NAISET JA LAPSET TÄÄLLÄ JOSSAKIN · 2020-06-30 · ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta Osasto – School Humanistinen

Taina Heiskala

KOTIRINTAMAN SOTA

Mikrohistoriallinen analyysi Paavo Rintalan Poikien ja Sirpa Kähkösen Neidonkengän

kotirintamakuvauksista

Pro gradu -tutkielma

Itä-Suomen yliopisto

Filosofinen tiedekunta

Kirjallisuus

Kesäkuu 2020

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Humanistinen osasto

Tekijät – Author

Taina Heiskala Työn nimi – Title

Kotirintaman sota. Mikrohistoriallinen analyysi Paavo Rintalan Poikien ja Sirpa Kähkösen Neidonkengän kotirintamakuvauksista.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Kirjallisuus

Pro gradu -tutkielma X

11.6.2020

84 s. Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma

Tiivistelmä – Abstract

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kotirintamakuvausta kahdessa eri aikaan ilmestyneessä romaanissa: Paavo Rintalan Pojissa (1958) ja Sirpa Kähkösen Neidonkengässä (2009). Suomalaiselle sotakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan teokset ovat realistisia ja täyttävät autenttisuuden vaatimuksen. Kuten Poikien poikaporukka, myös Rintala on ollut jatkosodan aikaan nuori oululaispoika. Neidonkengän taustalla puolestaan vaikuttaa Kähkösen äidinpuoleisen suvun historia. Luen teoksia taiteellisina historian esityksinä. Taiteelliset historian esitykset osallistuvat tulkintoihin menneisyydestä yhdessä historiantutkimuksen kanssa. Tutkimukseni on temaattista ja kontekstualisoivaa. Sota-ajan poikkeuksellisissa olosuhteissa ihmisten perustavanlaatuiset tarpeet, kuten ravinnon saanti, suoja, vaatetus ja turvallisuuden tunne korostuvat. Tarveteorioiden pohjalta olen jakanut aineiston kahteen suureen teemaan: elintarvikkeisiin ja hyödykkeisiin sekä väkivaltaan ja kuolemaan. Tarkemmassa analyysissa apunani on mikrohistoriallinen johtolanka-menetelmä, joka pienten yksityiskohtien kautta johdattelee pohtimaan asioiden laajempia merkityksiä. Tutkielmani kontekstina toimivat suomalaisen sotakirjallisuuden perinne sekä sotahistoria. Mikrohistoria näkyy sekä tutkimuksen teemoissa että kontekstissa. Ruoka ja hyödykkeet, samoin esimerkiksi vainajien ruumiit, ovat materiaalis-immateriaalisia ilmiöitä. Henkilöhahmot käyvät eloonjäämiskamppailua, jolloin ruoka ja hyödykkeet ovat konkreettisia ja aistein havaittavia. Elintarvikkeiden ja tavaroiden immateriaaliset merkitykset kytkeytyvät teoksissa ihmisten välisiin suhteisiin. Tutkimuksessani osoitan, miten ruoka toimii vallankäytön välineenä, äidinrakkauden symbolina ja oman sosiaalisen aseman vahvistajana. Yhdessä syöminen ja ruuan tarjoileminen ovat myös tärkeitä yhteisöjä koossa pitäviä voimia. Väkivallan ja kuoleman teemassa näkyy ristiriita sodan ja kodin välillä. Sotakirjallisuudessa väkivalta on odotuksenmukaista, mutta kohdeteosten kuvaamaan kodin piiriin väkivallan ei ajatella kuuluvan. Pojissa ja Neidonkengässä väkivalta ja ruumiit tunkeutuvat siviilien elämään sodan ja sotilaiden kautta, mutta Neidonkengässä asetelmaa myös rikotaan. Yhden päähenkilön sijaan teokset ovat yhteisökuvauksia. Tutkimuksessani nousee esiin työläisnaisten ja -lasten näkökulma, joka on aiemmin ollut sotakirjallisuuden marginaalissa. Vaikka sota ja puute rajaavat naisten ja lasten toiminnan mahdollisuuksia, he eivät suostu passiivisiksi uhreiksi. Miesten näkymättömyys teoksissa saa kiinnittämään huomion isättöminä kasvaviin lapsiin. Sodan siviilikuvaukset alkoivat yleistymään vasta 1990-2000-luvuilla. Rintalan Pojat olikin ilmestymisaikanaan poikkeus. Pojissa näkyy sota-ajan trauma, Neidonkengässä ymmärrys menneisyyden ihmisiä kohtaan. Sota-ajan historian tulkinnat ovat edelleen merkityksellisiä ihmisille. Kohdeteokset osallistuvat keskusteluun menneisyydestä, pyrkivät purkamaan sodan traumaa ja nostamaan marginaaliin jääneitä keskiöön.

Avainsanat – Keywords

sotakirjallisuus, kotirintama, mikrohistoria, marginaalihistoria, sota-aika, sotakokemukset

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School

School of Humanities

Tekijät – Author

Taina Heiskala Työn nimi – Title

War on the home front. Microhistorical analysis of the home front representations in Pojat, written by Paavo Rintala and in Neidonkenkä, written by Sirpa Kähkönen.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Literature Pro gradu -tutkielma X

June 11th, 2020

84 p. Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma

Tiivistelmä – Abstract

In my master’s thesis I study the home front representations in two Finnish novels: Pojat (1958) written by Paavo Rintala and Neidonkenkä (2009) written by Sirpa Kähkönen. Pojat was published in the 1950’s, Neidonkenkä in the 21st century. Traditional Finnish war fiction is realistic and authentic, the novels I study here are no different. Rintala experienced war during his childhood in Oulu, as do the boys in his novel. Meanwhile Neidonkenkä is influenced by experiences of Kähkönen’s maternal family in war time. I analyse Pojat and Neidonkenkä as artistic historical representations of the Continuation war. These representations together with academic research of the history contribute to discussions about the past. My study is thematic and contextual. In a crisis such as in war circumstances, humans’ basic needs, e.g. nutrition, clothing, protection and security, grow in importance. I use theories of need to divide the literature into two themes: food supplies and other goods along with violence and death. In my detailed analysis I use microhistorical method of clues presented by Carlo Ginzburg. The microhistorical approach focuses on the small details, or clues, that lead the researcher to study greater social and cultural structures and meanings of phenomena. The conventions of war fiction and war history function as a context of my study. In the novels I study, food supplies and other goods, along with corpses, are material-immaterial phenomena. While characters struggle for survival, food and goods are concrete and physically sensed. Relationships between characters are related to immaterial meanings of food and goods which can be instruments of power, symbols of maternal love and tools to rise in social hierarchy. Food serving and eating together are powerful binders of communities. The contradiction between war and home can be found in the theme of violence and death. In war literature violence is predictable, but not usually present in representations of home. In the novels I study, war and soldiers bring violence and corpses into civilians’ lives, although in Neidonkenkä violence is also used by Finnish civilians towards Soviet prisoners of war. Pojat and Neidonkenkä are narratives of community. They give voice to perspectives of working class women and children which have previously been double marginal groups in war fiction. In spite of war and lack of food and material goods limiting their possibilities to act, women and children are active agents in these novels. Men’s absence highlights how these children grow up without their fathers. Civilian representations of war have become more common in recent decades. Rintala’s novel, published in 1950s, was exceptional in its time. In Pojat the traumas of war are illustrated whereas Neidonkenkä tries to understand the people in the past. Both novels participate in conversations and interpretations of the past and they could be seen to have purpose within war trauma dfusion and shedding light on lives of marginal groups during the war.

Avainsanat – Keywords

war literature, homefront, microfistory, history of marginal groups, wartime, war experiences

SISÄLLYS

1. JOHDANTO ................................................................................................................................................ 1

1.1. Tutkimusongelma ja aiheen rajaus ............................................................................................ 2

1.2. Aiempi tutkimus ........................................................................................................................ 4

1.3. Tutkimusaineiston esittely ......................................................................................................... 6

2. TEOREETTIS-METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT ..................................................................... 11

2.1. Kaunokirjallisuuden ja historian suhde ................................................................................... 12

2.1.1. Kaunokirjallisuuden erityisyys ......................................................................................... 12

2.1.2. Kaunokirjallisuuden ja historian välistä rajankäyntiä ....................................................... 15

2.2. Kotirintamakuvaukset osana sotakirjallisuutta ........................................................................ 20

2.3. Mikrohistoria lähtökohtana ja menetelmänä ........................................................................... 23

3. RUOKA JA HYÖDYKKEET SOSIAALISISSA SUHTEISSA ............................................................ 30

3.1. Absoluuttista nälkää ja vallankäyttöä Pojissa ......................................................................... 32

3.2. Neidonkengässä ruuan vähyys näkyy kehollisesti .................................................................. 34

3.3. Aineellisten hyödykkeiden ja sosiaalisen aseman yhteys ....................................................... 37

3.4. Ruoka yhteisön koheesion ja jatkuvuuden rakentajana Neidonkengässä ............................... 40

3.5. Mustan pörssin kauppaa Pojissa ............................................................................................. 43

3.6. Pakottamista, suostuttelua vai vapaaehtoista – keho vaihdon välineenä................................. 46

3.7. Yhteenveto: ruuan ja hyödykkeiden monet merkitykset ......................................................... 51

4. LAPSIA JA ÄITEJÄ ................................................................................................................................. 53

4.1. Turvaton lapsuus ..................................................................................................................... 54

4.2. Isättömät lapset, lapsiaan ruokkivat äidit ................................................................................ 59

5. VÄKIVALTA JA KUOLEMA ................................................................................................................. 63

5.1. Suruviesti Neidonkengässä...................................................................................................... 63

5.2. Ruumiita Pojissa ..................................................................................................................... 65

5.4. Siviilit sotilaiden tekemän väkivallan kohteina ja todistajina ................................................. 69

5.4. Neuvostosotavankien kuolema Neidonkengässä..................................................................... 72

6. LOPUKSI ................................................................................................................................................... 76

LÄHTEET ...................................................................................................................................................... 79

1. JOHDANTO

Suomalainen sotakirjallisuus elää ja voi hyvin. Ajallinen etäisyys Suomen 1900-luvun sotiin ei

vaikuta vähentävän niistä kertovien teosten määrää: Arto Jokinen (2019: 31) arvioi, että 1990- ja

2000-luvulla ilmestyi joka vuosi kymmenestä kahteenkymmeneen uutta sotaa käsittelevää

kaunokirjallista teosta. 2000-luvun sodasta kirjoittavat kirjailijat erottaa aiemmista kokemushistoria.

Nykyiset sotakirjailijat eivät ole eläneet sodan aikana, joten heillä ei ole omakohtaisia

sotakokemuksia. Sama pätee menneitä sotia tutkiviin tutkijoihin. Yhteiskunnan vapautuminen ja

ajallinen etäisyys sotiin ovat tuoneet kirjailijoille ja tutkijoille mahdollisuuden tarkastella menneitä

sotia uusista näkökulmista ja entistä vapaammin. Omakohtaisen kokemuksen puuttuminen voi jopa

tehdä helpommaksi kirjoittaa vaietuista asioista. Monia tabuiksi miellettyjä aiheita on nostettu esille,

mikä on kirvoittanut myös yhteiskunnallista keskustelua ja väittelyä. Tällaisia ovat esimerkiksi

suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteet sekä suomalaisten ss-sotilaiden toiminta toisen

maailmansodan aikana.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin sodan kuvausta kahdessa eri aikaan ilmestyneessä romaanissa, Paavo

Rintalan Pojissa (P, 1958) ja Sirpa Kähkösen Neidonkengässä (N, 2009). Rintalan elämästä on

löydettävissä yhteyksiä 1950-luvulla ilmestyneeseen Poikiin. Kähkösen 50 vuotta myöhemmin

julkaistun Neidonkengän taustalla puolestaan vaikuttaa kirjailijan äidin puoleisen vasemmistolaisen

suvun historia. Pojat ja Neidonkenkä eivät kuvaa rintaman tapahtumia tai taisteluihin osallistuneiden

kokemuksia, vaan keskittyvät ihmisten arkiseen elämään pikkukaupungeissa kaukana varsinaisista

sotatapahtumista. Sota ja sen vaikutus ovat Pojissa ja Neidonkengässä kuitenkin vahvasti läsnä, sillä

väkivalta ja kuolema tai ainakin niiden pelko ovat osa arkea, elintarvikkeista ja vaatteista on pulaa,

naisilla on kaikki vastuu arjen sujumisesta ja toimeentulosta ja lapset jäävät osittain vaille

huolenpitoa. Perinteisestä sotakirjallisuudesta poikkeavan asetelman vuoksi teosten keskiössä eivät

ole sotilaat vaan naiset, lapset ja siviilissä olevat miehet sekä jossain määrin vieraan vallan

asevelijoukot.

Niin kaunokirjallisuus, populaarikulttuuri kuin tutkimuskin käsittelevät ja tulkitsevat menneisyyden

tapahtumia kukin omista lähtökohdistaan käsin. Toisinaan historiasta kertova kaunokirjallisuus on

nähty historiankirjoituksen täydentäjänä, joskus taas sen kilpailijana (Hietasaari 2016: 11). Pojat ja

Neidonkenkä kuuluvat jatkosotaa käsittelevien (taiteellisten) esitysten joukkoon. Teosten tarinat

kiinnittävät itsensä sekä ajallisesti että paikallisesti osaksi tuntemaamme todellisuutta, mutta tekevät

2

sen kaunokirjallisin keinoin. Pojissa tapahtumapaikka nimetään Ouluksi, ja teoksessa vilahtelee

oululaisille tuttuja paikkoja, kuten Raksila ja Tuira. Neidonkenkä sijoittuu yhtä eksplisiittisesti

Kuopioon. Myös tarinoiden aika, 1940-luvun alku ja jatkosota, on ilmaistu suorasanaisesti. Vaikka

Pojat ja Neidonkenkä identifioivat itsensä eksplisiittisesti osaksi jatkosodasta kertovia historiallisia

esityksiä, ne eivät julista olevansa ”totta”. Kaunokirjallisten teosten kohdalla totuudellisuuden

kysymys ei sinänsä olekaan oleellinen. Sen sijaan tärkeää on, että kaunokirjalliset teokset voivat

kertoa jotakin olennaista ihmisenä olemisesta – ajatuksista, tunteista ja kokemuksista – sodan

keskellä.

1.1. Tutkimusongelma ja aiheen rajaus

Tutkielmassani tarkastelen sotakuvausta kotirintaman ihmisiin ja tapahtumiin keskittyvissä Rintalan

Pojissa ja Kähkösen Neidonkengässä. Suomalainen sotakirjallisuus on perinteisesti ollut realistiseen

sodankuvaukseen sitoutunutta (Niemi 1999: 121). Aiemmin kirjailijoilla oli omakohtaisia

sotakokemuksia, mutta 2000-luvulla esiin nousseella kirjailijasukupolvella ei niitä ymmärrettävästi

ole. Osa nuorista kirjailijoista on kiinnostunut sodasta isovanhempiensa kautta, ja kirjoittamisen

tarkoitus on yrittää ymmärtää isovanhempia ja heidän sotakokemuksiaan (Hietasaari 2016: 10).

Vuonna 1930 syntyneellä Rintalalla on omakohtaisia kokemuksia nuoren pojan elämästä sodan

aikana. Kähkönen (s. 1964) puolestaan on puolitoista sukupolvea Rintalaa nuorempi, ja hänen

kiinnostuksensa menneisyyden tapahtumiin on saanut alkunsa suvun kipeiden ja vaiettujen

kokemusten ihmettelystä. Tutkimusaineiston teokset tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan

keskenään, sillä Pojissa sekoittuu omaelämäkerrallinen aines ja fiktio, Neidonkengässä puolestaan

Kähkösen tulkitsema isovanhempien tarina ja fiktio. Teosten ilmestymisajankohtien välissä on reilu

50 vuotta aikaa. 50 vuoden aikana on tapahtunut muutoksia niin yhteiskunnassa, yhteiskunnallisessa

keskustelussa kuin sotakirjallisuuden konventioissa.

Kirjailijoita yhdistää kiinnostus menneisyyttä kohtaan ja vahva tietämys historiasta. Pojissa ja

Neidonkengässä yhteistä on tapahtuma-aika ja -paikka eli jatkosodan aikaiset pikkukaupungit

Suomessa. Teokset kuvaavat tavallisten ihmisten selviytymistä kotirintamalla. Tätä voisi verrata

rintaman tapahtumiin keskittyvän perinteisen sotafiktion kuvauksiin rivimiesten sodasta.

Vastakohdaksi asettuvat suurmiehistä kertovat teokset, kuten perinteinen historiankirjoitus sekä

esimerkiksi lukuisat marsalkka Mannerheimista tehdyt fiktiot. Pojat ja Neidonkenkä ovat

yhteisökuvauksia, joissa on useita päähenkilöitä. Teosten kaunokirjallisissa kerrontastrategioissa on

3

yhteneväisyyksiä ja eroja: Teoksissa on ulkopuoliset kertojat, mutta se, kenen näkökulmasta

tapahtumia kuvataan, vaihtelee. Kummassakin teoksessa myös sivuhenkilöiden asemassa olevat

saksalaiset sotilaat voivat olla fokalisoijina. Henkilöiden välisissä dialogeissa käytetään paikallisia

murteita, mikä tuo autenttisuuden tuntua. Neidonkenkä on yhden päivän romaani, mutta takaumien

kautta lukija pääsee kurkistamaan henkilöhahmojen menneisyyteen. Pojat kuvaa koko jatkosodan

aikaa. Ennakoinneissa lukija saa vihjeitä tulevista tapahtumista, joista osaan palataan romaanissa

myöhemmin, osa jää piiloon sodan jälkeiseen aikaan.

Tutkimukseni on temaattista ja kontekstuaalista. Mieskeskeisen sotakirjallisuuden valtavirrasta

poiketen tutkimusaineistoni teosten päähenkilöinä on naisia ja lapsia. Lähden analyysissani liikkeelle

ihmisen perustarpeista: nälän tyydyttämisestä, suojasta ja turvallisuudesta. Perustarpeiden merkitys

korostuu poikkeus- ja pula-aikoina, kun ennen itsestään selviltä näyttäneet hyvinvoinnin

peruslähtökohdat eivät olekaan kunnossa tai helposti saavutettavissa. Konkreettisesti perustarpeet

näyttäytyvät teoksissa ruokaan ja hyödykkeisiin sekä väkivaltaan ja kuolemaan liittyvinä teemoina.

Mikä on ruuan ja nälän merkitys teoksissa ja miten se ilmenee? Entä väkivalta, kuolema ja ruumiit?

Mitä tunteita ja ajatuksia ne herättävät ihmisissä? Vaikka väkivalta ja väkivaltaisen kuoleman

kokeneet vainajat ovat osa sotaa, ne eivät ole tavallisesti kodin piiriin kuuluvia – tai ainakaan niitä ei

ajatella sinne kuuluviksi. Aineiston tarkemmassa jäsentelyssä hyödynnän mikrohistoriallista

lukutapaa, käyttäväthän Rintala ja Kähkönen omaa ja lähipiirinsä mikrohistoriaa kertomustensa

aineksina.

Luen Poikia ja Neidonkenkää yleisen historian välittämän tiedon sekä suomalaisen sotakirjallisuuden

kontekstissa. Olen kiinnostunut siitä, millä tavoin Pojat ja Neidonkenkä kaunokirjallisina teoksina

osallistuvat keskusteluun menneisyydestä ja pyrkivät vaikuttamaan siihen, millaisena menneisyys

nähdään. Kaikkea kaunokirjallisuutta voi toki lukea täysin fiktiivisenä, mutta yleensä lukijalla on jo

ennakkoon jonkinlainen käsitys kirjailijasta ja teoksen käsittelemästä aiheesta. Historiallista romaania

sekä sille läheistä sotaromaania luetaan usein menneisyydestä tietoa välittävinä. Tämän tietoa

välittävän oletuksen vuoksi lukevalle yleisölle ja kriitikoille on tärkeää, että historiallisesta

romaanista ei löydy tietoaukkoja tai väärää tietoa. Esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin

Marsipaanisotilaan (Marsipansoldaten, 2001) arvosteluissa kiinnitetään runsaasti huomiota

teoksessa ilmenneisiin asiavirheisiin, ja teoksen muu sisältö ja sanoma uhkaavat hukkua virheiden

arvostelun alle. (Hietasaari 2016: 12, 61.) Niin sanotut kirjasodat ovat toinen hyvä esimerkki siitä,

miten kaunokirjallisuuden luoma kuva menneisyydestä ei ole yhdentekevää lukevalle yleisölle.

Esimerkiksi Paavo Rintalan Sissiluutnantti (1963) nostatti kohun lottakuvauksellaan, erityisesti

4

arvostellessaan rintamalla olevien lottien motiiveja ja moraalia (Niemi 1988: 155). Pekka Tarkan

(1966: 111) mukaan jopa lukuisat kirjallisuusarvostelijat lukivat Sissiluutnanttia niin kuin se

pohjautuisi faktoihin. Sari Salin (2007) osoittaa vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneessä

tutkimuksessaan, että kirjasota pohjautui väärinymmärrykselle. Salinin (mts. 20) mukaan

Sissiluutnantin kertoja on epäluotettava, mitä aikanaan ei ymmärretty ja mikä pohjimmiltaan aiheutti

kohun.

