomainen ensimmäinen apuneuvo sano-jen alkuperän haussa niin maallikolle kuintutkijallekin. Yksityiskohtaisemmat tiedotesimerkiksi sanojen murremuodoista ja nii-den levikistä ynnä muusta löytyvät SKES:nkolmannesta osasta lähtien, kun taasSKES:n alkuosan tämän puolen puutteelli-suuden täydentävät sen ilmestymisen jäl-keen painosta tulleet ja tulevat runsauden-sarvet, Suomen murteiden sanakirjan jaVanhan kirjasuomen sanakirjan osat. Useis-ta sukukielistäkin on ilmestynyt ja ilmestyyerinomaisia sanakirjoja. Suomen sanojenalkuperän selvittäjällä on käytettävissäänaivan toisenlaiset välineet kuin viisikym-mentä vuotta sitten, jolloin ensimmäisenetymologisen sanakirjaamme artikkeleitakirjoitettiin.
136
Edellä esittämäni kriittinenkin arvioin-ti on nähtävä siinä valossa ja sen kannusta-mana, mikä käy ilmi Suomen sanojen alku-perä 3:n alkusanojen loppuvirkkeistä. Nii-hin teoksen päätoimittaja on kiteyttänytpäätökseen saadun työn merkityksen jasuomen sanojen alkuperän selvittelyn jat-kuvuuden: »Suomen sanojen alkuperä eitämän teoksen valmistuttua suinkaan tulelopullisesti selvitetyksi, vaan tutkittavaariittää. Toivottavasti työmme toimii innoi-tuksen lähteenä tai ainakin hyödyllisenähakuteoksena mahdollisimman monille ny-kyisille ja tuleville sanastontutkijoille.»
Lönnrot = Elias Lönnrot: Suomalais-Ruot-salainen sanakirja. Helsinki 1874–1880.
MndHW = August Lübben: Mittelnieder-deutsches Handwörterbuch. Nach demTode des Verfassers vollendet vonChristoph Walther. Reprograf. Nach-druck. Darmstadt 1980.
Nykysuomen sanakirja. Helsinki: WSOY1951–1961.
OSM = K. F. Söderwall: Ordbok öfversvenska medeltids-språket. 1–2. Lund1884–1918.
PS = Suomen kielen perussanakirja. Helsin-
ki: Valtion painatuskeskus & Kotimais-ten kielten tutkimuskeskus 1990–1994.
SEO = Elof Hellquist: Svensk etymologiskordbok. 1–2. Tredje upplagan. Lund:LiberLäromedel 1980.
SKES = Suomen kielen etymologinen sana-kirja. I–VI. Lexica Societatis Fenno-Ugricae 12. Helsinki: Suomalais-Ugri-lainen Seura 1955–1978.
SMSA = Suomen murteiden sana-arkisto.Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimus-keskus.
SSA 1 = Suomen sanojen alkuperä. Etymo-loginen sanakirja. 1 A–K. Helsinki:Suomalaisen Kirjallisuuden Seura &Kotimaisten kielten tutkimuskeskus1992.
SSA 2 = Suomen sanojen alkuperä. Etymo-loginen sanakirja. 2 L–P. Helsinki: Suo-malaisen Kirjallisuuden Seura & Koti-maisten kielten tutkimuskeskus 1995.
SVJ = M. Zajceva & M. Mullonen: Slovar´vepsskogo jazyka. Leningrad 1972.
UEW = Károly Rédei: Uralisches etymo-logisches Wörterbuch. I–II. Budapest:Akadémiai Kiadó 1986–1988.