Tunnetulla ja arvostetulla kaunokirjallisuudella on mahdollisuus vaikuttaa lukijoidensa ajatteluun

sekä laajemmin esimerkiksi historiankirjoitukseen (Haapala & Sipilä 2013: 7). Sekä Rintala että

Kähkönen ovat Suomessa laajalti tunnettuja, arvostettuja ja luettuja kirjailijoita. Kummankin

kirjailijan meriittilistalla on muun muassa valtionpalkinto (Rintalalla useampia) ja Pro Finlandia -

mitali. Rintala voitti Runeberg-palkinnon vuonna 1994 teoksellaan Aika ja uni (1993) ja on ollut kaksi

kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana. Kähkönen puolestaan voitti Savonia-palkinnon vuonna 1999

Kuopio-sarjan ensimmäisellä osalla Mustat morsiamet (1998). Lisäksi Kähkönen on ollut kolmesti

kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana ja kerran Tieto-Finlandia ehdokkaana. (Otavan

kirjailijat: Paavo Rintala; Otavan kirjailijat: Sirpa Kähkönen; Suomen leijonan Pro Finlandia -

mitalien saajat 1945–2019.) Rintala ja Kähkönen ovat kirjailijoina saavuttaneet aseman, jossa heidän

sanomaansa kuunnellaan (tai luetaan) tarkasti. Heidän teoksillaan on mahdollisuus vaikuttaa sotaa

koskeviin tulkintoihin, joten ei ole merkityksetöntä, millaisen kuvan ne sodasta luovat ja millä tavoin.

1.2. Aiempi tutkimus

Paavo Rintalan tuotanto on herättänyt paljon keskustelua ja provosoinut kulttuuriväkeä. Laajaan

tuotantoon ja käytyihin keskusteluihin nähden Rintalaa ei ole tutkittu yhtä runsaasti, mutta joitakin

tutkimuksia on tehty. Pekka Tarkan kirjallisuussosiologinen tutkimus Paavo Rintalan saarna ja

seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan

rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa (1966) paneutuu Rintalan alkuvaiheen

tuotannon vastaanottoon. Kai Ekholm puolestaan käsittelee Rintalaa ja hänen dokumentaarista

otettaan teoksessa Paavo Rintala, dokumentaristi. Miten kirjailija käyttää lähteitä (1988). Turun

yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritaprofessori ja pitkän linjan Rintala-tutkija Pirkko

Alhoniemi on tehnyt perusteellisen analyysin Rintalan myöhäistuotannosta: Minuuden liitupiiri.

Tutkimus Paavo Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta (2007). Alhoniemen vanavedessä

Turun yliopistolla on tehty Rintalan tuotantoa käsitteleviä pro gradu -tutkielmia, kuten Juha Seppälän

5

Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa (1982) ja Heleena Liuskarin Sodan ja rauhan

lapset Paavo Rintalan tuotannossa (1984). Tuoreempaa Rintalasta tehtyä opinnäytetyötä edustaa

Rintalan lapsuuden kotikaupungin Oulun yliopistossa tarkastettu Kim Kaupin pro gradu Teodikea ja

pahan ongelma Paavo Rintalan ’Kauneuden attribuutit’ -trilogiassa (2018).

Tutkielmani kannalta hyödylliseksi osoittautuu Elina Martikaisen väitöskirja Kirjoitettu sota.

Sotadiskursseja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1917–1995 (2013). Tutkimuksessaan

Martikainen (mt. 9) selvittää omaelämäkerrallisen ja puhtaasti fiktiivisen sodankuvauksen eroja,

kaunokirjallisuuden sodankuvauksen toimimista historiankirjoituksena ja kirjallisuuskritiikin

pyrkimystä ohjailla kaunokirjallisia sodankuvauksia valitulla ajanjaksolla. Muiden kaunokirjallisten

teosten ohella Martikainen analysoi Rintalan Pojat-romaania sankarimyytin purkamisen

näkökulmasta. Hän toteaa, että Pojissa elämän moninaisuus ei suostu asettumaan muotteihin. Pojat

yhdistelee ylevää ja arkipäiväistä ja purkaa huumorin keinoin sodan absurdia luonnetta ja yleväksi

tekemisen perinteitä. (mts. 166–184.)

Leena Kirstinä tutkii teoksessaan Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa Sirpa

Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäistä osaa Mustat morsiamet, jossa päähenkilönä on

Neidonkengässäkin esiintyvä Anna Tuomi. Kirstinä analysoi Mustien morsianten Annaa osana

”maalaistyttö muuttaa kaupunkiin” -tyyppistä kirjallista traditiota. Kähkösen tuotannosta pro gradu -

tutkielman on tehnyt ainakin Laura Hatva. Työssään Pietari, Petrograd, Leningrad. Sirpa Kähkösen

’Graniittimies’ pietarilaistekstinä hän tarkastelee Graniittimiestä (2014) osana venäläisestä

kirjallisuudesta tuttua pietarilaistekstien lajityyppiä. Tutkielmaa tehdessäni olen hyödyntänyt

erityisesti Marita Hietasaaren Sodan muisti -teosta (2016), jossa Hietasaari tutkii 2000-luvulla

kirjoitettuja sotaa kuvaavia historiallisia romaaneja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Hietasaaren

aineistoon kuuluu lukuisia teoksia ja niitä koskevia kritiikkejä, joiden joukossa on myös Kuopio-sarja

Neidonkenkä mukaan lukien sekä Kähkösen muita kirjoituksia ja Kähkösen teoksista kirjoitettuja

arvosteluja. Hietasaari analysoi Neidonkengässä muun muassa ruisleivän leipomista käsittelevää

kohtausta sekä seksuaalivähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kuvausta, joihin palaan

myöhemmin myös omassa analyysissani.

Kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen välistä suhdetta on pohtinut Mari Hatavara, ensin

väitöstutkimuksessaan Historia ja poetiikka Fredrika Runebergin ja Zacharias Topeliuksen

historiallisissa romaaneissa (2007) ja myöhemmin teoksessaan Historia kuvina, jälkinä ja esityksinä

Leena Landerin ’Käskyssä’ (2010). Kaunokirjalliset tekstit osallistuvat yhtä lailla virallisen

6

historiankirjoituksen kanssa keskusteluun menneisyydestä ja pyrkivät vaikuttamaan menneisyydestä

tehtäviin tulkintoihin (Hatavara 2010: 7, 9). Hatavara (2007: 185, 196) huomauttaa, että

kaunokirjallisuuden avulla voidaan kirjoittaa virallisen historiankirjoituksen unohtamien

ihmisryhmien, kuten naisten, historiaa. Vaikka henkilöistä ja tapahtumista ei löydy dokumentteja tai

arkistolähteitä, kuvittelu ja eläytyminen kaunokirjallisuuden avulla on mahdollista (mts. 186, 189).

Artikkelissaan ”Miten tehdä menneestä historiaa? Juhani Ahon Panu sekä Kevät ja Takatalvi

historiallisina romaaneina” Hatavara (2013: 53) mainitsee myös, että historiallinen romaani viittaa

ennen kaikkea lukijalle tuttuihin esityksiin menneisyydestä, ei suoraan menneisyyteen. Ensimmäinen

teksti eli historiallisen romaanin viittauskohde on yleensä historiankirjoitus, mutta se voi olla myytti

tai legendakin (mp.). Niinpä sotaa kuvaavien kaunokirjallisten teosten taustalla vaikuttaa iso joukko

erilaisia sotaa käsitteleviä esityksiä. Lukija tulkitsee teosta aiempien tietojensa valossa, oli ne sitten

peräisin historiankirjoituksesta tai muista historiaa koskevista esityksistä.

Arto Jokinen tutkii teoksessaan Isänmaan miehet. Maskuliinisuus, kansakunta ja väkivalta

suomalaisessa sotakirjallisuudessa (2019) suomalaista sotakirjallisuutta Runebergista talvi- ja

jatkosodan teoksiin. Jokisen tutkimusaineisto on laaja, ja tarkemman lähiluvun kohteeksi on

valikoitunut pääasiassa perinteistä sotakirjallisuutta eli rintaman tapahtumia kuvaavia teoksia. Jo

tutkimuksen tarkoitus eli kansakunnan, maskuliinisuuden ja väkivallan yhteen kietoutumisen

tarkastelu ohjaa valitsemaan tutkimuskohteeksi tällaisia teoksia. Jokisen (mts. 148) mukaan sodan

sukupuolijärjestyksessä miesten velvollisuus on sotia ja naisille on varattu lapsista huolehtiminen ja

kodin piiri, vaikkakin toisen maailmansodan aikana nuorten suomalaisnaisten oli myös mahdollista

osallistua sotaan lottina. Talvisotakuvauksissa näkyy, miten ja millaista tosimies- ja sankarimyyttiä

rakennetaan kansallisuuden ja etulinja–takalinja-jaon perusteella. Tärkeä huomio

sotakirjallisuuden(kin) kohdalla on, että huolimatta taustalla olevista todellisista historiallisista

tapahtumista ja kirjailijan osallistumisesta sotaan, kyse on kuitenkin kirjallisista konstruktioista.

Niihin vaikuttaa kirjoittajan muistin, näkökulman, intentioiden ja ideologioiden lisäksi kirjalliset

traditiot, esimerkiksi sodankuvauksen perinne ja sankaritarut. (mts. 152–152, 173–174.)

1.3. Tutkimusaineiston esittely

Kuten aiemmin mainittua, tutkimusaineistoni koostuu kahdesta romaanista, Paavo Rintalan Pojista

ja Sirpa Kähkösen Neidonkengästä, joiden samankaltaisuudet ja eroavaisuudet tarjoavat

hedelmällisen lähtökohdan vertailulle. Teoksissa ei ole yhtä yksittäistä päähenkilöä, vaan ne

7

seuraavat useiden henkilöhahmojen elämää sodan varjossa. Poikien päähenkilöjoukko, kollektiivi,

muodostuu viidestä nuoresta pojasta, kun taas Neidonkengässä huomio keskittyy laajemmalle ja

heterogeenisempaan joukkoon. Neidonkengän henkilöhahmot ovat eri-ikäisiä, edustavat eri

sukupuolia ja tulevat eri yhteiskuntaluokista. Yhtenä henkilöhahmona niin Pojissa kuin

Neidonkengässä voi pitää kaupunkia, sillä Oulu ja Kuopio ja niiden asukkaat kollektiivina ovat

teoksissa tärkeässä roolissa. Kummassakin romaanissa ihmisten elämää ravisuttavat sodan

konkreettiset seuraukset pikkukaupungissa kaukana sotatoimialueelta. Suomalaiset nuoret miehet

ovat rintamalla, mutta kaupungeissa oleilee suuri joukko ulkomaalaisia nuoria miehiä – saksalaisia

sotilaita. Kaikesta on pulaa: elintarvikkeet ovat säännöstelyn alla ja herkut kerta kaikkiaan

harvinaisia, samoin vaatteissa ja kengissä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla. Alla paneudun

romaaneihin tarkemmin yksi kerrallaan. Kirjoitan muutaman sanan myös kirjailijoista ja heidän

taustastaan, sillä kirjailijoiden henkilö- ja perhehistoriat nivoutuvat kiinnostavasti kertomusten

maailmaan.

Rintalan romaanin Pojat fyysisenä tapahtumapaikka toimii Oulu, ”pikkukaupunki pohjoisessa”, ja

aivan erityisesti Raksilan, Tuiran ja keskustan kaupunginosat. Teoksessa seurataan viiden

esimurrosikäisen tai murrosikäisen pojan elämää: koulunkäyntiä, kaverisuhteita, kepposia ja erilaisia

tukalia tilanteita, joihin pojat itsensä saattavat. Lähtökohdiltaan romaani on kuin mikä tahansa

seikkailullinen poikakirja, jossa kerrotaan – yleensä pilke silmäkulmassa – poikien edesottamuksista.1

Poikia värittää kuitenkin kaikkialle tunkeutuva sota ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt, eikä

teoksesta puutu traagisiakaan sävyjä. Romaanissa kuvataan, kuinka puutetta on arkipäiväisistä

asioista, kuten ruuasta ja lämpimistä vaatteista. Sen lisäksi puute voi olla henkistä tai sosiaalista:

esimerkiksi yhdellä päähenkilöllä, Jakella, on suuri äidin kaipuu ja ihmisiä vaivaa yleisesti puute

luottamuksesta tulevaan. Toisinaan kyse ei ole niinkään puuttumisesta, vaan muutoksesta aiempaan.

Nuoria miehiä näkyy myös sota-aikana Oulun katukuvassa, mutta suomalaisten rintamalla olevien

nuorten miesten sijasta Oulun katuja astelevat muukalaiset, saksalaiset (mies)sotilaat.

Pojat koostuu 14 luvusta, jotka kertovat jonkin yksittäisen tapahtuman Raksilan poikien elämässä.

Luvut ovat fragmenttimaisia, yksittäisiä tilanteita tai poimintoja, joita voisi lukea myös omina

itsenäisinä kertomuksinaan. Yhdessä ne muodostavat ajallisen jatkumon ja yhtenäisen juonen. Pojat

käsittelee tapahtumia suunnilleen kolmen vuoden ajanjaksolla, vuodesta 1941 vuoteen 1944 eli

jatkosodan alkamisesta sen päättymiseen. Romaanissa vilahtelee myös aikuisia, kuten poikien

1 Toiseen maailmansotaan sijoittuvista poikien sota- ja seikkailukirjoista, ks. esim. Tepora 2007; Pilke 2009: 154.

8

vanhempia, opettajia ja muita oululaisia, mutta keskiössä on viiden pojan ajatukset ja tekemiset.

Yhdessä päähenkilössä, Patessa, voi havaita yhtäläisyyksiä kirjailija Rintalaan. Rintalan tavoin

romaanihenkilö Pate on Viipurissa syntynyt evakkopoika, jonka isä on kuollut talvisodassa ja joka

asuu Raksilassa äitinsä ja mummonsa kanssa (Salokannel 1993: 336, 340; Alhoniemi 2007: 79–80).

Poikien Patea voikin pitää kirjailijan jonkinlaisena alter egona. Myös poikajoukon muissa jäsenissä,

erityisesti Immu Kaarelassa, voi ajatella olevan jonkinlaista samankaltaisuutta todelliseen Rintalaan.

Immu haaveilee sotilaspoikiin liittymisestä, mutta toisin kuin Rintala todellisessa maailmassa

(Alhoniemi 2007: 78), hän ei saa heihin liittyä. Rintalan tuotantoa leimanneista kahdesta suuresta

aihealueesta, sodasta ja uskonnosta, jälkimmäinen näyttäytyy Pojissa Immun pohdintojen kautta.

Sota aihealueena on eksplisiittisesti näkyvissä jokaisessa Poikien luvussa.

Rintalan tuotannon taustalla vaikuttaa usein omakohtainen kokemus.2 Tätä kuvastaa hyvin hänen

lausahduksensa: ”Suomen sotien historia on minulla veressä, ei päässä, sattuneesta syystä”

(Salokannel 1993: 356). Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotantoa tutkinut Pirkko Alhoniemi (2007:

78) mainitsee, että Rintala on useissa yhteyksissä kertonut lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan.

Kirjailijan tuotannon ja muistojen ja muistelemisen yhteyksistä Alhoniemi (mp.) sanoo: ”Omaa

kertojaminuuttaan Rintala on rakentanut kerros kerrokselta, niin että hän on vaiheittaisesti, ei silti

välttämättä kronologisesti, lähestynyt menneisyyttään.” Omakohtaisen kokemuksen lisäksi Rintalan

tuotannossa näkyy oppineisuus. Rintala on esimerkiksi kirjoittanut neljä dokumentinomaista sota-

aiheista teosta, joita varten hän teki taustatyötä ääninauhojen, kirjeiden, päiväkirjojen ja muiden

dokumenttien parissa (Tarkka 1989: 154). Rintalaa dokumentaristina tutkinut Kai Ekholm vertaa

häntä yhdysvaltalaiseen Norman Maileriin3, sillä kummankin kirjailijan tuotannossa näyttäytyy

kiinnostus lähihistoriaan ja ”pyrkimys muokata poliittista aineistoa kaunokirjallisuudeksi” (Ekholm

1988: 43).

Toinen tutkimusaineistooni kuuluva romaani, Neidonkenkä, on Kähkösen Kuopio-romaanisarjan

viides osa. Sarja koostuu tällä hetkellä kahdeksasta romaanista ja sijoittuu nimensä mukaisesti Savon

sydämeen Kuopioon. Sarjaa voidaan pitää eräänlaisena sukusaagana, sillä se kertoo Tuomen

työläisperheen ja muiden samassa pihapiirissä asuvien vaiheista pitkällä aikajaksolla. Romaaneja voi

lukea paitsi kokonaisuutena myös itsenäisinä teoksina, kuten olen analyysissani pääasiassa tehnyt.

Neidonkengässä on useita tarinalinjoja, jotka kietoutuvat yhteen. Yhden päivän romaanina se kuvaa

2 Ks. esim. Rintalan teokset Nahkapeitturien linjalla I ja II (1976, 1979) sekä Marian rakkaus (1994). Ks. myös

Martikainen 2013: 234–245. 3 Norman Mailer tunnetaan muun muassa faktaa ja fiktiota yhdistelevästä dokumenttiromaanista.

9

erään kesäisen päivän tapahtumia, mutta takaumien ja sarjan aiempien osien kautta lukija pääsee

tutustumaan henkilöhahmojen elämään myös ennen tuota yhdeksättä kesäkuuta vuonna 1942.

Neidonkengässä tapahtumien keskiössä on ravintola Tatra ja siellä järjestettävät suuret juhlat, Ensio

Mertasen nimipäivät. Nimipäivien järjestelyihin osallistuvat kaikki Tatran työntekijät – tarjoilijat,

keittäjät, soittajat, hovimestari ja omistaja – ja onpa juhlavalmisteluihin värvätty muitakin paikallisia,

kuten lapset kukkien kerääjiksi ja Hilda Tuomi leipiä leipomaan. Samaan aikaan kun kaupungin

kerma juhlii, ravintolan muissa tiloissa, metsissä ja talojen pihoissa käy kova kuhina. Eri

tarinalinjojen ja kaupungin asukkaiden yhteen kietoutuminen tekevät näkyväksi sitä, miten eri tavoin

ihmiset voivat kokea saman tapahtuman ja auttavat samalla ymmärtämään ihmisten tekojen taustalla

olevia erilaisia vaikuttimia.

Aiemmissa Kuopio-sarjan romaaneissa seurataan tiiviisti Tuomen perheen elämää, eikä heitä ole

unohdettu Neidonkengässäkään. Tuomen naiset Anna ja kälynsä Hilda tekevät ahkerasti töitä ja

hoitavat kotia ja Annan lapsia. Annan mies Lassi on sodassa, ja hän onkin kotirintamalle sijoittuvassa

Neidonkengässä mukana vain maininnan tasolla. Tuomen perheenjäsenten nimet ja elämänvaiheet

muistuttavat kirjailija Kähkösen äidinpuoleista sukua ja suvun historiaa. Kähkönen on perehtynyt

kuopiolaisen sukunsa historiaan muun muassa arkistolähteiden ja isoisänsä kirjallisen perinnön

kautta. Häneltä ilmestyi vuonna 2010 tietoteos Vihan ja rakkauden liekit: kohtalona 1930-luvun

Suomi, jossa hän paneutuu maailmansotien väliseen aikaan kahteen leiriin jakautuneessa Suomessa.

Teoksessa Kähkönen kirjoittaa samanaikaisesti kommunisti-isoisänsä Lauri Tuomaisen elämästä –

lapsuudesta, nuoruudesta, luonteesta, poliittisesta toiminnasta ja ajoista poliittisena vankina

Tammisaaren pakkotyölaitoksessa – sekä yleisesti aikakauden levottomasta poliittisesta ilmapiiristä,

kommunistien vainoista ja niiden syistä ja seurauksista. Lähteinään Kähkönen käyttää isoisänsä

muistelmatekstejä, joista ensimmäisen tämä kirjoitti vankilassa vuonna 1937 ja toisen vähän ennen

kuolemaansa 1960–1970-lukujen vaihteessa (mts. 17). Kähkönen on opiskellut historiaa ja

kirjallisuustiedettä, ja hän hyödyntää Vihan ja rakkauden liekeissä runsaasti erilaista

lähdemateriaalia, kuten arkistolähteitä ja aihetta koskevaa tutkimusta. Hän on muun muassa

tutustunut Tammisaaren pakkotyölaitoksen arkistoihin sekä Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen

poliisin arkistoihin. (ks. mt.)

Kuopio-romaanisarjan tueksi Kähkönen on julkaissut valokuvia ja tekstiä sisältävän teoksen Kuopion

taivaan alla (2011). Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota, sillä siinä tutkittu historia ja Kuopio-sarja

sekoittuvat toisiinsa. Kuopion kulttuurihistoriallisen museon ja Otavan arkiston kuvien avulla lukija

viedään ajassa taaksepäin samoille kaduille kuin millä romaanisarjan henkilöhahmot astelevat. Lukija

10

pystyy tunnistamaan, milloin puhutaan historiallisesta Kuopiosta ja milloin fiktiivisen romaanin

tapahtumapaikoista. Kähkönen (mts. 60, 65) selventää, että Neidonkengän keskuspaikkana toimiva

ravintola Tatra on keksitty, samoin rohdos- ja hattukaupat, joissa romaanin nuoret naiset Ani ja Mari

työskentelevät. Ravintola ja kaupat ovat Kähkösen (mp.) mukaan aikakaudelle tyypillisiä työ- ja

ajanvietepaikkoja. Ne siis olisivat voineet olla olemassa. Myös Neidonkengän saksalaiset sotilaat,

belgialainen toimittaja ja vierailevat musiikki- ja tanssitähdet voisivat olla todellisia, sillä Kähkönen

(mts. 70) mainitsee, että toisin kuin yleensä luullaan, myös pikkukaupungeissa oli sodan aikana paljon

huveja ja ulkomaalaisia vieraita. Kähkönen (mts. 58) korostaa, että hänen ei ole ollut tarkoitus luoda

menneisyyden Kuopiota uudelleen vaan säilyttää kaupungilla vallitseva tunnelma ja ilmapiiri.

Selvyyden ja vertailun vuoksi olen koonnut alla olevaan taulukkoon tärkeimmät tiedot romaaneista:

Romaanin nimi Pojat Neidonkenkä

Kirjailija Paavo Rintala (1930–1999) Sirpa Kähkönen (s. 1964)

Ilmestymisvuosi 1958 2009

Miljöö Oulu Kuopio

Tapahtuma-aika v. 1941–1944 9.6.1942

Päähenkilöt Raksilan pojat Immu, Pate,

Matti, Jake ja Urkki sekä muita

kaupungin asukkaita, kuten

Jaken vanhemmat, Paten äiti ja

mummo, Immun perhe, pastori

Pisa.

Joukko eri-ikäisiä kuopiolaisia:

muun muassa Tuomen perhe,

naapurin Helvi, orpolapset

Juho ja Charlotta, nuoret naiset

Mari ja Ani, belgialainen

sotatoimittaja Marieke

Candrix, johtaja Lehtivaara,

tohtori Kelo.

Taulukko 1. Perustiedot tutkimusaineistosta.

11

2. TEOREETTIS-METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT

Tutkimuskohteeni eli kotirintamakuvaus kahdessa eri aikaan ilmestyneessä romaanissa on sekä

kaunokirjallinen, historiallinen että yhteiskunnallinen ilmiö. Hyödynnän analyysissani useaan

tieteenalaan kuuluvaa tutkimusta, esimerkiksi kirjallisuuden-, historian- ja kulttuurintutkimusta.

1900-luvun jälkipuoliskolla ihmistieteet ovat alkaneet käyttää uudenlaisia aineistoja, teorioita ja

analyysitapoja, ja eri tieteenalat ovat lähentyneet toisiaan. Taustalla vaikuttaa vuosisadan puolivälissä

tapahtunut kielellinen käänne, johon myös sosiaalisen konstruktionismin ajatus liittyy. Sosiaalisen

konstruktionismin mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisessa, kielellisessä vuorovaikutuksessa, ja

kielestä on tullut yksi tutkimuksen painopisteistä. Ihmisen havaitsema ja kokema todellisuus on

kytköksissä hänen yhteiskunnallisiin asemiinsa. Todellisuuteen ei päästä käsiksi sellaisenaan vaan

kielen kautta. (Berger & Luckmann 1994: 11– 13, 32, 47–49; Väyrynen & Pulkkinen 2016: 8.)

Konstruktionismin ajatus liittyy myös historiantutkimuksessa tapahtuneisiin muutoksiin (ks. esim.

Väyrynen & Pulkkinen 2016). Kaikki kirjoitettu tutkimus, historiankirjoitus mukaan lukien, on

kielellinen konstruktio, jonka tutkija on rakentanut. Samalla tavoin konstruktioita ovat muut

menneisyydestä kertovat esitykset. Historian tieteelliset ja taiteelliset esitykset rakentavat yhdessä

kuvaa menneisyydestä, joskin kehys, jonka sisällä niiden tulee toimia, on taiteellisilla esityksillä

väljempi. Luen aineistoani mikrohistoriallisen lukutavan mukaan. Tutkimukseni on temaattista ja

kontekstualisoivaa, ja mikrohistoria liittyy niihin molempiin. Kontekstina toimivat sodasta kertovan

suomalaisen kaunokirjallisuuden perinne sekä aktuaalisen maailman historia: jatkosota, pula-aika,

kotirintama ja saksalaisten sotilaiden oleskelu Suomessa. Pojat ja Neidonkenkä ovat kaunokirjallisia

esityksiä jatkosodasta, joten sekä historiallisen todellisuuden että sotakirjallisuuden konventioiden

käsittely on relevanttia. Tarkoitukseni ei ole keskittyä tarkemmin historiallisen romaanin tai

sotaromaanin lajityypin määrittelyyn. Aineiston teemojen mukaisessa käsittelyssä hyödynnän

tarveteorioita ja mikrohistoriaa. Olen jakanut aineiston tarveteorioita käyttäen kahteen suurempaan

teemaan: elintarvikkeisiin ja hyödykkeisiin sekä väkivaltaan ja kuolemaan. Teemojen tarkemmassa

jäsentelyssä apunani on mikrohistoriallinen johtolanka-menetelmä (ks. esim. Ginzburg 1996; Elomaa

2001.) Seuraavissa alaluvuissa pohdin ensin kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhdetta

toisiinsa, sitten kirjoitan suomalaisen sotakirjallisuuden perinteestä ja lopuksi paneudun tarkemmin

mikrohistoriaan.

12

2.1. Kaunokirjallisuuden ja historian suhde

Lähtökohtaisesti kaunokirjallisuus on fiktiota. Samalla se kuitenkin – suoraan tai verhotusti –

osallistuu historialliseen, kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun

tuntemassamme todellisuudessa. Kaunokirjallisuutta, erityisesti monia realistisen kirjallisuuden

lajeja kuten historiallista romaania ja sotaromaania, saatetaan lukea niin kuin se kertoisi aktuaalisesta

maailmasta ja todellisista menneisyyden tapahtumista. Mikä sitten erottaa kaunokirjallisuuden ja

tieteeseen perustuvan historiankirjoituksen toisistaan? Entä mikä niitä yhdistää? Liisa Steinby (2013:

23–25) määrittelee kaunokirjallisuuden fiktiiviseksi kirjoitetuksi tekstiksi, jossa esteettisellä

funktiolla eli teoksen lukijalle tuottamalla kokemuksella on tärkeä sijansa. Historia tieteenalana

puolestaan tutkii menneisyyttä, sitä ”miten asiat oikein olivat”, saksalaisen historioitsijan Leopold

von Ranken 1820-luvulla esittämän kuuluisan ajatuksen mukaan (Kalela 2000: 13).

Pohdin seuraavaksi tarkemmin kaunokirjallisuuden ja tieteellisen historiankirjoituksen välistä

suhdetta, eroja ja yhtymäkohtia. Ennen sitä määrittelen lyhyesti aiheeseen liittyvää sanastoa. Kun

kirjoitan historiallisista esityksistä, tarkoitan laajasti kaikenlaisia historiaesityksiä. Usein ne on

selvyyden vuoksi jaettu taiteellisiin ja tieteellisiin historiaesityksiin, joista ensimmäisen alle menee

muun muassa kaunokirjallisuus ja jälkimmäinen viittaa historiantutkimukseen. Jouni-Matti

Kuukkasen (2016: 52) määritelmän mukaan historiantutkimus on kulttuurinen instituutio ja erityinen

historiankirjoituksen muoto, jota tekevät pääasiassa akateemiset ja ammattimaiset tutkijat. Viittaan

jatkossa historiantutkimuksella, historiatieteellä ja historian tieteellisillä esityksillä samaan kuin

Kuukkasen yllä oleva määritelmä. Jorma Kalelaa mukaillen Kuukkanen (mp.) muistuttaa, että laajan

ymmärryksen mukaan historiankirjoitusta voivat tehdä kaikki riippumatta historiantutkijan

statuksesta. Toisin sanoen historiankirjoitus ja historian esitykset ovat laajemmin ymmärrettyjä

käsitteitä. Historiantutkimuksen, historiatieteen ja historian tieteellisten esitysten ja kirjoitusten

kuuluu täyttää tieteenalan tarkemmin säädellyt kriteerit.

2.1.1. Kaunokirjallisuuden erityisyys

Perinteisen kirjallisuuskäsityksen mukaan kaunokirjallisuus on ensinnäkin kirjoitettua tekstiä.

Romantiikan aikakaudella tekstin vaatimus ei ollut yhtä selvä, sillä kirjallisuus – runous – saattoi olla

suullistakin. Tekstiä tärkeämpiä kirjallisuuden kriteereitä olivat tuolloin kielellisyys ja sepitteellisyys.

1900-luvulla audiovisuaalisen median, kuten elokuvien ja television, myötä kirjallisuuden yhteys

13

nimenomaan kirjoitettuun kieleen on jälleen noussut keskusteluun. Vaikka elokuva perustuu

kirjoitettuun käsikirjoitukseen, kertoo fiktiivisen tarinan ja sitä voidaan analysoida

kirjallisuudentutkimuksessa kehitetyn kerronnan analyysin keinoin, sitä ei pidetä

kaunokirjallisuutena vaan sen lähitaiteena. (Steinby 2013: 22 – 24.) Rintalan Pojat-romaanin pohjalta

on tehty myös samanniminen elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Mikko Niskasen

käsikirjoittama ja ohjaama elokuva noudattelee suurin piirtein romaanin tarinaa, mutta

silmiinpistävästi loppuratkaisu on erilainen. Romaani päättyy siihen, kun Jake puolivahingossa

ampuu itsensä kuoliaaksi, sen sijaan elokuvassa Jake yrittää ehtiä äitiään ja tämän saksalaista

miesystävää kuljettaneen junan perään. Yhteistä romaanin ja elokuvan tarinoille on se, että

molemmissa alleviivataan saksalaisen sotilaan vuoksi poikansa hylänneen äidin tekoa ja sen

seurauksia. Niskasen ohjaus ja Vesa-Matti Loirin roolisuoritus Jakena saivat runsaasti kiitosta.

Elokuvaa on esitetty televisiossa lukuisia kertoja vuodesta 1967 lähtien, ja parhaimmillaan vuonna

1973 se keräsi kerralla lähes 2 miljoonaa tv-katsojaa. (Suomen kansallisfilmografia 7 1998: 154.)

Elokuvasovitus on kenties Pojat-romaania tunnetumpi esitys jatkosodan aikaisesta kotirintamasta.

Romaani ja elokuva ovat eri teoksia, vaikka elokuva perustuu romaanille ja arkikielenkäytössä ne

saattavat mennä sekaisin. En analysoi elokuvaa tämän tarkemmin, mutta on tärkeää huomioida, että

myös romaani saa tunnettuutta elokuvan myötä.

Toiseksi kirjallisuudella, kuten muillakin taiteilla, ajatellaan olevan esteettinen funktio. Kirjallisuus

on sanataidetta, joka tuottaa vastaanottajalleen eli lukijalle arvokkaan kokemuksen. Taideteoksen ei

tarvitse olla tiedollisesti tai moraalisesti pätevä, kuten vaikkapa sanomalehtitekstin tai tietoteoksen

oletetaan olevan. Useat menneiden vuosisatojen suuntaukset painottavat kirjallisuuden esteettistä

autonomiaa eli sitä, että kirjallisuus on arvokasta sen itsensä vuoksi, eikä sillä tarvitse olla esteettisen

funktion lisäksi muita tehtäviä. Suurin osa modernista kirjallisuudesta ei kuitenkaan sulje

ulkopuolelleen kirjallisuuden tiedollista ja moraalista funktiota. Esteettisen funktion ohella

kirjallisuus voi pohtia arvoihin ja moraaliin liittyviä kysymyksiä ja paljastaa jotakin tiedollisesti

pätevää. (Steinby 2013: 25.) Monissa sotaa käsittelevissä kaunokirjallisissa teoksissa otetaan kantaa

sodan oikeutukseen, sen aiheuttamiin kärsimyksiin ja muihin moraalisiin kysymyksiin.

Tekstimuoto ja esteettinen funktio kuuluvat olennaisesti kaunokirjallisuuden kriteereihin, mutta

kenties tärkeimpänä kaunokirjallisuutta määrittävänä tekijänä pidetään fiktiivisyyttä. Kuten

muistakin kriteereistä, myös fiktiivisyyden vaatimuksesta käydään keskustelua. Raja

kaunokirjallisuuden ja ei-kaunokirjallisuuden välillä onkin häilyvä, esimerkiksi sellaiset tekstityypit

kuin essee ja pakina sijoittuvat jonnekin kaunokirjallisuuden lähialueelle. Joskus fiktiivisen

14

kaunokirjallisen tekstin ja ei-fiktiivisen tekstin välille on vaikea tehdä eroa muodollisten

ominaisuuksien perusteella. Tällöin tekstit on mahdollista luokitella fiktiivisiksi tai ei-fiktiivisiksi

vain ottamalla huomioon niiden suhteen aktuaaliseen maailmaan – toisin sanoen määrittely on

mahdollista vain tekstin ulkopuolisten seikkojen avulla. Kaunokirjallisuuden suhdetta totuuteen on

luonnehdittu niin, että kirjallisuus ei ole kirjaimellisesti totta, mutta yksittäistapausten

todenperäisyyden sijaan se pystyy esittämään yleisempiä ja syvempiä totuuksia elämästä. (Steinby

2013: 24.)

Kaunokirjallisuuden ero totuudellisuutta ja objektiivisuutta painottavaan historiankirjoitukseen

tiivistyy Steinbyn esittämän määritelmän kolmanteen kriteeriin eli fiktiivisyyteen. Fiktiivisen ja ei-

fiktiivisen kertomuksen eroja ja yhtäläisyyksiä tutkineen Dorrit Cohnin (2009: 12) mukaan fiktion

käsitettä käytetään ainakin neljässä keskenään kilpailevassa merkityksessä. Ensinnäkin fiktiota

pidetään yleisnimityksenä kaikelle epätodelle tai sepitteelliselle, oli kyse sitten kertomuksesta,

journalismista tai yksittäisestä väitteestä. Joskus fiktiota käytetään väheksyvässä merkityksessä

epätotena, ja siihen saatetaan yhdistää jopa ajatus tarkoituksellisesta valheesta. Toisekseen fiktio voi

olla käsitteellinen abstraktio, jolloin se ei liity niinkään kirjallisuuteen vaan filosofiaan. Filosofisessa

kielenkäytössä fiktiolla tarkoitetaan käsitteitä tai ideoita, jotka auttavat ihmisiä hahmottamaan ja

ymmärtämään maailmaa. Kolmanneksi fiktiolla voidaan tarkoittaa laajasti kaikkea kirjallisuutta,

mukaan lukien historialliset ja esseistiset teokset sekä lyyrinen runous. Neljännessä merkityksessään

fiktio ja kertomus samaistetaan. Fiktiolla viitataan tällöin kaikkiin kertoviin diskursseihin, jolloin se

pitää sisällään niin mielikuvitukseen perustuvat diskurssit kuin historialliset, journalistiset ja

omaelämäkerralliset diskurssit. Yhteistä näillä kaikille kertomuksille on juonellistaminen eli

pyrkimys luoda peräkkäisistä tapahtumista kronologialtaan ja syy-seuraussuhteiltaan

johdonmukainen tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. (mts. 12–15, 17–19.)

Shlomith Rimmon-Kenan (1991: 8) määrittelee kertomakirjallisuuden ”toisiaan seuraavien

fiktiivisten tapahtumien kerronnaksi.” Fiktiivisyydellä hän viittaa nimenomaan kuvitteelliseen tai

sepitteelliseen. Fiktiivisyys on se elementti, joka erottaa kertomakirjallisuuden muista kielellisen

kertomuksen lajeista, kuten uutisista, historiankirjoituksesta ja omaelämäkerroista (mts. 9).

Kertomakirjallisuuden kielellinen muoto on puolestaan erontekijä kertomakirjallisuuden ja muiden

medioiden, kuten elokuvan ja tanssin, välittämissä kuvitteellisissa kertomuksissa (mts. 8). Steinbyn

kirjallisuuden määritelmän ensimmäinen ja kolmas kriteeri, kielellisyys ja fiktiivisyys, ovat lähellä

Rimmon-Kenanin määritelmää. Cohn (2009) käyttää fiktion käsitettä suunnilleen samassa

merkityksessä kuin Rimmon-Kenan kertomakirjallisuutta ja Steinby kaunokirjallisuutta. Cohn (mts.

15

23–24) määrittelee fiktion ei-referentiaaliseksi kertomukseksi, missä ei-referentiaalisuus viittaa

tarinan itse luomaan maailmaan erotuksena referentiaalisesta eli todellisuuteen viittaavasta. Cohn

(mts. 24–25) huomauttaa, että ei-referentiaalinen kertomus voi sisältää todellisesta maailmasta tuttuja

elementtejä, jolloin se on lukijalle helpommin samaistuttava.

Benjamin Harshawn mukaan kaunokirjallisilla teoksilla on sisäinen viitekehyksensä (internal frame

of reference), joka on suomennettu myös sisäiseksi viitekentäksi. Sisäinen viitekehys tarkoittaa sitä,

että kaunokirjallinen teos luo oman maailmansa, joka ei ole sama kuin meidän tuntemamme

todellisuus. (Peltonen 2008: 17; Cohn 2009: 24.) Teoksen sisäinen viitekehys ei ole kuitenkaan täysin

riippumaton todellisesta maailmasta (Cohn: 2009: 24), sillä ainakin kieli on yhteistä. Omalakisesta

kaunokirjallisuuden maailmasta huolimatta puhtaasti sisäiset viitekehykset ovat melko harvinaisia.

Vaikka kaunokirjallisuuden ajatellaan olevan ei-referentiaalista ja sillä ajatellaan olevan sisäinen

viitekehyksensä, siinä voi olla myös tekstin ulkopuolisia viittauksia. Toisin sanoen, ei-

referentiaalisesta luonteesta huolimatta kaunokirjallisuuden on mahdollista viitata todelliseen

maailmaan. (mp.) Jälkistrukturalistit, kuten Roland Barthes, eivät hyväksy tällaista ajatusta, vaan

heidän mielestään kaikki oletetut viittaussuhteet kielen – ja näin ollen myös fiktiivisen tekstin – ja

maailman välillä tulisi hylätä (Peltonen 2008: 245).

Cohn (2009: 27) on määritellyt referentiaalisten ja ei-referentiaalisten eli todellisuuteen viittaavien ja

ei-todellisuuteen viittaavien kertomusten eron niin, että referentiaaliset kertomukset ovat

epätäydellisiä ja todistettavissa olevia, kun taas ei-referentiaaliset kertomukset ovat täydellisiä mutta

mahdottomia todistaa. Hän viittaa myös Robert Scholesiin, jonka mukaan historiankirjoituksessa

kuvatut tapahtumat tapahtuvat todellisessa maailmassa ennen niiden tekstualisoimista, sen sijaan

fiktiossa tapahtumia ei ole olemassa ennen tekstiä, ”tapahtumat luodaan tekstissä ja tekstin kautta”

(mts. 26). Sodasta kirjoittavalla kirjailijalla (tai tutkijalla tai lukijalla) voi olla omakohtainen kokemus

kuvaamistaan asioista ennen kokemuksen tekstualisoimista. Nuoremmilla kirjailijoilla ei ole

omakohtaisia sotakokemuksia, joten kokemus, josta he kirjoittavat, on olemassa vain tekstissä.

2.1.2. Kaunokirjallisuuden ja historian välistä rajankäyntiä

Perinteinen rankelainen historiantutkimus pyrkii dokumenttien avulla selvittämään sitä, mitä todella

tapahtui. Tärkeää on totuudellisuuden vaatimus eli tutkijan tulee kaikessa toiminnassaan pyrkiä

objektiivisuuteen. Perinteisessä historiantutkimuksessa historia nähdään kertomuksena tapahtumista,

16

ei rakenteiden analyysina, mitä puolestaan voidaan tehdä uudessa historiantutkimuksessa.

Perinteiselle historiantutkimukselle tunnusomaista on sen vahva yhteys politiikkaan, menneisyyden

suuriin tapahtumiin ja suuriin toimijoihin. Kiinnostuksen kohteena ovat institutionaaliset toimijat ja

toiminnot, kuten valtio, kirkko ja armeija sekä kansallinen ja kansainvälinen taso, ei niinkään

paikallishistoria tai tavallisten ihmisten historia. (Burke 1991: 3–6.) 1960-luvulla tapahtuneen

lingvistisen käänteen myötä historiatiede on muuttunut ja laajentunut monella tapaa eikä yllä kuvatun

kaltainen jyrkkä rankelainen naivii realismi ole enää tätä päivää (Väyrynen & Pulkkinen 2016: 8–9).

Menneisyys ja historia eivät ole sama asia. Osa menneisyydestä ”muuttuu” historiaksi ihmisen

toiminnan myötä, mutta menneisyydessä on myös paljon sellaista, mitä ei pystytä tavoittamaan.

Jälkikäteen menneisyyttä ei ole mahdollista muuttaa, sen sijaan historia muuttuu sitä mukaa, kun

menneisyyttä tutkitaan ja tarkastellaan uusista näkökulmista, ja siitä tehdään uudenlaisia tulkintoja.

(Hatavara 2010: 7–8.) Historiantutkimus, samoin kuin muut yhteiskunta- ja kulttuuritieteet, tutkii

ihmisiä ja heidän toimintaansa. Näin ollen tutkija ja tutkimusala ovat osa tutkimuskohdettaan, eikä

luonnontieteiden tapaista objektiivisuuden vaatimusta pidetä nykyisen ajattelun mukaan

mahdollisena. (Kalela 2000: 14.) Tämä ei tarkoita sitä, että historiaa pystyisi muuntamaan

rajattomasti. Menneisyydestä jää jälkiä, jotka ovat läsnä myös nykyajassa. Jäljet voivat olla

esimerkiksi esineitä, artefakteja, tiloja, kuvia, kertomuksia ja muistin toimintaa. Jäljet itsessään eivät

edusta menneisyyttä, mutta mikäli ne hyväksytään todisteiksi ja dokumenteiksi menneisyydestä,

niiden kautta voidaan rakentaa historiaa. (Hatavara 2010: 8; Grönholm & Sivula 2010: 11–12.)

1970-luvun alussa Hayden White käynnisti keskustelun kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen4

yhteydestä. Hän epäili historian mahdollisuutta olla luonnontieteiden tapainen eksakti tiede ja

suuntasi katseensa kaunokirjallisuuteen. (Pulkkinen 2016: 32.) White (2006: 25) huomauttaa, että

kaunokirjallisuudella ja historiankirjoituksella on pitkä yhteinen taival, sillä aina Aristoteleen ajoista

1800-luvulle asti ne kuuluivat yhdessä filosofian kanssa (Korhonen 2016: 256) retorisiin taiteisiin –

ranskalaisittain belles lettres – eikä niitä edes pyritty erottamaan toisistaan (White 2006: 25). Historia

oppialana erottautui kaunokirjallisuudesta ja filosofiasta vasta 1800-luvulla, kun kehitettiin

tieteellisen historiankirjoituksen metodiikkaa (Korhonen 2016: 256). Whiten mukaan

historiankirjoituksen muoto ja paikkansapitävyys perustuvat kaunokirjallisille käytänteille (Hatavara

2010: 9). Menneisyys itsessään on kaoottista: se ei ole rakentunut, kuten historiantutkija esittää sen

4 Whiten edustama narrativistinen suuntaus ottaa ennen kaikkea kantaa historiankirjoitukseen eli tutkijan tekemään

raporttiin tutkimuksestaan, ei niinkään itse historiantutkimuksen prosessiin (Kuukkanen 2016: 52).

17

olevan (Kuukkanen 2016: 59). Historioitsija yrittää tuoda menneisyyden epäjärjestykseen järjestystä

kerronnan eli narraatioiden avulla. Narraatiot ovat tutkijan luomia konstruktioita, sillä

menneisyydessä itsessään ei ole olemassa kertomusta, jonka tutkija voisi ”löytää” (mts. 57). Whiten

(2006: 30) sanoin ongelma on se, että koska menneisyyden objektit tai tapahtumat ovat

menneisyydessä, niitä ei voi enää suoraan havainnoida. Niinpä historiankirjoituksella ja

menneisyyden tapahtumilla ei voi olla suoraa yhteyttä tai vastaavuutta. Menneisyyden esityksiin voi

suhtautua vain mahdollisuuksina ja näkemyksinä. (mp.)

Äärimmilleen vietynä narrativistisen historianfilosofian postmoderneissa tulkinnoissa ajatellaan, että

historiantulkinnat ovat aina subjektiivisia kokemuksen ilmauksia eikä hyväksyttävien sisältöjen ja

tulkintojen määrälle voi asettaa rajoja (Kuukkanen 2016: 62). Tämä tarkoittaisi, että historiaa voisi

muuntaa ja tulkita lähes rajattomasti. Lievemmissä tulkinnoissa myönnetään, että historioitsija luovaa

työtä tehdessään lisää kirjallisiin historiaesityksiin merkityskerroksen, jota siellä ei muuten olisi,

mutta kaikki historian tulkinnat eivät ole tiedollisesti samanarvoisia (mts. 57, 66). Kalle Pihlaisen

(2016: 85–86) mielestä Whiten edustamaa narrativistista konstruktivismia on virheellisesti tulkittu

äärimmäisen jyrkästi. Osittain tämä johtuu Whiten ilmeisesti tarkoituksellisista provokaatioista, joista

on jäänyt elämään ajatus historiankirjoituksen fiktiivisyydestä. Narrativistinen konstruktivismi ei

kiellä, etteivätkö yksittäiset faktat menneisyydestä voisi olla tosia. Se kuitenkin painottaa, että noiden

faktojen esittäminen historiallisen kertomuksen muodossa tuo mukanaan ylimääräistä sisältöä, jota

menneisyydessä ei ole. (mp.)

Myöhemmässä tuotannossaan White siirtää syrjään historian tietoteoreettisen pohdinnan ja keskittyy

historian tuottamiin merkityksiin estetiikan ja eettisyyden ulottuvuuksien avulla. Eettisyyteen kuuluu

myös yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus. (Pihlainen 2016: 102.) Whiten mukaan on tärkeää,

että historialliset representaatiot pyrkivät kyseenalaistamaan ja purkamaan alistavia valtarakenteita,

ideologioita ja ajattelutapoja ja lisäämään emansipaatiota ja yleistä hyvinvointia (mts. 108).

Historiantutkijan tulisi olla tietoinen esitystensä vaikutuksista, sillä kertomuksilla menneisyydestä on

merkitystä ihmisille nykyisyydessä (mts. 99). Vaikka menneisyys ei ole tiedollisesti tai

kokemuksellisesti suoraan saavutettavissa (mp.), historiaesitysten lukijoille voidaan luoda illuusio

menneisyyden läsnäolosta (mts. 105). Pihlainen (mts. 106) erottaa toisistaan esteettisen elämyksen ja

kokemuksellisuuden, joista jälkimmäisellä on paremmat mahdollisuudet menneisyys-illuusion

luomisessa. Elämyksellinen esitys ohjaa lukijaa lukemaan tekstiä tietyllä tavalla ja tarjoaa näin

lukijalle tekstiin koodattuja merkityksiä. Sen sijaan kokemuksellinen esitys antaa erilaisia

mahdollisuuksia merkityksellistää lukemaansa, jolloin lukijan rooli merkityksenmuodostuksessa

18

kasvaa. Kokemuksellisen esityksen lukijan on mahdollista itse oivaltaa ja ymmärtää, eikä teksti pyri

vahvasti ohjaamaan lukijaa minkään lukutavan suuntaan. (mp.)

Pihlainen (2001: 303) on pohtinut kaunokirjallisuuden ja historian yhteyttä paitsi yllä kuvatun

konstruktivistisen historiantutkimuksen näkökulmasta, myös kaunokirjallisuuden näkökulmasta.

Kaunokirjallisuuteen historiallisena lähteenä on perinteisesti suhtauduttu samalla tavoin kuin

muihinkin dokumentteihin – ja lopputuloksena on usein ollut kaunokirjallisuuden lähdearvon

kiistäminen, sillä se kertoo sepitteellisistä asioista. Joskus kaunokirjallisuutta on tarkasteltu

syntyajankohtansa olosuhteiden tuotteena ja muiden historiallisten lähteiden tuottaman ajankuvan

täydentäjänä, jolloin faktan ja fiktion välistä ristiriitaa ei synny. (mts. 303–304.) Pihlaisen (mp.)

mukaan kaunokirjallisuutta voi lähestyä ilman totuudellisuuden vaatimusta ja faktan ja fiktion välistä

kädenvääntöä. Kaunokirjallista tekstiä voi käsitellä historiallisesti ilman, että tekstistä pyrittäisiin

etsimään etukäteen hahmotettu konteksti, ”historia”. Sen sijaan kaunokirjallisen tekstin

historiallisuus rakentuu sen suhteessa muihin teksteihin, jolloin se kytkeytyy osaksi laajempaa eettistä

ja aatteellista ajattelua. (mts. 312–313). Jos ajattelee kaunokirjallisuuden luovan oman itsenäisen

maailmansa, tekstiä ei tarvitse verrata todellisuuteen. ”Totuus” määrittyy tekstistä itsestään, ei

ympäröivästä maailmasta. (mts. 306–307.) Teoksen rakentama maailma liittyy todelliseen maailmaan

muun kirjallisuuden kautta (mts. 313). Kaunokirjallisuuden voi ajatella avartavan näkemystä

menneisyydestä, sillä kuvittelemalla ja sepittämällä se tarjoaa menneisyyden toimijoille toisenlaisia

toiminnan mahdollisuuksia ja antaa äänen myös marginaaliin sysätyille (mts. 315, 317).5

Cohnin (2009: 29) mielestä pääsääntönä voidaan pitää sitä, että historia keskittyy ihmisjoukkojen ja

yhteiskuntien toimintaan, kun taas kaunokirjallisuudessa pääosassa on yksittäisen ihmisen

elämänkulku, sen tapahtumat ja muutokset. Poikkeuksia ja historian ja kaunokirjallisuuden raja-

alueelle sijoittuvia lajityyppejäkin on, kuten faktoihin nojaava elämäkerta, joka paneutuu yksittäisen

ihmisen elämään. (mp.) Asiaa voi ajatella myös toisesta näkökulmasta. Aristoteleen (1967: 27)

mukaan runouden (laajasti ymmärrettynä) kohteena ovat yleiset totuudet, se kuvaa sitä, ”mikä

saattaisi tapahtua”. Historiankirjoitus sen sijaan kuvaa jo tapahtunutta ja sen kohteena ovat

yksittäistapaukset. Aristoteleen mielestä juuri edellä mainituista syistä ”runous on filosofisempaa ja

vakavampaa kuin historia”. (mp.) Monesti kaunokirjalliset teokset käsittelevät ihmisyyden

5 Toisinaan menneisyyden toisiaan seuraavia tapahtumia selitetään kausaalisesti niin, että jälkimmäinen tapahtuma johtui

ensimmäisestä, vaikka kyseessä on vain toisiaan seuraavien tapahtumien sarja ilman syy–seuraus-yhteyttä. Kyse on

kvasikausaalisesta selityksestä, joka pintatasolla näyttää kausaaliselta. (Pulkkinen 2016: 29.) Kaunokirjallisuus tarjoaa

toisenlaisia mahdollisia selityksiä tapahtumille.

19

peruskysymyksiä ja elämän ja olemassaolon suuria teemoja. Realistiset ja historialliset romaanit

voivat yrittää löytää syitä ja selityksiä suurille yhteiskunnallisille muutoksille ja murroksille. Kuten

Kähkönen kertoo Kuopio-sarjastaan, teokset sisältävät paljon sellaista, mikä on siinä ajassa ja

paikassa mahdollista mutta kuitenkin keksittyä. Kuopio-sarjan ravintola, kaupat ja ihmiset ovat

yksittäisiä mutta ne edustavat jotakin laajempaa joukkoa: ajalle tyypillisiä ravintoloita, kauppoja ja

ihmisiä. Yksittäisen ihmisen elämänkulku muuttuu siis joksikin yleisemmäksi, se sisältää samoja

tapahtumia ja kokemuksia kuin monen todellisen sota-aikana eläneen ihmisen elämänkulku sisältää.

Kulttuurisen muistin käsitteessä yhdistyvät kulttuurin lukuisat erilaiset tavat ja muodot muistaa

menneisyyttä. Virallisen historiantutkimuksen lisäksi kulttuurista muistia rakentavat taide ja

populaarikulttuuri, kuten kuvataide, musiikki, kirjallisuus, elokuvat ja tv-sarjat, instituutioiden

ylläpitämät muistamisen traditiot, kuten juhlapäivät, katujen nimet, merkittävien henkilöiden ja

tapahtumien monumentit, julkisin varoin ylläpidetyt arkistot sekä suullinen perimätieto. (Korhonen

2016: 238, 240, 251, 253.) Virallisen historiantutkimuksen ulkopuolisia muistamisen muotoja ei

kannata aliarvioida, sillä kuten Kuisma Korhonen (mts. 240) huomauttaa, usein ihmisten mieleen

syöpyneet kuvaukset menneisyydestä tulevat taiteellisista tai viihteellisistä esityksistä, vaikka niiden

luotettavuus historiantutkimuksen näkökulmasta voi olla heikkoa. Tähän viittaa myös Kalela (2000:

14) kritisoidessaan historiantutkijoiden yksipuolista näkemystä, joka korostaa historian oppialan

tieteellisyyttä mutta unohtaa muun historian esittämisen. Kulttuurinen muisti on paitsi

konstruktiivista, myös diskursiivista ja performatiivista: menneisyyden muistoja ja jälkiä

kommunikoidaan kielellisesti tai muun semioottisen kommunikaatiojärjestelmän avulla ja esitetään

aina uudelleen uusille yleisöille. Kulttuurinen muisti säilyy elossa juuri uudelleen esittämisen kautta.

(Korhonen 2016: 238.) Kulttuurisen muistin tutkimuksessa tarkastellaan menneisyyden muistamisen

traditioita ja instituutioita sekä yhteisön erilaisia tapoja muistaa. Ennen kaikkea kulttuurisen muistin

tutkimus on kuitenkin kiinnostunut merkityksistä: mitä menneisyyden muistamisen eri tavat

merkitsevät yhteisöjen ja niiden edustajien kulttuurille ja identiteetille. (mts. 239)

Kaunokirjallisissa teoksissa kulttuurista muistia tuotetaan ja uusinnetaan kahdella tapaa: Ensinnäkin

kirjallisuudessa näkyy aina kirjoitusajankohtansa vaikutus ja kirjallisuus kertoo kirjoitusajankohtansa

kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta tilasta. Toiseksi kaunokirjallisuus pystyy rekonstruoimaan ja

kommentoimaan menneisyyttä kirjallisin ja tekstuaalisin keinoin. (Korhonen 2016: 254.) Historiasta

kertovalla kaunokirjallisuudella on yksi ylivoimainen ominaisuus verrattuna historiankirjoitukseen.

Kaunokirjallisuus pääsee henkilöhahmojen pään sisään ja pystyy kuvittelemaan ja eläytymään siihen,

mitä henkilöt tunsivat ja kokivat. Myös menneisyydessä eläneiden todellisten ihmisten ajatuksia ja

20

tunteita on mahdollista kuvitella. Eri asia on, kuinka hyvän tai historiantutkimuksen näkökulmasta

luotettavan kuvan kaunokirjallisuus pystyy antamaan menneiden henkilöiden subjektiivisesta

kokemuksesta. (Cohn 2009: 27; Korhonen 2016: 258).

2.2. Kotirintamakuvaukset osana sotakirjallisuutta

Juhani Niemi (1999: 118) jakaa suomalaisen kirjallisuuden sotakuvaukset seitsemään päätyyppiin,

jotka asettuvat jollain tavoin myös kronologiseen järjestykseen. Vanhinta perinnettä hän kutsuu

mytologis-lyyriseksi, ja se näkyy esimerkiksi Kantelettareen (1840) runoissa. Ideaalis-eeppisen

perinteen ja sen tunnetuimman edustajan J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa (1848, 1860)

sota sankarillistuu, mutta kärsimyksen kokemisen kuvaus on myös mahdollista. Runebergin vaikutus

on havaittavissa vielä tuoreeltaan talvisodasta kertovissa teoksissa. (mts. 118–119.) Suomessa

sotakirjallisuudella ymmärretään usein vuosien 1939–1945 sotia kuvaavat teokset, ja talvisodasta

alkoikin suomalainen moderni sodankuvaus (Jokinen 2019: 18, 30). Niemen (1999: 119–121)

mainitsemat dokumentaarinen, realistinen, modernistinen ja postmodernistinen sekä viimeisimpänä

uusmytologisoiva sodankuvauksen perinne kiinnittyvät erityisesti toisen maailmansodan aikaisiin

tapahtumiin, vaikka kansainvälisessä kirjallisuudessa viitteitä dokumentaarisesta muodosta on jo

aiemmilta sodilta. Dokumentaarisen perinteen alalajia, puolidokumenttia, Yrjö Varpio kutsuu

kaunokirjalliseksi sotahistoriaksi. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat niin, että todellisiin tapahtumiin,

kuten päivämääriin, paikkoihin ja henkilöihin yhdistetään esimerkiksi dialogia ja henkilöiden

ajatusten kuvailua. (Jokinen 2019: 138.) Sotakirjallisuudessa sekoittuvat muistitieto,

dokumentaarinen ja sepitteellinen aineisto, joten sen jako tiukasti joko tieto- tai kaunokirjallisuuteen

ei ole aina mielekästä (Niemi 1988: 13–14).

1960-luvulta lähtien suomalaisessa sodankuvauksessa valta-asema on ollut realistisella perinteellä,

jonka tunnetuin edustaja on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954). Realistinen perinne painottaa

tavallisten rivisotilaiden kokemusta ja hyväksyy yksilötason sankaruuden. (Niemi 1999: 121.) Sen

sijaan sota ei sankarillistu, vaan sodanvastaiset äänenpainot ovat saaneet paljon sijaa moderneissa

sodankuvauksissa (Niemi 1988: 28; Niemi 1999: 121).6 Rujon ja vastenmielisen väkivallan on

ajateltu korostavan teosten sodanvastaista sanomaa (Hietasaari 2016: 10; Jokinen 2019: 226–227).

6 Joskin Niemi (1999: 121) huomauttaa, että uusmytologisoivissa sodankuvauksissa sodanvastaiset ja rauhan puolesta

puhuvat äänenpainot ovat heikentyneet.

21

Kaunokirjallisuuden sotakuvauksilla on ollut kansallisesti terapeuttinen tehtävä. Heti talvisodan

jälkeen kirjoitetuissa teoksissa hoidettiin kansakunnan sotatraumoja. (Niemi 1999: 122.)

Jatkosotakirjallisuutta ei tuoreeltaan juuri julkaistu, sillä jatkosodan jälkeiseen

välirauhansopimukseen liittyvä sota-aiheisten kirjojen kielto kirjastoissa johti kustantamojen

itsesensuuriin (Pilke 2009: 296). Talvi- ja jatkosodasta kirjoittaneet kirjailijat kokivat sodat eri

tavalla, mikä näkyy sotien aikana ja heti niiden jälkeen julkaistuissa teoksissa.

Talvisotakirjallisuudessa ei ole huumoria, sillä talvisota oli kansakunnan kohtalon sota. Sen sijaan

pitkittyneessä jatkosodassa käytiin selviytymistaistelua, jossa apuna ovat huumori ja kevyt viihde.

(Niemi 1999: 122.) Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen hengessä historiankirjoitus

oli varovainen sotaan liittyvissä kannanotoissaan aina 1990-luvulle asti. Se antoi

kaunokirjallisuudelle mahdollisuuden – ellei suorastaan vaatimuksen – tuoda suomalaisten (miesten)

todellisia tuntoja esiin. (mts. 123.)

Niin talvi- kuin jatkosotakirjallisuus voidaan jakaa sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen

julkaistuihin teoksiin, jotka muodostavat sodan lähikuvan, sekä ajallisen välimatkan päästä

julkaistuihin jälkikuviin (Niemi 1988: 16; Jokinen 2019: 133–134). Neidonkenkä kuuluu sodan

jälkikuviin, sen sijaan Poikien voi ajatella asettuvan jonnekin lähikuvan ja jälkikuvan välimaastoon.

Perustelen Poikien välimaastoon sijoittamista sillä, että vaikka teos ilmestyi vasta useita vuosia sodan

päättymisen jälkeen, se on kirjailijan omakohtaisten kokemusten värittämä. Lisäksi sillä ei ole

montaakaan kotirintamasta kertovaa esikuvaa (Lahtonen 2013: 45). Sotakirjallisuudella on ollut

aiemmin viihteellinen ja kaupallinen leima (Niemi 1988: 14), ja kotirintamakuvauksilla leima on ollut

kaksinkertainen, sillä ne on mielletty naisten massaviihteeksi (Lahtonen 2013: 46). Sotakirjallisuuden

ja kotirintamakuvausten arvostus on kuitenkin noussut viime vuosina. Muutos on nähtävissä

esimerkiksi teoksista kirjoitetuissa kritiikeissä ja erilaisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkaissa ja

voittajissa (ks. esim. Lahtonen 2013: 43; Hietasaari 2016: 24–25). 2000-luvulla erityisesti

naiskirjailijat ovat tarttuneet laajalla rintamalla sota-aiheeseen, ja tähän joukkoon lukeutuu myös

Kähkönen.

Juhani Niemi (1999: 121) pohti vuosituhannen vaihteessa, onko sotakirjallisuudella tulevaisuutta

ilman uusia sotia vai onko sodasta kertova kaunokirjallisuus jatkossa historiallisen romaanin alalaji.

Historiallinen romaani ja sotaromaani eroavat toisistaan esimerkiksi suhteessaan autenttisuuteen:

suomalaisessa sotakirjallisuudessa on korostettu autenttisuuden merkitystä eli sodasta kertovalla

kirjailijalla on tärkeää olla omakohtaista sotakokemusta (Pilke 2009: 151). Sen sijaan historiallisessa

romaanissa tapahtumat sijoittuvat niin kauas menneisyyteen, etteivät ne ole kirjailijan omakohtaisen

22

kokemuksen piirissä (Hietasaari 2016: 9). Hietasaari (2016) lukee kulttuurista muistia käsittelevässä

tutkimuksessaan sota-aikaan sijoittuvia teoksia historiallisina romaaneina. Hän analysoi myös

Neidonkenkää, jossa on historiallisen romaanin piirteitä. Fragmentinomaisista luvuista koostuva

Pojat ei ole perinteisesti ymmärrettynä historiallinen romaani, onhan Rintalalla omakohtaista

kokemusta kuvaamastaan ajasta, joka teoksen julkaisuajankohtana ei ollut kovin kaukana

menneisyydessä. Nykylukija voi kuitenkin lukea Poikia historiallisena romaanina, sillä konteksti on

muuttunut. Rintala kirjoitti teoksensa 1950-luvulla, mutta 2000-luvulla sitä luetaan muuttunutta

yhteiskunnallista taustaa ja laajentuneita kirjallisuuden konventioita vasten. Niemen näkemyksestä

poiketen esimerkiksi Maria Laakso (2017: 107) sijoittaa niin 2000-luvun kirjailijoiden

kotirintamakuvaukset kuin vaihtoehtoisesta maailmasta kertovat sotadystopiat sotakirjallisuuden

joukkoon.

Siviilien sotakokemuksista kertova kirjallisuus eroaa rintaman tapahtumia ja sotilaita kuvaavista

kaunokirjallisista teoksista. Siihen vaikuttaa sekä sodan todellisuus että käsitykset sodasta.

Totaalisessa sodassa, jollainen toinen maailmansotakin oli, sotatilassa on koko kansakunta. Vaikka

kaikki kansalaiset velvoitetaan toimimaan sodan päämäärän eteen, etulinjalla on erityinen asemansa

kansallisessa tajunnassa. (Kivimäki 2008: 139–140.) Paitsi että elämä rintamalla ja kotirintamalla oli

erilaista, ne myös haluttiin nähdä erilaisina. Jako rintaman ja kotirintaman välille luo harhan kahdesta

lähes samansuuruisesta sukupuolittuneesta kokemusmaailmasta. Yleisen käsityksen mukaan miehet

olivat rintamalla ja naiset kotona, vaikka todellisuudessa suhteellisen harvat suomalaisista olivat

rintamalla.7 Poikkeuksen muodostivat tehokkaasti mobilisoidut nuoret miesikäluokat. (Kivimäki

2016: 69–71.) Toisessa maailmansodassa naisten työskentelemistä lähellä rintamaa on pidetty

monissa maissa epäsopivana, ja sen vuoksi naisia on jopa leimattu moraaliltaan epäilyttäviksi.

Suomessakin naisten hyveellisyyteen kuului kodista ja perheestä huolehtiminen ja poikalastensa

uhraaminen kansakunnan puolesta. Sen sijaan sotatoimiin osallistumista ei pidetty naisten hyveenä,

eikä rintamalla olevia naisia haluttu nähdä sotilaina. (Kemppainen 2006: 237.)

Suomalainen sotakirjallisuus on neutraaliuden tavoitteestaan huolimatta ideologista ja yhteydessä

kansallisuuden esittämiseen (Niemi 1988: 29, 70; Lahtonen 2013: 44). Rintaman tapahtumien

kuvaaminen on ensisijaista ja hierarkkisesti kotirintamakuvauksia ylempänä (Lahtonen 2013: 44).

Kotirintamakuvauksia ei juuri julkaistu sodan aikana tai heti sen jälkeen, mihin vaikutti osaltaan

7 Elokuussa 1944 Suomen kenttäarmeijan vahvuus oli suurimmillaan: 530 000 sotilasta ja lisäksi kotiseudulla toimineet

työ- ja ilmansuojelujoukot. Suomen väestömäärä oli tuolloin 3,8 miljoonaa, joten arviolta 16 prosenttia väestöstä toimi

puolustusvoimien palveluksessa. (Kivimäki 2016: 69–70.)

23

sensuuri sekä kustantajien ajatus siitä, että sotakirjallisuudessa tuli olla tapahtumia ja toimintaa (Pilke

2009: 154). Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta Rintalan Pojat oli ensimmäisiä kotirintamasta

kertovia teoksia, ja sekin julkaistiin lähes 15 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Muita kuin

rintamakuvauksia alkoi ilmestyä enenevässä määrin vasta 1990-luvulla. (Lahtonen 2013: 45.)

Rintaman tapahtumien kuvaamisen ensisijaisuus, kotirintamakuvausten vähäinen määrä ennen 1990-

lukua ja naiskirjailijoiden esiinnousu 2000-luvulla liittyvät muutokseen siinä, kuka saa puhua ja

kirjoittaa sodasta. Tärkeitä ovat myös kysymykset, mitä sodasta saa kirjoittaa ja miten. Esimerkiksi

1990-luvun alkupuolella julkaistun artikkelikokoelman Naisten aseet (Raitis & Haavio-Mannila

1993: 15–16) lukijalle suunnatussa puheenvuorossa tekijät painottavat, että eivät ole itse kokeneet

sotaa, minkä vuoksi he ovat saattaneet ymmärtää jotakin väärin tai eri tavalla kuin mitä sodan

kokeneet muistelijat ovat tarkoittaneet – sotaa kokemattomien täytyy siis olla varovaisia puheissaan.

Tekijät huomaavat myös, että sotaa muistelevia naisia yhdistää näkemys, jonka mukaan vain miehet

olivat sodassa ”turvatakseen kotiväelleen häiriöttömän elämän” (mts. 15). 2000-luvulla vastaavia

kannanottoja ei ole nähty tarpeellisiksi.

Pojissa ja Neidonkengässä on havaittavissa dokumentaarisen (sota)romaanin piirteitä, sillä

tapahtumapaikka ja -aika sekä taustalla vaikuttavat rintamalinjojen liikkeet ja toisen maailmansodan

kehittyminen laajemmassa mittakaavassa noudattavat yleisesti hyväksyttyä historiankirjoitusta. Jopa

osalle teosten henkilöhahmoista on löydettävissä vastineet aktuaalisesta maailmasta. Selvästi

kaunokirjallisia piirteitä on muun muassa henkilöiden sisäisen maailman kuvailu ja dialogin

esittäminen. Realistisen romaanin tapaan näkökulma on tavallisissa ihmisissä, ei tosin rivisotilaissa,

vaan työväenluokkaisissa siviileissä. Vaikka sankareista puhutaan ja osa henkilöhahmoista ihailee

sotilaita sankareina, itse sota ei näyttäydy glorifioidussa valossa. Teosten kuvaamat kotiseudut eivät

ole erillisiä rauhan linnakkeita, vaan sota ulottuu myös niihin epäsuorasti säännöstelyn kautta ja

suoraan vierasmaalaisten sotilaiden, sotavankien ja sodan väkivallan, kuten ilmapommitusten, kautta.

2.3. Mikrohistoria lähtökohtana ja menetelmänä

1970-luvulla historiantutkimuksessa tapahtunutta suurta mullistusta kutsutaan toisinaan

mentaliteettien historian paluuna (Peltonen 1999: 13). Matti Peltonen (mp.) näkee muutoksen

suuremmassa mittakaavassa kuin vain mentaliteettien historian uutena tulemisena. Uuteen

historiantutkimukseen liittyvät yhtä lailla Ranskasta alkunsa saanut Annales-koulukunnan arkipäivän

historia, Iso-Britannian history from below -suuntaus, italialaistutkijoiden mikrohistoria (mp.),

24

psykohistoria (ks. esim. Siltala 2006), muistitietotutkimus (ks. esim. Fingerroos & Haanpää 2006)

sekä feministinen historiantutkimus (ks. esim. Kurvinen & Timosaari 2016). Historiantutkimuksen

uudet suuntaukset ovat muutoksen osia, ja näkyvät eri tavoin tutkimuksen tekemisessä.

Mentaliteettien ja arkipäivän historia liittyvät tutkimuskohteen määrittelyyn ja mikrohistoria

tutkimuksen metodiin. Uudet suuntaukset eivät mene yksi yhteen, mutta eivät toisaalta ole toisiaan

poissulkeviakaan. (Peltonen 1999: 13.) Esimerkiksi muistitietotutkimuksen, mikrohistorian ja arjen

historian välille on toisinaan mahdotonta vetää selkeää rajaa, sillä kaikkien tutkimussuuntausten

piirissä voidaan tutkia pieniä, paikallisesti rajattuja ja hallittavissa olevia kohteita (Fingerroos &

Haanpää 2006: 25–26, 30).

Tarkastelemani kontekstin kannalta relevantti esimerkki historiantutkimuksen kentällä tapahtuneesta

muutoksesta on uusi sotahistoria. Perinteinen sotahistoria tutkii esimerkiksi logistiikkaa, taktiikkaa,

strategiaa, taistelutapahtumia, aseita ja sodan- ja valtionjohdon merkkihenkilöitä (Bourke 2006: 21;

Kinnunen & Kivimäki 2006: 15). Sen piirissä voidaan tutkia myös esikuntien ja rintaman ulkopuolista

sotaa, kuten kotirintamaa, sodan taloutta ja sota-ajan arkea. Sen sijaan sotajärjestelmän

ymmärtämisen kannalta monet tärkeät aihealueet, kuten sodan muistaminen, trauma ja sotafiktio

jäävät perinteisen sotahistorian ulkopuolelle. Uudessa sotahistoriassa sotakoneiston ja

siviiliyhteiskunnan ajatellaan kietoutuvan erottamattomasti toisiinsa, eikä sen tutkimuskohde näin

ollen rajoitu vain sota-aikaan. Sota on läsnä myös rauhan aikana ja toisaalta sota-aikana ihmisten

elämään kuuluu muutakin kuin sotaa. (Kinnunen & Kivimäki 2006: 10.) Kansainvälisesti

sotahistorian rinnalla tai sijaan käytetään militäärihistorian käsitettä sen laajemman merkityksen

vuoksi (mts. 16). Monet uuden sotahistorian edustajat suhtautuvat kriittisesti perinteisen sotahistorian

kytköksiin instituutioihin, joita se tutkii. Tutkimuksen riippumattomuus saattaa vaarantua – tai

ainakin sen voi kyseenalaistaa – kun sotahistorian tutkimusta tehdään sotakorkeakouluissa ja

puolustusteollisuuden taloudellisella tuella. Vaikka tutkimukseen ei liittyisikään eettisiä ongelmia,

monet uuden sotahistorian aiheet jäävät vähäiselle tai olemattomalle huomiolle armeijajärjestelmän

sisällä tehdyissä tutkimuksissa. (Bourke 2006: 22–23.) Niin Kinnunen ja Kivimäki (2006: 15) kuin

Bourkekin (2006: 24) korostavat, että perinteisen ja uuden sotahistorian eroista huolimatta

kummankin suuntauksen edustama tutkimus on edelleen tärkeää ja ajankohtaista.

Peltosen (1999: 21) mukaan mikrohistoria on tutkimuksenteossa nähtävä laajemmin kuin metodina:

se liittyy tutkimuksen lähtökohtiin, strategisiin ratkaisuihin ja tutkimustyössä tehtäviin valintoihin. Jo

nimestä voi päätellä, että mikrohistoriallisen tutkimuksen lähtökohta poikkeaa makrotason eli suurten

mittakaavojen tutkimuksesta, mutta ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman jatkumon eri

25

ulottuvuuksia (Elomaa 2001: 61). Mikrohistoriaa kuvataan usein mikroskooppisen tarkkana

yksittäisten ilmiöiden, tapahtumien tai henkilöiden tarkasteluna. Samalla kun mikrohistorian

mittakaava on pieni, sen tarkoitus on paljastaa pienten asioiden taustalla vaikuttavia suurempia

kokonaisuuksia ja merkityksiä. (Peltonen 1999: 52; Ahlbeck-Rehn 2005: 261.) Esimerkiksi yhden

ihmisen elämäntarinan tai yhden kylän mahdollisimman tarkalla ja yksityiskohtaisella analyysilla

voidaan selvittää laajempien sosiaalisten rakenteiden toimintaa (Ahlbeck-Rehn: 2005: 261).

Näkökulma siirtyy suuresta pieneen, ja tutkimuksessa keskitytään siihen, millaisena suuret

kokonaisuudet ja rakenteet näyttävät pienten lasien läpi katsottuna. Tutkimuskohteen koko ei siis ole

mikrohistoriassa olennaista, vaan nimitys viittaa pikemminkin analyysitapaan (Levi 1991: 93).

Muiden uusien historioiden tapaan mikrohistoriassa tutkitaan tavallisia ihmisiä, heidän elämäänsä ja

arkea sekä erilaisia vähemmistöjä ja marginaaliryhmiä (Elomaa 2001: 59). Mikrohistorian

tutkimuskohteet ovatkin tunnusomaisesti yksittäisiä, epätyypillisiä ja marginaalisia, puhutaan myös

”poikkeuksellisesta tyypillisyydestä” tai ”normaaleista poikkeuksista” (Levi 1991: 109; Peltonen

1999: 26; Elomaa 2001: 70–72; Ahlbeck-Rehn 2005: 261). Poikkeuksellisiin yksittäistapauksiin

keskittyvän tutkimuksen kritiikkinä on esitetty edustavuutta: mitä laajempaa kokonaisuutta

epätyypillisyydet pystyvät edustamaan? Poikkeavuudet voivat kuitenkin kertoa paljon normaalista,

sillä poikkeavuuksien kautta tavallisesti näkymättömissä pysyvät normaalin rajat tulevat näkyviksi.

Poikkeustilanteissa ja kriiseissä voi nousta esille normaalitilanteessa pinnan alla pysyviä ristiriitoja

sekä normien sisäisiä epäjohdonmukaisuuksia. (Elomaa 2001: 71.) Tällä tavoin mikrohistoriallinen

tarkastelu voi tuoda jo tutkituista ilmiöistä uusia puolia esiin (Levi 1991: 97–98).

Mikrohistoriallinen lukutapa sopii Poikien ja Neidonkengän analyysin lähtökohdaksi,

tarkastellaanhan teoksissa sota-ajan elämää naisten ja lasten silmin. Sotaa ei voi pitää normaalina

yhteiskunnallisena tilana, ja sota-ajan poikkeusolot saattavatkin paljastaa yhteiskunnan rakenteista ja

normeista jotain sellaista, joka ei rauhan aikana näy. Ennen uusia historioita sotaa on pääasiassa

tarkasteltu miesten, ensin suurmiesten ja sitten rivisotilaiden, näkökulmasta. Sodan kontekstissa

työläisnaiset ja -lapset ovat kaksinkertaisessa marginaalissa. Sotakirjallisuuden kontekstissa

kertomusten päähenkilöiden lisäksi kirjailijoiden itsensä voi sanoa edustavan vähemmistöä, sillä

Poikien ilmestymisaikaan 1950-luvun lopussa ei juuri julkaistu muuta kotirintamasta kertovaa

kirjallisuutta ja naiskirjailijoiden sotafiktio oli harvinaista ennen vuosituhannen vaihdetta. En ajattele

teoksia mikrohistoriallisina lähteinä, vaikka sovellan niihin mikrohistoriallista lukutapaa. Pojat ja

Neidonkenkä asettuvat muiden jatkosodasta kertovien esitysten joukkoon. Ne on kertomusmuotonsa

26

puolesta helppo tunnistaa taiteellisiksi historiaesityksiksi, joten fiktiivisyys ei ole ongelmallista eikä

totuudellisuuskysymys ole relevantti.

Mikrohistoriallisessa tutkimuksessa pyritään löytämään tutkittavien oma ääni ja heidän

omakohtainen kokemuksensa. Usein tutkittavien näkemykset ovat ainakin osittain piilossa

yhteiskunnallisten vallankäyttäjien muodostamassa aineistossa, kuten kuulustelupöytäkirjoissa,

mutta kuitenkin sieltä havaittavissa ja analysoitavissa. (Elomaa 2001: 62). Vaikka Pojat ja

Neidonkenkä ovat kaunokirjallisuutta ja niiden fiktiivinen luonne tulee ottaa huomioon, on niissä

mahdollista kuulla kaikuja sodan kokeneiden omasta äänestä – tai ainakin lukija pystyy

taustatietojensa perusteella kuvittelemaan niin. Pojissa voi ajatella muistelijan kertovan tarinaa oman

nuoren minänsä kokemuspiiristä, Neidonkengässä kyse on pikemminkin kerrotun uudelleen

kertomisesta. Kuten aiemmin totesin, oleellista ei ole sen selvittäminen, mikä on faktaa ja mikä

fiktiota – vai onko kaikki keksittyä. Sen sijaan keskiössä on sen tarkastelu, miten teokset asettuvat

muiden jatkosostaa koskevien esitysten joukkoon ja millainen on niiden luoma illuusio kotirintaman

kokemuksista suhteessa muihin esityksiin.

Carlo Ginzburg (1996: 38) on kehittänyt mikrohistoriallisen johtolanka-mentelmän, jossa tutkija

analysoi ja tekee päätelmiä tutkimuskohteesta löytyvien jälkien perusteella. Se on saanut vaikutteita

Giovanni Morellin 1800-luvulla taidehistorioitsijoiden tarpeisiin kehittämästä menetelmästä.

Morellin menetelmässä ei tutkita taideteoksen kaikkein huomiota herättävimpiä ja ilmeisimpiä

piirteitä, sillä ne ovat myös helpoiten jäljiteltävissä olevia. Sen sijaan huomio kiinnitetään pieniin,

huomaamattomiin ja äkkiseltään merkityksettömiltä vaikuttaviin yksityiskohtiin, kuten

maalaustaiteessa korviin, kynsiin ja varpaiden muotoihin. Tällaiset taiteilijalle ominaiset, mutta

yleisesti ottaen epäolennaisina pidetyt yksityiskohdat erottavat alkuperäisen taideteoksen kopioista.

Ajatuksena on, että taiteilija ei kiinnitä tietoista huomiota maalatessaan pieniä ja merkityksettömiä

yksityiskohtia. Sen sijaan monissa taiteilijalle tunnusomaisissa ja huomiota herättävissä maalauksen

piirteissä on havaittavissa hänen edustamansa koulukunnan vaikutusta, ja niitä on myös jäljittelijän

luontevinta kopioida. (mp.)

Ginzburg (1996: 39, 45, 47, 49) vertaa Morellin menetelmää salapoliisin, metsästäjän, lääkärin ja

jopa ennustajan työhön. Salapoliisi pohjaa päätelmänsä pieniin vihjeisiin, kuten sormenjälkiin tai

jälkiin hiekassa. Metsästäjäkin havainnoi eläimen jättämiä jälkiä, kuten tassun kuvioita, ulostetta ja

karvatuppoja ja tekee niistä päätelmiä eläimen olemuksesta, koosta ja terveydentilasta. Ennustajan

työ eroaa edellä mainituista siinä mielessä, että vaikka ennustajakin tutkii jälkiä, esimerkiksi tähtiä ja

27

öljypisaroita vedessä, hänen jälkien seuraamisensa suuntautuu tulevaisuuteen. Taiteentuntijan,

metsästäjän ja salapoliisin työ kohdistuu menneisyyteen, menneisyyden jälkiin. Potilaan oireisiin

päätelmänsä perustavan lääkärin työ suuntautuu sekä menneisyyteen, nykyisyyteen että

tulevaisuuteen, sillä lääkäri tekee niin diagnooseja kuin prognooseja. Yhteistä kaikilla mainituille

ammattiryhmille on niiden jakama tietokäsitys, joka perustuu ennustuksiin tai johtolankoihin. Aina

todellisuudesta ei voi saada suoraa tietoa, ja silloin Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva

tietokäsitys on oikeutettu. (mts. 39, 45, 47, 49–50.)

Hyödynnän aineistoni käsittelyssä ideatasolla tarveteorioita ja tarkemmassa analyysissa sovellan

Ginzburgin johtalanka-menetelmää. Tarpeet ja johtolanka-menetelmä näkyvät aineiston jäsentelyssä:

olen rakentanut analyysin rungon tarpeiden pohjalta ja tarkempi teemoittelu tapahtuu johtolankojen

avulla. Kerron seuraavassa lyhyesti tarveteorioiden klassikosta, Abraham Maslow’n tarvehierarkiasta

ja sen sovelluksista.8 Tarvehierarkia muodostuu viidestä tasosta, joista alin on laajin ja

perustavanlaatuisin. Pääperiaate on, että alempi taso pitää aina olla tyydytettynä ennen kuin voidaan

nousta hierarkian seuraavalle tasolle (Maslow 1954: 17). Tarvehierarkian alimmalla tasolla ovat

fysiologiset tarpeet, kuten ravinto, hengitysilma, uni, suoja ja vaatetus (Maslow 1954: 15; Hersey &

Blanchard 1976: 34). Mikäli jokin näistä tarpeista on uhattuna, ihmisen keskittyminen ja toiminta

suuntautuu vain siihen eivätkä muut, korkeamman tason tarpeet, saa juurikaan huomiota (Maslow

1954: 17). Kun fysiologiset tarpeet on tyydytetty, ihminen alkaa varmistella, että näin on myös

tulevaisuudessa (Ruohotie 1983: 38). Tarvehierarkian toinen taso muodostuu turvallisuuden tarpeista,

joihin kuuluvat muun muassa suojautuminen vaaroilta, eläminen vakaassa yhteiskunnassa ilman

pelkoa, terveys ja toimeentulo (Maslow 1954: 18; Ruohotie 1983: 38). Tarvehierarkian kolmannella

portaalla ovat kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tarpeet: perhe, ystävät, seksuaalinen läheisyys,

hellyyden ja kiintymyksen osoittaminen ja vastaanottaminen (Maslow 1954: 20). Sosiaaliset tarpeet

helpottavat ihmisten toimintaa ryhmässä, sillä ne ohjaavat ihmisiä käyttäytymään sosiaalisesti

hyväksytyllä tavalla (Ruohotie 1983: 38). Portaikon toiseksi ylin eli neljäs taso koostuu arvostuksen

tarpeista. Arvostuksen tarpeet voidaan jakaa kahteen ryhmään: itsearvostukseen, johon kuuluu

itseluottamus, pätevyys, vapaus ja riippumattomuus, sekä arvostuksen ja kunnioituksen saamiseen

8 Ihmisen toiminnan motivaatioita tarkastelevat motivaatioteoriat on jaettu kahteen ryhmään, prosessiteorioihin ja

sisältöteorioihin. Sisältöteorioihin kuuluvat muun muassa tarveteoriat, kuten Maslow’n tarvehierarkia ja sitä soveltanut

Clayton P. Alderferin kolmitasoteoria sekä kaksifaktoriteoriat, kuten Frederick Herzbergin teoria. (Ruohotie 1983: 33). Tarveteorioiden lähtökohta on, että ihmisen sisäinen epätasopainotila, johon myös tarve viittaa, saa ihmisen toimimaan.

Tarpeista tulee motiiveja, kun ihmisen toiminta suuntautuu jotakin päämäärää kohti. Tarve, motiivi ja ihmisen

käyttäytymien eivät kuitenkaan mene yksi yhteen, sillä käyttäytymisen taustalla on usein useita eri motiiveja, jotka ovat

vuorovaikutuksessa keskenään. Eri motiivit voivat johtaa samaan päämäärään, joten päämäärästä ei voi takaperoisesti

päätellä siihen johtavaa motiivia. (Ruohotie 1983: 35.)

28

muilta, johon puolestaan kuuluu arvostuksen ja kunnioituksen ohella maine, status ja vaikutusvalta.

(Maslow 1954: 21.) Hierarkian viimeisellä eli ylimmällä tasolla on itsensä toteuttamisen tarve (mts.

22).

Maslow’n tarvehierarkiaa on sittemmin kehitelty – hän on itsekin kehittänyt siitä tiivistetyn version

– ja kritisoitu voimakkaasti (Ruohotie 1983: 39, 41). Clayton P. Alderfer kehitti Maslow’n teorian

pohjalta yhtä lailla hierarkiaan perustuvan kolmitasoteorian, jonka mukaan ihmisen perustarpeiden

kolme kategoriaa ovat toimeentulotarpeet, liittymistarpeet ja kasvutarpeet. Tarveryhmät muodostavat

eräänlaisen kiertokulun, jossa alemman tarveryhmän ollessa tyydytetty siirrytään seuraavalle tasolle,

ja mikäli sen tyydyttäminen epäonnistuu, palataan alemmalle tasolle, jota pyritään tyydyttämään

entistä enemmän. Huomionarvoista on, että toimeentulotarpeisiin liittyy ajatus resurssien

rajallisuudesta, jolloin toisen onnistuminen on toiselta pois. (Ruohotie 1983: 41–43.) Myös Frederick

Herzbergin (1968: 71) tutkimusten taustalla vaikutti oletus tarpeista. Herzbergin (mp.) mukaan

ihmisellä on kahdenlaisia tarpeita: tarve välttää kipua ja tarve kasvaa ihmisenä. Tutkimustensa

perusteella hän kehitti kaksifaktoriteorian, jota kutsutaan myös motivaatio–hygienia-teoriaksi (mp.).

Tarve välttää olosuhteiden aiheuttamaa kipua näkyy hygieniatekijöissä ja tarve kasvuun

motivaatiotekijöissä (mts. 76).

Jo ensimmäisillä aineiston lukukerroilla huomioni kiinnittyi sellaisiin seikkoihin, joita nykyajan

yltäkylläisyydessä voisi pitää itsestäänselvyytenä: ruokaan, vaatteisiin ja turvalliseen asuinpaikkaan.

Poikien ja Neidonkengän henkilöhahmot laittavat ja syövät ruokaa, keskustelevat ruuasta ja

vaatteista, miettivät kaihoisasti herkkuja ja yrittävät toisinaan jopa epätoivoisesti hankkia puuttuvia

elintarvikkeita ja hyödykkeitä. Rintamalta saapuvat ruumiit, vihollisen pommitukset ja saksalaisten

sotilaiden läsnäolo muistuttavat sodan tuhoavasta luonteesta ja aiheuttavat pelkoa ja turvattomuutta.

Perustarpeisiin liittyvien kuvausten saama suhteellisen suuri huomio selittyy sillä, että kertomusten

tapahtuma-ajan poikkeusolosuhteet vaikeuttivat ihmisten mahdollisuuksia tyydyttää perustarpeitaan.

Aloin miettiä analyysiani näiden perustarpeiden pohjalta. Tarpeiden lokerointi on osittain

keinotekoista, sillä usein ne liittyvät toisiinsa ja menevät limittäin ja päällekkäin. Esimerkiksi nälän

tyydyttäminen on itsessään perustarve, mutta nälkä voi myös aiheuttaa turvattomuutta ja

hylkäämiskokemuksia (ks. esim. Turtiainen 2008). Tarveteorioiden kuvaamien perustavanlaatuisten

tarpeiden – hygieniatekijöiden – pohjalta tarkemmin analysoitaviksi teemoiksi valikoituivat

elintarvikkeet ja hyödykkeet sekä turvattomuutta ja pelkoa aiheuttavat väkivalta ja kuolema.

29

Johtolanka-menetelmä näkyy tutkielmassani ennen kaikkea yllä kuvattujen pääteemojen jäsentelyssä

pienempiin palasiin. Pienet ja toisinaan näennäisen merkityksettömät asiat toimivat jälkinä,

johtolankoina, jotka johdattivat minut suurempien tasojen ja syvempien merkitysten äärelle.

Johtolangat voivat paljastaa jotain isompaa tai johtaa pohtimaan jotakin toista asiaa. Esimerkiksi

ruuasta ja aivan erityisesti leivästä on molemmissa romaaneissa lukuisia mainintoja. Ruokaan liittyy

erilaisia tapahtumia, tekoja ja puheita, joiden merkitykset vaihtelevat sekä romaanien välillä että

niiden sisällä. Vaikka alkutilanne on se, että jokaisen on syötävä elääkseen, ei ole yhdentekevää, millä

tavalla ja keneltä ruokaa hankitaan. Ruokakuvaukset ovat esimerkkejä johtolangoista, joita lähdin

analyysissani seuraamaan ja jotka saivat minut pohtimaan ruuan merkitystä henkilöhahmojen

välisissä suhteissa ja heidän sisäisissä kokemuksissaan. Toinen esimerkkini liittyy kuolinviesteihin,

joita käsittelen viimeisessä analyysiluvussa. Neidonkengässä sanoma kuolemasta toimitetaan

kaatuneen sotilaan miespuoliselle puolisolle. Kuolinsanoman toimittaminen toimii johtolankana,

alkusysäyksenä, jonka myötä teoksen eri henkilöhahmot pohtivat homoseksuaalien elämää

tapahtuma-aikana ja saivat minutkin kiinnittämään huomiota seksuaalivähemmistöihin liittyvään

kerrontaan aineistossa ja laajemmin sotakirjallisuudessa. Toki maininnat seksuaalivähemmistöistä

olisivat luultavasti muutenkin herättäneet huomioni, mutta kuolinviestin toimittamisen tapauksessa

yhteys on yllättävä.

Analyysi etenee niin, että ensimmäisessä analyysiluvussa eli luvussa kolme keskityn siihen, miten

tarpeiden alimpaan portaaseen kuuluvat ruoka, vaatteet ja muut hyödykkeet merkityksellistyvät

ihmisten välisissä suhteissa. Kolmannen analyysiluvun eli luvun viisi teema, väkivalta ja kuolema,

liittyy turvallisuuden tarpeeseen. Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – ja turvallisuudentunnetta – mutta

sodan läsnäolo ja siihen läheisesti liittyvä kuoleman ja väkivallan pelko heikentävät turvallisuuden

kokemusta. Keskimmäisessä analyysiluvussa eli luvussa neljä keskityn lapsiin ja äiteihin, ovathan

lapset ja äidit (tai äidilliset naiset) sekä heidän keskinäiset suhteensa teoksissa keskeisessä asemassa.

Luku menee osittain päällekkäin ruokaa ja hyödykkeitä sekä väkivaltaa ja kuolemaa luotaavien

lukujen kanssa, sillä teemat ovat samat. Erillisen lapsia ja äitejä käsittelevän luvun tarkoitus on

painottaa heidän näkökulmaansa: millaiseksi teokset rakentavat sota-ajan kokemuksen nimenomaan

lasten ja äitien näkökulmasta katsottuna ja millaiseksi heidän välinen suhteensa muodostuu teosten

kuvaamissa poikkeuksellisissa olosuhteissa.

30

3. RUOKA JA HYÖDYKKEET SOSIAALISISSA SUHTEISSA

Ruoka on materiaalis-immateriaalinen ilmiö. Ruuanlaitto on konkreettista toimintaa, ja yhtä

todellisena ruoka on lautasella ja sitä syödään. Ruokakulttuurista voidaan puhua ja kirjoittaa, mutta

sitä ei ole olemassa sellaisenaan. Samalla tavoin myös kaunokirjallisuudessa on materiaalinen ja

immateriaalinen puolensa. Paperilla olevat tekstit ovat kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa ja niistä

puhuminen ja kirjoittaminen on konkreettista toimintaa. Konkreettisten tekstien ohella

kaunokirjallisuudessa liikutaan monitulkintaisella, symbolisella ja abstraktilla alueella.9 (Kainulainen

2006: 40.) Leivän ja aivan erityisesti ruisleivän asema suomalaisten ruokapöydässä ja yleisemmin

kulttuurissa on keskeinen. Ruisleipä on ollut ja on edelleen suomalaisen ruokavalion perusta, jota

voidaan kyllästymättä syödä aina. Ruisleivän keskeisen aseman vuoksi sitä voidaan käyttää myös

metaforisesti tai symbolisesti. (Hakamies 2004: 84.) Leivällä saatetaan tarkoittaa esimerkiksi yleisesti

ruokaa, jolloin leivästä tulee koko ruokakulttuurin symboli (Turtiainen 2008: 315).

Kirjallisuudentutkimuksessa puhutaan synekdokeesta, kun osa edustaa kokonaisuutta, esimerkiksi

silloin kun leipä edustaa yleisesti ruokaa. Ruisleivän ominaisuuksia voidaan siirtää myös muihin

kohteisiin, jotka ovat omassa ympäristössään yhtä välttämättömiä ja arkisia kuin ruisleipä on

suomalaisten ruokapöydässä (Hakamies 2004: 84), esimerkiksi sanonnassa ”kirja on opiskelun

ruisleipää”.

Pojissa ja Neidonkengässä on runsaasti ruokaan, vaatteisiin ja muihin hyödykkeisiin liittyviä

kuvauksia. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa ne ovat perusta – Maslow’n

tarvehierarkian alin porras ja Herzbergin teorian hygieniatekijöitä – jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla

kunnossa. Sota-aikana näin ei aina ollut. Teoksissa kuvataan äärimmäistä nälkää ja puutetta, jolloin

ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen omat ja lähimmäistensä perustarpeet

tyydytetyiksi. Vaikka ruokaan yhdistyy teoksissa monenlaisia merkityksiä, on hyvä muistaa, että se

on aina myös konkreettista ruokaa. Analysoin ruokaan ja hyödykkeisiin liittyviä kuvauksia pääasiassa

teos kerrallaan, sillä ruokakuvaukset eroavat yksityiskohdiltaan teosten välillä, vaikka ne

yleisemmällä tasolla ovatkin samansuuntaisia. Viimeisessä alaluvussa, jossa tarkastelen

suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteita, käsittelen molempia teoksia yhdessä. Ennen

ensimmäistä varsinaista analyysilukua kerron lyhyesti historiallisista olosuhteista, joita vasten teosten

kuvauksia luen.

9 Materiaalis-immateriaalisuus koskee myös esimerkiksi kuolleiden ruumiita, joita tarkastelen myöhemmin.

31

Ennen teollista aikakautta kylläisyys oli vain harvojen etuoikeus. 1900-luvun teollistuneessa

Euroopassa oli vihdoin saavutettu tilanne, jossa nälkä ja nälänhätä olivat rauhan olosuhteissa

poikkeuksia. (Weiss 2000: 113.) Suomessa 1900-luku oli ruuan riittävyyden ja nälän suhteen

pirstaleinen, sillä vuoden 1918 sotaa seurasi pula-aika ja 1930-luvun alussa kärvisteltiin laman

seurauksena myös ruokakriisin kourissa. Pian tämän jälkeen syttyi toinen maailmansota, jonka aikana

kansallinen ruokahuolto pyrki ensisijaisesti varmistamaan sotaväen riittävän ravinnon saannin.

Rintamamiesten ruoka-annokset oli tarkoin laskettu ja säännöstelty eivätkä ne tahtoneet riittää

raskaissa taisteluolosuhteissa. Erityisesti nuorille sotilaille ylimääräiset ruoka-annokset olisivat

tehneet hyvää, sillä he kärsivät aliravitsemuksen aiheuttamasta heikkoudesta. Pula-aika jatkui vielä

sodan päättymisen jälkeen, joten se tavallaan pitkitti sotaa, vaikka varsinaiset sotatoimet olivat jo

päättyneet. (Turtiainen 2008: 311–313.) Suomalaisten lasten kokemuksia toisessa maailmansodassa

tutkineen Aura Korppi-Tommolan (2003: 146) mukaan suurin osa suomalaislapsista sai sota-aikana

riittävästi ruokaa selviytyäkseen, mutta vain harvat eivät olleet ollenkaan kokeneet nälkää.

Suomeen perustettiin kansanhuoltoministeriö vuonna 1939. Sen tehtävänä oli talouselämän eri osa-

alueiden, muun muassa elintarvikkeiden, polttoaineiden ja tekstiilien, säännöstely. Vuoden 1939

syksyllä kansanhuoltoministeriö laski Suomen elintarvikevarastojen riittävyyden. Tulos oli, että

normaalilla kulutuksella varastot riittäisivät vain puoleksi vuodeksi, minkä vuoksi säännöstely

jouduttiin aloittamaan heti. Ensimmäisinä säännöstelyn alle joutuivat tuontituotteet kahvi, sokeri ja

bensiini. Seuraavana vuonna, toukokuussa 1940, jouduttiin takavarikoimaan leipäviljavarastot ja

aloittamaan myös leipäviljan säännöstely. Leipäviljaa säännösteltiin maltillisemmin kuin kahvia ja

sokeria, ja aluksi vilja-annokset olivatkin vain hieman normaalia pienemmät. Säännösteltyjä tuotteita

sai ostaa ostokortteja vastaan. Kansanhuoltoministeriö jakoi ostokortteja sen mukaan, mihin ryhmään

kortin saaja kuului. Ryhmä määräytyi iän, sukupuolen ja ammatin sekä näiden perusteella tehtyjen

kulutuslaskelmien mukaan. (Jaatinen 2004: 11–12, 15–16.) Jaatinen (mts. 16) tiivistää hyvin

perusteen, jolla kullekin ryhmälle sopivat kulutusmäärät laskettiin: ”Noilla määrillä pysyi terveenä ja

työkykyisenä mutta myös nälkäisenä.”

Koska korteilla jaettavat elintarvikemäärät jättivät nälkää, alettiin elintarvikkeita ja kulutustavaroita

hankkia myös epävirallisia ja laittomia reittejä pitkin. Kansan keskuudessa esimerkiksi mustan

pörssin toimintaan suhtauduttiin suopeasti, vaikka se lainsäädännön mukaan oli rikollista toimintaa

(Jaatinen 2004: 32). Sekä Pojissa että Neidonkengässä suomalaiset siviilit ovat kekseliäitä ja

omavaraisia ruuan ja tavaroiden hankinnassa. Pojissa naiset neulovat sukkia, paitoja ja muuta

villavaatetta ja pojat kalastavat ja sienestävät. Neidonkengässä naiset kasvattavat kasvimaalla

32

perunaa ja muita kasviksia, ja onnistuupa Anna Tuomi hankkimaan teuraaksi kasvatettavan sian

romaanisarjan aiemmassa osassa Jään ja tulen kevät (2008). Raksilan pojat innostuvat hankkimaan

tavaraa mustan pörssin kaupasta. Sekä Pojissa että Neidonkengässä suhteet saksalaisiin osoittautuvat

hyödyllisiksi.

Sota-ajan Suomi eli edelleen agraarin elämäntavan mukaan, vaikka 1930–1940-luvuilla suomalainen

yhteiskunta olikin murroksessa uudistusten ja teknisen kehityksen myötä. Esimerkiksi puhelin, radio,

auto ja sähkövalo olivat ajan ihmisille todellisia uutuuksia. Maaseudulla elintarviketilanne oli usein

parempi kuin kaupungeissa, ja sodan mukanaan tuoma säännöstely lisäsi kuilua maaseudun ja

kaupunkien välillä. Vaikka maaseudun tilalliset joutuivat luovuttamaan ylijäämäviljan valtiolle,

heillä jäi silti ruokaa sekä omaan käyttöönsä että usein myös annettavaksi tutuille tai myytäväksi

mustaan pörssiin. Huonoin tilanne oli vähävaraisilla kaupunkilaisilla, joilla ei ollut rahaa eikä suhteita

hankkia elintarvikkeita epävirallisia reittejä. (Kivimäki 2016: 73, 78.)

3.1. Absoluuttista nälkää ja vallankäyttöä Pojissa

Pojissa ja Neidonkengässä ollaan tilanteessa, jossa henkiinjäämisen kannalta aivan

välttämättömimmät perustarpeet on pääosin tyydytetty. Ruokaa on niukasti, eikä se ole

ravintoarvoiltaan kummoista, mutta kuitenkin sitä on sen verran, että ihmiset säilyvät hengissä ja

jaksavat tehdä työtä. Pojissa kerrotaan myös tarinaa, jossa kaikki eivät ole saavuttaneet

perustoimeentuloa, ja ihmiset joutuvat taistelemaan jokapäiväisen elossapysymisen puolesta. Sitä

voisi kutsua säröksi riittävän niukkuuden massassa. Romaanin päähenkilöt eivät näe nälkää, mutta

kaikilla teoksen lapsilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Teoksessa kuvataan tilanne, jossa lapset ovat

leipomon edustalla auttamassa saksalaista huoltoupseeria limppujen lastaamisessa:

Upseeri oli jo vähällä panna limpun takaisin autonlavalle, kun muuan poika tunkeutui joukosta eteen, tarttui

limppuun ja pokkasi kauniisti. Sitten poika juoksi nopeasti kadun yli ja häipyi ensimmäiseen pihaan. -- Upseeri

kuuli joukosta tyytymätöntä murinaa. Toiset pojat näyttivät vihaisilta. Ottaja oli Laakson Pena ja pojat tiesivät,

että tämä otti leivän nälissään. (P, 9)

Lapset saavat lastauspalkkioksi limpun, mutta kirjoittamaton sääntö kuuluu, että ne, jotka eivät ole

tehneet työtä, eivät saa ottaa limppuakaan. Parempiosaiset lapset ovat tyytymättömiä, sillä heidän

mielestään limpun ottanut Pena Laakso ei ole siihen oikeutettu. Lapsille on kunnia-asia, että palkkio

saadaan vain tehdystä työstä: ”Arvonsa tuntevia viikareita, eivät ota koska eivät olleet työssä.” (P, 9)

Kaikkitietävä kertoja ennakoi, että sodan pitkittyessä ja niukkuuden lisääntyessä myös muiden

33

perheiden lapset joutuvat Penan tavoin näkemään nälkää: ”Inhottava teko [limpun vieminen

saksalaiselta upseerilta] niitten mielestä, joitten kotona ei ollut vielä siihen aikaan leivästä puutetta.”

(P, 9) Kenties lapsilta riittää myöhemmin enemmän ymmärrystä nälkäiselle Penalle, eikä oman tai

toisten kunnian varjeleminen mene nälästä kurnivan vatsan edelle.

Pojissa on kohtaus, jossa nuori saksalainen sotilas muistelee viettämäänsä sotilaselämää valloitetuilla

alueilla, Itävallassa ja Norjassa. Saksalaisilla sotilailla on ruokaa kirjaimellisesti haaskattavaksi asti

samalla, kun paikalliset siviilit näkevät nälkää. Sotilaiden ja paikallisten suhteet eivät vaikuta

ongelmattomilta vaan pikemminkin vihamielisiltä. Fokalisaatio on nuorella sotilaalla, kun hän

muistelee aikaa Wienissä:

Lapset pyysivät leipää, sotilas, anna meille leipää -- Sitten oli tullut Wieniin vanha sotilas. -- Vanha sotilas

opetti uuden leikin nuorille sotilaille -- Vanha sotilas veti limpun kainalosta, nauroi ja polki sen alppi[j]ääkärin

raudoitetulla anturalla katuun. Ja lapset katsoivat, todistivat asian: leipä murtui pieniksi muruiksi heidän

lähellään raudoitetun anturan alla. -- Oli tuottanut suurta nautintoa vanhalle sotilaalle ja sitten nuorille sotilaille,

oli tuottanut pikku ilon sotilaallinen leikki. Oli ollut nautinto polkea leipä lasten silmien edessä katuun ja jatkaa

matkaa, vihellellä. -- Ei tullut kenellekään mitään vahinkoa, ei pienintäkään. Kokemuksesta tiesi nuori sotilas,

että penikat ryntäsivät poimimaan muruja heti, kun hän häipyi näkösältä. Tunkivat nälkäiseen kitaansa leivän

ja hiekan. Syövät kanatkin hiekkajyviä, hehee. Hyvää se vaan Itävallan pennuille tekee, karaistuvat vähän,

pikkusaatanat, hehhee. (P, 190)

Saksalaisten sotilaiden käytös siviilejä kohtaan on julmaa, suorastaan sadistista. He saavat nautintoa

siitä, että voivat nälkäisten leipää pyytävien lasten edessä heittää leivän katuun ja polkea sen pilalle.

Wienin nälkää näkevät lapset eivät enää piittaa kunniastaan, kuten Oulun pojat aiemmassa

kohtauksessa vaan syövät jopa hiekkaa saadakseen samalla pieniä leipämurusia suuhunsa. Nälkäisten

lasten nöyryyttäminen näyttäytyy saksalaisten sotilaiden leikkinä, jota vanhemmat sotilaat opettavat

nuoremmilleen. Se on saksalaisia sotilaita yhdistävää ja heidän keskinäistä solidaarisuuttaan

korostavaa toimintaa. Samalla se tekee eroa meidän eli valloittajien ja muiden eli alistettujen välille

ja toimii ikään kuin rituaalina, jonka kautta nuoret sotilaat pääsevät osaksi valloittaja-sotilaiden

joukkoa. Valloitettujen alueiden lapsille leipä ei tuokaan elämää vaan asetelma kääntyy päälaelleen:

leivästä tulee alistamisen ja nöyryytyksen väline.

Nuoren sotilaan muistelmissa itävaltalaiset lapset kerjäävät ruokaa. Sen sijaan norjalaiset lapset ovat

ylpeitä eivätkä kerjää. Fokalisaatio on edelleen samaisella nuorella saksalaissotilaalla:

…mutta Norjan lapsi ei kerjännyt leipää, ei jäänyt kadunkulmiin seisoskelemaan, kun näki sotilaan tulevan,

viheltävän leipä kainalossa, ei vaikka näki vehnäleivän ja mieli teki…Norjan pentu kääntyi kadunkulmassa ja

pinkaisi kotiinsa, ylpeitä pentuja, nooh, kotona opetettu, peloteltu lapsiraukkoja, että hirviöitä muka, ääh,

saatanan norjalaiset -- (P, 191)

34

Saksalaissotilaat olisivat halunneet leikkiä mielestään viihdyttävää mutta lapsille nöyryyttävää

leikkiä ja tuhota leipää myös norjalaislasten edessä. Katkelmat viestittävät lukijalle tunteita

herättävällä tavalla, että lapset eivät kärsi vain niukkuudesta vaan suoranaisesta nälästä. Tekstistä ei

selviä, onko ruokatilanne Itävallassa ja Norjassa erilainen, mutta ainakin itävaltalais- ja

norjalaislasten suhtautuminen mahdollisuuteen saada leipää saksalaisilta eroaa toisistaan. Siinä missä

itävaltalaislapset näkevät vain leivän, mahdollisuuden saada ruokaa huutavaan nälkäänsä,

norjalaislapset kiinnittävät huomionsa ennen kaikkea leivän alkuperään. He eivät ehkä usko aitoon

mahdollisuuteen saada leipää tai eivät muuten halua edes äärimmäisessä tilanteessa pyytää apua

saksalaisilta.

Nuori sotilas vertaa itävaltalaisia lapsia eläimiin, kanoihin. Yhdessä sotilastovereidensa kanssa hän

nöyryyttää lapsia, ja kun lapset toimivat heidän toivomallaan tavalla, nielevät ylpeytensä ja keräävät

murennettua leipää kadulta, sotilaat nauravat heille ja pilkkaavat heitä. Nälkäkuvasto, jossa erotellaan

’me’ ja ’muut’, on tuttua länsimaissa nykyisinkin, aivan kuten se on ollut jo esimoderneissa

yhteiskunnissa. Omia köyhiä ja nälkäisiä voidaan tukea, mutta vieraat apua tarvitsevat suljetaan

ulkopuolelle. (Weiss 2000: 122.) Erottelu kansalaisuuden tai kotimaan perusteella ja sen myötä

tapahtuva kategorisointi meihin ja muihin näkyy Pojat-romaaninkin sotilaiden käytöksessä.

Suomalaislapsiin saksalaiset sotilaat suhtautuvat itävaltalais- ja norjalaislapsia suopeammin, etenkin

kertomuksen alkupuolella. Suomalaissiviilit saavat saksalaisilta elintarvikkeita ja tupakkaa, kuten

romaanin aloittavassa limppujen lastaamisesta kertovasta luvusta käy ilmi. Kun jatkosota lähenee

loppuaan ja saksalaiset ovat poistumassa maasta, heidän suhtautumisensa suomalaisiin jyrkkenee.

3.2. Neidonkengässä ruuan vähyys näkyy kehollisesti

Neidonkengässä siviilien saaman ruuan vähyys näkyy muun muassa naisten laihtumisena. Ravintola

Tatran pitäjä Edith Valli miettii omaa olemustaan:

Aina vain paleli. Se johtui varmasti siitä, että hän oli laihtunut niin kovasti talven aikana. Hän ei muista, koska

oli viimeksi ollut näin ohut. Laiha ravintoloitsija ei ole hyvää reklaamia ravitsemusliikkeelle, hän kuuli etäisen

äänen jostain vuosien takaisesta maailmasta, jossa syötiin, juotiin ja nukuttiin hyvin. (N, 35)

Edithille hoikistuneella vartalolla ja ruuan niukkuudella on seuraamuksia, sillä häntä palelee

jatkuvasti. Paleleminen on yksi aliravitsemuksen oireista, samoin anemia, heikentynyt vastustuskyky,

35

hidastunut sydämen toiminta, apatia ja masennus (Voutilainen 2017: 50). Monilla Neidonkengän

henkilöhahmoilla on jatkuva huoli tulevaisuudesta ja ravinnon riittävyydestä. Edithkin on pannut

merkille, että hän on jatkuvasti huolestunut, mitä hän ei pidä ollenkaan imartelevana piirteenä

itsessään:

Edith Valli huokasi ja tunsi, kuinka hänen suupielensä kiristyivät epäpukevasti. Hän tiesi, ettei tämä ikuinen

huoli sopinut hänelle ollenkaan, se vei hänestä kaiken viehätyksen. (N, 35)

Edithiä voisi pitää turhamaisena, kun hän kurjuuden keskellä miettii omaa viehättävyyttään. Toisaalta

se tekee näkyväksi sen, että pitkään jatkuessaan niukkuudestakin tulee jollain tavalla normaalia ja osa

arkea. Edithillä on monia, eri tasoisia huolia: hänen pitää hankkia itselleen ja lähimmäisilleen elanto,

huolehtia ravintolansa toimintakyvystä ja samaan aikaan hän on tietoinen omasta ulkonäöstään ja sen

muutoksesta huonompaan suuntaan. Romaanissa eletään kesää 1942, jolloin talvisodan syttymisestä

on vajaa kolme vuotta aikaa. Kappaleen ensimmäisessä sitaatissa Edith kuulee mielessään äänen

”vuosien takaisesta maailmasta”, ajalta ennen sotaa. Tuolloin oli mahdollista syödä, juoda ja nukkua

hyvin. Kenties Edith on tuolloinkin ollut hoikka, koska ääni sanoo laihan ravintoloitsijan olevan

huonoa mainosta ravintolalleen. Sotavuosien aikana Edith on laihtunut, muuttunut vielä ohuemmaksi.

Laihuus ei ole Edithistä toivottavaa vaan merkki sodasta, aliravitsemuksesta ja huolista.

Edithin tilanteessa voi havaita yhteyksiä vartalon muuttumisen ja sisäisen muutoksen välillä. Edith

on laihtunut suorastaan ohueksi, ja huolettomien aikojen tilalla ovat huolesta kiristyneet kasvot. Yksi

Edithin suurimmista huolenaiheista on elintarvikkeiden hankkiminen ravintolaan: ”Pelkkä ruuan

hankinta ravintolaan oli muuttunut niin hankalaksi, että hän oli päivittäin valmis luopumaan kaikesta

ja panemaan koko laitoksen kiinni.” (N, 34–35) Edith on kuitenkin onnistunut hankkimaan

elintarvikkeita ja pitämään ravintolan toimintakykyisenä vaikeista ajoista huolimatta. Hän miettii

ironisesti:

Minulla on Viipurin peruja harteillani yksi tyhjästä polkaistu ravintola, yksi entisen tanssijattareni hylkäämä

lapsi, yksi soittonsa hukannut muusikko ja sarja eriparisia hopeisia ruokailuvälineitä. Että kyllähän näillä

aineksilla riuska nainen yhdet suuret illalliset järjestää. (N, 37)

Elintarvikkeiden huono saatavuus vaikuttaa Edithin ruumiinmuotoon ja laihtumiseen sekä suoraan

että välillisesti. Ensinnäkin hän on laihtunut siksi, että ruokaa on vähän tarjolla ja se on

ravintoarvoiltaan heikkoa. Toiseksi ainainen huoli saa hänet laihtumaan ja tekee hänen

ulkomuodostaan vähemmän viehättävän ainakin hänen omissa silmissään. Kuten lainauksesta voi

36

havaita, Edithillä on yrittäjyyteen ja asemaansa liittyviä muitakin huolenaiheita kuin ravintolan

ruokapuolen hoitaminen – mikä sekin näyttäytyy teoksessa isona urakkana.

Myös Tuomen naiset Anna ja Hilda ovat laihtuneet, koska ovat joutuneet syömään kehnoa ruokaa

pitkään. Naisten leipoessa leipää fokalisaatio siirtyy kertojalta Hildalle:

Hilda katseli vaaleaa kälyään, joka näytti kovassa päivänvalossa melkein läpikuultavalta, ja ajatteli varmasti

sadannen kerran kuinka tuo tyttönen on hauraaksi mennyt. Kaikkihan he olivat laihoja; Hilda sipaisi kupeitaan

ja tunsi, että entiset itrat olivat kaikki sulaneet pois ja mekko roikkui yllä melkein kuin niillä kopeilla

valkkipäisillä luukasoilla, jotka ujuivat Bergin elokuvateatterin hämärissä aina iltaisin. (N, 42)

Hilda kutsuu mielessään kälyään Annaa hauraaksi ja tyttöseksi. Kuopio-sarjan lukijoille kuvaus ei

varmasti ole yllättävä, sillä Annan tarina on kehityskertomus, jossa hän romaani romaanilta kasvaa

ujosta ja epävarmasta maalaistytöstä rooliinsa perheen äitinä, elättäjänä ja kannattelijana.

Muutoksista huolimatta Annassa on Hildan silmissä jäljellä jotakin haurasta ja tyttömäistä. Tosin

läpikuultavuuden ja haurauden voisi tulkita viittaavan entisen Annan sijaan pikemminkin pula-ajan

aikaansaamiin muutoksiin Annan ulkoisessa olemuksessa. Edithin tavoin Hilda miettii omaa

ulkonäköään ja vertaa sitä elokuvien laihoihin naisnäyttelijöihin. Hildalla ja näyttelijöillä laihuuden

syyt ovat erilaiset, ja Hildan mielestä työläisnaisen ja näyttelijättären ideaali ruumiinrakennekin

eroavat toisistaan:

Ei hänestä kumminkaan elävien kuvien tähteä leivottaisi, näillä vuosilla. Sellainen kuivansolakka

ruumiinmuoto sopi toki niille, joiden tarvitsi lähinnä kävellä korkokengillään parkettilattioiden poikki

vastaamaan valkoisiin puhelimiin, mutta kumiteräsaappaiden ja villasukkien, viimojen ja säärille loiskuvien

vesiämpäreiden maailmassa tasainen läskikerros oli kyllä kaikkein pukevin ja parhain asuste. (N, 42)

Siinä missä Edith miettii laihuuttaan ja huolien kiristämiä kasvojaan viehättävyyden näkökulmasta,

Hildalle ruumis on ennen kaikkea työnteon väline. Hän on kovaan työntekoon tottunut nainen, jolle

tukeva ja tanakka ruumis sopii hoikkaa paremmin. Työläisnaisen kuuluu olla vahva ja kestävä, ei

hento kuten elokuvatähden.

Kun puhutaan ulkonäöstä ja viehättävyydestä, kyse ei ole vain pinnasta. Yksilötasolla keho ja

ulkonäkö liittyvät esimerkiksi identiteettiin. Yhteiskunnan tasolla kauneusihanteilla, niiden

jyrkkyydellä ja niistä poikkeamisilla on monenlaisia merkityksiä. Ihmisen ruumis ja ulkonäkö

yhdessä sukupuolen tai yhteiskunnallisen aseman kanssa sisältää käsityksiä myös ihmisen muista

puolista. Esimerkiksi pyöreä naisruumis saatetaan yhdistää äidillisyyteen. Ruumiin koko voi

vaikuttaa niinkin konkreettisesti kuin palkkauksessa nykyajan työelämässä. (Harjunen 2006: 186;

37

Harjunen & Kyrölä 2007: 22–23.) Kauneusihanteet muuttuvat ajan ja kulttuurin mukaan. Lihavuus

ja lihava naisvartalo on historian saatossa ollut ihailtu ja tavoiteltu ominaisuus erityisesti sellaisina

aikoina, kun ihmiset ovat joutuneet kamppailemaan ravinnon riittävyydestä. 1940-luvun Suomessa

eli rinnakkain erilaisia käsityksiä sopivankokoisesta naisruumiista. Ajan eliitti ja lääketieteellinen

puhe ihannoivat hoikkaa ruumista, mutta kansan keskuudessa arvostettiin naisen muotoja ja lapsen

pyöreäksi syöttämistä. (Harjunen & Kytölä 2007: 22.)

Ravintoloitsija Edithin yhteiskunnallinen asema ja varallisuus ovat paremmat kuin

työväenluokkaisen Hildan. Ristiriitainen suhtautuminen omaan kehoon ja kauneusihanteiden vaihtelu

näkyy niin Edithin kuin Hildan ajatuksissa. Hilda tiedostaa sen, että elokuvien näyttelijät ja hän itse

ovat ikään kuin eri maailmoista ja heille sopiva ruumiinrakenne on erilainen. Keho yhdistyy Hildan

mietteissä paitsi yhteiskunnalliseen asemaan, myös käytännöllisyyteen: ruumiilliseen työhön ja

työssä jaksamiseen. Aivan kuten ihannoitu ruumiinmuoto on heikon ravitsemuksen aikoina ollut

pyöreä, on se sitä pula-aikana työläisnaisenkin mielestä. Erotuksena tosin se, mistä isokokoisen kehon

ajatellaan kertovan: menneinä aikoina ihannoitu lihavuus on yhdistetty yläluokkaisuuteen ja

vaurauteen, kun taas Hildalla tukeva ruumiinrakenne yhdistyy työväenluokkaisuuteen, raskaaseen

fyysiseen työhön ja työssä selviytymiseen. Pula-ajalla on vaikutuksensa naisten vartalon muotoon,

sillä Neidonkengän naishahmojen laihtuminen johtuu enimmäkseen olosuhteista, se ei ole heidän oma

valintansa tai heidän aktiivisen toimintansa tulos.

3.3. Aineellisten hyödykkeiden ja sosiaalisen aseman yhteys

Vaikka pula-aikana puute vaikuttaa kaikkien elämään ja pakolla on oma roolinsa ihmisten

valinnoissa, pakko ei tarkoita samaa kaikille. Kulutukseen, kuten ruokaan ja vaatteisiin, liittyvät

valinnat toimivat ihmisiä yhdistävinä tai erottavina tekijöinä (Mäkelä 2006: 21). Esimerkiksi armeijan

yhtenäiset univormut liittävät sotilaita yhteen ja samalla erottavat heidät siviileistä.

Kulutusvalinnoilla, kuten ruualla, esitetään ja osoitetaan myös esimerkiksi sukupuolta,

maailmankuvaa ja sosiaalista asemaa yhteisöissä (mp). Pojissa ja Neidonkengässä henkilöhahmojen

varallisuus ja sosiaaliset erot näkyvät materiaalisissa asioissa, esimerkiksi käytössä olevissa

elintarvikkeissa ja muissa hyödykkeissä, ulkonäössä, asumisessa ja työssä. Hyvin toimeentulevilla ja

yläluokkaisilla on varaa asua keskikaupungilla ja isoissa taloissa, pitää omaa palvelijaa, syödä

ravintolassa ja pukeutua hyvin. Karrikoidusti Neidonkengän henkilöhahmojen varallisuus ja

sosiaalinen asema tiivistyy siihen, kuka syö ja juhlii ravintola Tatrassa ja kuka siellä tarjoilee.

38

Pojat-romaanin poikaporukassa materialla on merkitystä lasten keskinäisessä hierarkiassa ja

nokkimisjärjestyksessä. Saksalaisilla on – ainakin mielikuvissa – sitä, mitä pojat haluavat ja ihailevat.

Elintarvikkeiden, tupakan, aseiden ja muun materian voi ajatella edustavan aseellista, taloudellista ja

seksuaalista valtaa ja voimaa. Romaanissa hyvät yhteydet saksalaisiin tarkoittaa usein myös

materiaalista hyvää. Se, kenellä on materiaa ja yhteyksiä saksalaisiin, on myös korkealla lasten

keskinäisessä hierarkiassa. Materialla voi pyrkiä kohottamaan asemaansa porukassa, vaikka

esimerkiksi joukon johtajuus vaatii muutakin kuin onnistuneita kauppoja saksalaisten kanssa.

Vanhempiensa hylkäämäksi joutunut Jake hakee hyväksyntää ja ihailua poikaporukassa kehumalla

saksalaisyhteyksillään ja tavaralla. Välillä Jake ärsyttää toisia poikia, sillä he pitävät hänen käytöstään

leuhkimisena, mutta toisaalta he eivät voi olla ihailematta häntä.

Pojat huomasivat heti, että Jake näytteli nuorta rikasta herraa. Hän puhui pojille kuin lapsille, hymyili

ylimielisesti. -- Pojat eivät tienneet, minkä verran Jaken jutuissa oli totta. Aluksi he eivät olleet uskoneet Jakea

yhtään. Vähitellen jokainen oli ruvennut vähän uskomaan. Immu inhosi Jakea, piti tätä valehtelijana, mutta

alkoi vähitellen uskoa ja samalla hän rupesi pelkäämään Jaken puolesta. Matti ja Pate olivat ruvenneet

ihailemaan Jakea. Urkkia koko Jake ei tuntunut liikuttavan. (P, 238)

Muiden poikien suhtautuminen Jakeen on ristiriitainen. Jake saa ryhmässään arvostusta

saksalaisyhteyksillä, hienoilla vaatteilla, tupakoilla ja suklaalla, mutta ihailu ei ole ehdotonta. Immun

huoli Jakesta ennakoi jo tulevaa: Jaken lopullista hylkäämistä ja traagista kuolemaa.

Pojissa kuvataan tilannetta, jossa poikajoukko vierailee Paten sotakummin luona.

Sotakummitoiminta oli osa sodanaikaista sosiaalityötä. Sotakummeina toimivat järjestöt, yritykset ja

yksityiset henkilöt, jotka tukivat orvoksi jääneitä lapsia ja heidän äitejään taloudellisesti sekä

kasvatustyössä (Pulma 1987: 210). Poikien vierailu sotakummin luona poikkeaa tavanomaisesta

tuttavien välisestä kyläilystä: Ensinnäkin pojat ja sotakummi ovat keskenään eriarvoisessa asemassa,

sillä pojat ovat menossa pyytämään sotakummilta uusia jalkineita Patelle. Oletus on, että

sotakummilla on varaa ja mahdollisuus antaa pojalle kunnon miesten jalkineet, joita yleisesti ottaen

on vaikea saada käsiinsä. Poikien pyynnön toteutus on sotakummin suopeuden varassa, ja näin ollen

pojat pyyntöinensä ovat riippuvaisia sotakummin armollisuudesta. Toiseksi, vaikka sotakummi ei ole

vanha, hän on selvästi poikia vanhempi. Nuoren rouvan ja poikien keskinäinen tapaaminen ei ole

tyypillinen kahvittelutilaisuus. Kolmanneksi, pojat ilmaantuvat sotakummin ovelle ennalta

ilmoittamatta ja sotakummi tulee avaamaan ulko-oven aamutakki yllään. Se on poikien mielestä

epätavanomaista ja aiheuttaa ihmettelyä, onhan juhannuspäivän ilta. Sotakummi ei juuri hätkähdä

poikien odottamattomasta vierailusta. Vaikka pojat eivät olekaan kutsuttuja vieraita, he ovat

39

tervetulleita, minkä sotakummi osoittaa kutsumalla heidät sisään ja järjestämällä heille tarjottavaa.

Vieraanvaraisuuden ja hyvien tapojen mukaisesti hän tarjoaa lapsille mehua ja suklaata. Sotakummin

hieno olemus, iso asunto ja runsaat tarjottavat ovat poikien arjessa vieraita. Pojat ovat Raksilan

työväestön asuinalueelta, sotakummi sen sijaan asuu keskikaupungilla arvotalossa.

Vaikka Paten sotakummi on poikien mielestä hieno ja kaunis nainen, hänen puutteekseen paljastuu

heikko moraali. Pojat ihmettelevät jo ovella sotakummin ajankohtaan sopimatonta vaatetusta ja

eteisestä keittiöön mennessään he ovat haistavinaan kalliin viinan ja sikarin ”miehisen hajun.” (P,

261) Sotakummin aviomiehen tiedetään olevan sodassa, joten sikarin haju herättää pojissa epäilyksiä,

vaikka he eivät muita ihmisiä sotakummin asunnossa näekään. Epäilykset paljastuvat aiheellisiksi,

kun pojat kuulevat lähtiessään ”möreän kiukustuneen miehen äänen huutavan jotakin saksaksi.” (P,

262) Hienon sotakummin avioliiton ulkopuolinen suhde saksalaiseen herättää pojissa ristiriitaisia

tuntemuksia ja aiheuttaa heidän keskinäisiin väleihinsä kitkaa. Toisaalta he kohtaavat sotakummin

luona ”kauneutta, ystävällisyyttä ja luxusta” (P, 261), jollaista he ovat nähneet vain elokuvissa.

Naimisissa olevan naisen seurustelu saksalaisen sotilaan kanssa ja vieläpä aviomiehen rintamalla olon

aikana oli kuitenkin sota-aikana erittäin tuomittavaa (Junila 2000: 260), ja näin sen voi ajatella olevan

myös poikien ajattelussa. Immua samanaikaisesti sekä inhottaa että kiihottaa sotakummin käytös:

Hän oli katkeran iloinen, hänen aavistuksensa olivat olleet totta. Hän kohdisti koko murrosikäisen mielensä

saastaisina pitämänsä ajatukset kauniiseen ystävälliseen rouvaan, oli mustasukkainen möreälle miehen äänelle,

mutta samalla se tuntui hyvältä. Villi ja katkera kiihko täytti hänen nuoren ruumiinsa ja mielensä. (P, 263)

Sotakummissa yhdistyvät kauneus, yläluokkaisuus ja heikko moraali. Samaan yhdistelmään viitataan

Pojissa myöhemmin, jo sodan lähestyessä loppuaan, kun kuuma kesä saa ihmiset kerääntymään

uimarannoille:

Naisilla oli uimapuvut, mutta sotilaat olivat alasti. Lastensuojeluviranomaiset olivat rintamalla eivätkä

Raksilan pojat niitä tarvinneet. He ihailivat suunnattomasti maalattuja punakyntisiä naisia, ajan sankarittaria,

jotka osasivat esiintyä julkisella paikalla arvokkaasti, maailmannaisen tavoin alastoman saksalaisen

puolijoukkueen ympäröimänä. -- Pojille ei niinä päivinä aikaa ollut olemassa, oli vain aurinkoa, köyhyyttä ja

ympäristön julkeutta, mutta aurinko, polttavat laudat, huoleton köyhyys ja vilpoinen jokivesi olivat poikien

ystäviä. (P, 285)

Maininta ajan sankarittarista paljastaa kertojan ironisen suhtautumisen saksalaisten kanssa aikaansa

viettäviin naisiin, jotka poikien mielestä ovat hienoja ja kauniita, ihailun arvoisia. Kertojaa huvittaa

poikien ihailu. Poikien murrosikä ja siihen liittyvä seksuaalinen herääminen saavat heidät

kiinnostumaan naisista sekä naisten ja miesten välisistä suhteista. Heidät kuvataan naiiveina ja

orastavasta seksuaalisuudestaan hämmentyneinä. Uimarannoilla oleskelevat naiset ovat ehkä

40

ulkonäöltään hienoja, mutta heidän käytöksensä on ajan moraalikoodistoa vastaan. Yläluokkaisuus,

hienous tai kauneus ei takaa arvokkuutta ja hyvää moraalia. Karrikoidusti yläluokkaiset ihmiset

näyttäytyvät Pojissa joko kaksinaismoraalisina hurskastelijoina tai lähes avoimen julkeina. Pojille

itselleen köyhyys on huoletonta, minkä voisi ajatella viittaavan ennen kaikkea heidän nuoreen

ikäänsä. Pojat ovat vielä lapsia ja jonkun muun tehtävä on huolehtia heidän ruokkimisestaan ja

vaatettamisestaan, joskin he ovat osoittaneet myös oma-aloitteisuutta siihen suuntaan.

3.4. Ruoka yhteisön koheesion ja jatkuvuuden rakentajana Neidonkengässä

Neidonkengässä Hilda Tuomi saa tehtäväkseen leipoa leipää ravintola Tatrassa pidettiin

nimipäiväjuhliin. Palkaksi Hilda saa omaan käyttöönsä säkillisen arvokkaita ruisjauhoja. Leivän

leipominen on Neidonkengässä iso ja harras operaatio, sillä kunnollisia ruisjauhoja ei ole liiennyt

leivontaan aikoihin. Tavallisesti vähäisistä jauhoista keitetään joko puuroa tai leivotaan ”kuvottavaa

kuorileipää” (N, 45), jonka sekaan jauhetaan perunan-, porkkanan- ja lantunkuoria. Ruisjauhoista

leipominen ja tuoreiden vastapaistettujen leipien syöminen ovat pula-aikana kaikkea muuta kuin

arkista ja tavanomaista. Leipominen muistuttaa ajoittain salaperäistä pyhää rituaalia, jossa kaikilla

pienillä yksityiskohdilla on merkitystä.

Ei puuttunut kuin taikinanpoika, ja Anna tiesi kyllä, että jokin senkaltainen oli asunut kahverissa jostain

sodantakaisesta ajasta saakka, mutta oliko se elossa, sitä Anna ei rohjennut ruveta veikkailemaan. Lainataan se

edes naapurista, oli Anna yrittänyt toimittaa kälylleen, mutta ei, vain Tuomien leipä kelpasi, eikä sitä voinut

tehdä kuin omalla pojalla. Niinpä Hilda lämmitti veden vahtien sitä kaiken aikaa silmä kovana, jottei se vain

pääsisi liian kuumaksi, ja kaatoi sen sitten korvoon. Jos ei näin väsyttäisi, hakisin lähteestä vettä, Hilda mumisi.

Niistä se poika ainakii nousis, Puijon väkevistä vesistä. Mutta jospa, jospa hiän näinkii havahtuis. (P, 46)

Hilda on ylpeä sekä suvustaan että kotiseudustaan, ja se näkyy leivonnassa. Vain oman suvun ja

perheen käyttämä taikinanpoika eli taikinajuuri kelpaa. Etenkin aikana, jolloin leivät leivottiin itse

kotona, perheillä ja suvuilla oli omat taikinajuurensa, joista kotoa pois muuttavat (tyttö)lapset saivat

omat juurensa mukaan (ks. esim. Makkonen 2004: 30–32). Taikinajuuret saattoivat hyvinkin olla

satoja vuosia vanhoja. Kuten Hildankin ajatuksista huomaa, leipomisessa näkyy suvun perinteiden

jatkaminen ja jatkuminen: taikinajuuri liittää Hildan ja Annan osaksi sukupolvien ketjua. Se

muodostaa sekä konkreettisen että kuvainnollisen yhteyden aiemmin eläneisiin suvun naisiin, jotka

käyttivät samaa juurta ja leipoivat saman makuista leipää.

41

Kun leivät on leivottu, naiset ja lapset maistelevat ensimmäisiä lämpimäisiä. Anna miettii

taikinanpoikaa:

Ja taikinanpoika kuiskasi hänen kielelleen, hänen kitalaelleen, hänen kurkulleen ja koko olemukselleen, johon

leipä solui: minä olen elänyt jo kauan pimeässä kahverissa, minä olen kokenut monta sotaa ja monta rauhaa ja

kaikkien niitten yli minä olen säilynyt, ja niin säilyt sinäkin, koska minut peri kerran äidiltään tämän perheen

kantaäiti -- Taikinanpoika on maailman vahvin voima – ei sitä voita rauta eikä tuli eikä kylmä, koska aina tulee

naisia, joiden käsissä se havahtuu ja herää henkiin ja alkaa myllertää ja kuplia ja kasvaa uudeksi leiväksi,

uusille lapsille. (N, 114)

Leipominen on naisille tuttua, jotakin, jota he osaavat hyvin ja josta he pitävät. Taikinajuuri luo paitsi

sukupolvien välistä jatkuvuutta, myös jatkuvuutta sodasta rauhan aikaan – se muistuttaa ajasta, jolloin

ei ollut sotaa. Sota ja pula-aika kestävät aikansa, mutta taikinajuuri jaksaa odottaa pimeässä astiassaan

parempia aikoja. Ajat muuttuvat, taikinajuuri on pysyvää. Se tuo lohtua ja pysyvyyttä muutoksen,

epävarmuuden ja pelon keskelle. Neidonkengässä taikinajuuri personoidaan: sitä kutsutaan

taikinanpojaksi, joka kuiskailee lohduttavia sanoja naisille. Taikinajuuren merkitys on paitsi olla

uuden konkreettisen leivän alku, myös jotakin suurempaa. Se liittää naisia toisiinsa ja naisia ja lapsia

yhteen. Leipominen on naisten oma maailma, johon lapset pääsevät osallisiksi mutta miehet eivät.

Myös Hietasaari (2016: 32) on Kähkösen Kuopio-sarjaa analysoidessaan kiinnittänyt huomiota

leipomisen merkityksiin perinteiden jatkajana ja toivona paremmasta tulevaisuudesta.

Vieraanvaraisuutta pidetään ihmisyhteisöissä tärkeänä myös sota-aikana. Vaikka kaikesta on pulaa

eikä kunnollista ruokaa tahdo olla riittävästi edes omaan käyttöön, vieraille kuuluu tarjota siitä

vähästä, mitä on. Neidonkengässä Kuopiossa vierailulla oleva belgialainen sotatoimittaja Marieke

Candrix pelmahtaa sattumalta paikalle, kun Hilda, Anna ja muut pihan naiset ja lapset ovat

maistelemassa ensimmäisiä leipälämpimäisiään. Marieke yrittää kieltäytyä kahvi- ja leipätarjoilusta,

mutta suomalaisnaiset eivät hyväksy kieltävää vastausta. Naisilla on uskomus, että ”tuoreesta leivästä

tulee jakaa ensimmäiselle vieraalle, tai uusia leipiä ei tule, koska -- taikinan siemen kuolee.” (N119)

Leipää koskevat uskomussäännöt olivat tunnettuja sota-aikana (Turtiainen 2008: 315). Neidonkengän

naisten uskomus sopii hyvin yhteen myös suomalaisen kahvitarjoilun tapakulttuurin kanssa. Ruuan

ja juoman nauttiminen ja tarjoaminen ovat osa kulttuurista viestintäjärjestelmää, ja niihin sisältyy

erilaisia merkityksiä. Kahvin tarjoaminen ja juominen on itsessään seremonia, joka toistuu sekä

virallisissa että epämuodollisissa tilaisuuksissa. Kahviseremoniaan kuuluu erilaisia vaiheita, kuten

kutsumisrituaali ja kursailu, jossa emäntä kehottaa vieraita kahvipöytään, mutta vieraat eivät tottele

ennen kuin usean kehotuksen jälkeen. Kursailua voidaan pitää epäsuorana kieltäytymisenä, jonka

tarkoitus on osoittaa kohteliaisuutta. (Saarinen 2004: 164–165.) Vieraanvaraisuuden korostamisesta

42

ja kursailusta on kyse myös Neidonkengässä suomalaisnaisten ja belgialaisen sotatoimittajan

tapauksessa. Naisten uskomus suorastaan vaatii tarjoamaan vieraalle lämpimäisiä ja kahvia, ja

vieraan puolestaan kuuluu aluksi kieltäytyä tarjottavista.

Myöhemmin samana päivänä Neidonkengässä on toinen kahvitilaisuus, jonka järjestää Tuomen

perheen kanssa samassa pihapiirissä asuva Korhonen. Korhosen juhlan aihe liittyy hänen

lapsenlapseensa Juhoon:

Korhonen oli puhjennut itkuun kertoessaan naapureilleen äsken suuren uutisensa: Juho oli päässyt

oppikouluun. Ja kyllähän se oli koko naapurustoa liikauttanut, Korhosen itku – kun ei näinä aikoina paljon

ilosta saatu itkeä. Niin ihmekös tuo, että Korhosen paksulla kurkulla esittämä tilannekatsaus oli saanut kaikki

naapurit kyyneliin, joita itse kukin oli peitellyt kykynsä mukaan. -- Ja sitten oli naurettu ja syöty Korhosen

paistamia lettuja ja Korhosen itse keittämää mansikkahilloa, jota jakaessaan pihi Korhonen oli heittäytynyt

aivan hurjamieliseksi: koko purkki oli pantu sileäksi yhdellä syömällä. (N, 264–265)

Neidonkengästä kahvitilaisuus tarjottavineen on käytössä oleva ja toimiva tapa juhlistaa hyvää uutista

ja elämänmuutosta myös pula-aikana. Toisena aikana Korhonen olisi voinut tarjota korvikkeen ja

lettujen sijaan oikeaa kahvia ja vaikkapa leivoksia, mutta pula-aikana tarjotaan sitä, mitä on saatavilla.

Ajasta riippumatta ystävät, tuttavat ja naapurit kutsutaan koolle ja pöytään järjestetään juhlan

kunniaksi jotain tavallisuudesta poikkeavaa, arkiruuasta parempaa. Lapsenlapsen saavutuksen ja

ilonaiheen jakamisen merkitys paljastuu pienistä ja sinänsä arkisista asioista: Korhonen kutsuu

tuttavat koolle erityistilaisuutta varten, liikuttuu puhuessaan ja tarjoaa koko purkillisen

mansikkahilloa yhteiseen käyttöön, vaikka onkin tunnettu pihiydestään. Tuttaville ja naapureille

Korhosen järjestämä kahvitilaisuus – samoin kuin naisten aamuinen leivontahetki ja ensimmäiset

lämpimäiset – tarjoaa mahdollisuuden unohtaa hetkeksi sota-ajan painostava arki, iloita ja nauraa.

Toki sota ja puute näkyvät kahvitilaisuudessakin tarjottavista ja vieraiden kokoonpanosta lähtien.

Selvästi sen voi havaita sivuhuomautuksena tehdystä lyhyestä lausahduksesta: ”Hilda pani

sokeriaskinsa esiliinan taskuun.” (N, 264) Rauhan ja yltäkylläisyyden aikana isäntäväki tarjoaisi

vierailleen sokeria kahvin joukkoon, pula-aikana vierailla on omat pienet sokerimurunsa mukana.

Oppikouluun pääsy, yhteinen kahvitilaisuus ja katkelman humoristinen sävy tuovat toivoa ja keveyttä

muuten huolien täyttämään arkeen ja niukkuutta korostavaan kuvaukseen.

43

3.5. Mustan pörssin kauppaa Pojissa

Talvi 1941–1942 oli Suomessa ja koko Euroopassa poikkeuksellisen kylmä (Kivimäki 2016: 81).

Kylmää talvea ja sen aiheuttamia hankaluuksia sodasta kärsivälle Suomelle kuvataan Pojissa ja

takaumien kautta myös Neidonkengässä. Neidonkengän takaumiin palaan myöhemmin käsitellessäni

teoksessa esiintyvien neuvostosotavankien kohtaloa. Suomessa kylmiin talviin on totuttu ja niihin

pyritään varautumaan, mutta poikkeuksellinen kylmyys aiheuttaa isoja ongelmia ja terveyshaittoja

myös suomalaisille. Koska kaikesta on puutetta, varautuminen ei aina ole mahdollista. Pojissa

kuvataan sitä, kuinka Suomeen saapuneet saksalaiset sotilaat eivät ole osanneet ottaa huomioon talven

kylmyyttä. Heidän varustuksensa on aivan liian kevyt Oulun talvisiin olosuhteisiin. Pojat

keskustelevat leipomon edustalla saksalaisten surkeasta varustetilanteesta:

-Ei oo autoja käyny, mutta kyllä sakut leipää hakee, muuleilla ja hevosilla, niillä pirun suurilla belgialaisilla

työkaakeilla, pitkin päivää ovat hakeneet.

-Mikä lie, etteivät enää autoilla hae?

-Eivät kehtaa autojaan pakkasella rääkätä, hevosia vaan ja muuleja.

-Höö, niillä ei oo pakkasnestettä, siitähän se johtuu.

-Aijjoo…niinpä on…Immu piti pienen tauon ja siirtyi sitten asiaan:

-Noo, onko sakemanneja näyttänyt palelevan?

-Nin perkeleesti, Urkki valisti, yhellä ukolla oli nenä saatanan valakonen, takuulla paleltunu ku russakka.

--

-Kuule, suikkalakki monella päässä ja semmoset rautapohjaset kesäkengät, mitkä pirun alppianturat lie olleet,

niinku kesällä, jalakojaan äijät yhtenään kopsutti. (P, 103–104)

Poikien keskustelusta käy ilmi, että saksalaisilla ei ole pakkasnestettä autoihin, hevoset ja muulit

palelevat, samoin sotilaat, joiden omat vaatteet ja kengät sopisivat paremmin kesäolosuhteisiin.

Poikien keskustelua voi pitää hieman puolueellisena, sillä heillä on takaa-ajatuksia saksalaisten

puuttuvaan varustukseen liittyen. Liioitteluun viittaa Urkin värikäs kielenkäyttö: ”saatanan

valakonen” ja ”paleltunu ku russakka.” Kertojan näkemys tilanteesta on kuitenkin samansuuntainen

kuin poikien:

Muuleilla oli selässä pienet loimet, likaisenharmaat, samanväriset kuin niitten ohut karva, sillä kertaa takkuinen

ja osittain jäässä. -- Käsineitä ei näkynyt, hän [ajaja, sotamies] istui kuskipukilla ohjakset kaulassa, kädet

syvällä taskuissa, puisti vähän väliä hartioitaan ja kopisutti alppijääkärin vasemman ja oikean kengän rautoja

vastakkain. (P, 105)

Kertojan ja poikien näkemykset huomioiden romaanista välittyy kuva, että vaikka saksalaisilla on

muuten materiaalinen puoli kunnossa – heillä on elintarvikkeita ja muita hyödykkeitä – talvivarustus

ei ole kylmän talven edellyttämällä tasolla. Palelevien saksalaisten näkeminen saa pojat ensimmäisen

44

kerran kyseenalaistamaan täydellistä ihannekuvaa, jonka he ovat suoraryhtisistä ja miehekkäistä

alppijääkäreistä luoneet.

Pojat-romaanin poikajoukko päättää hyötyä saksalaisten ahdingosta. Immu saa idean talvivarusteiden

vaihtokauppaan koulun wc-tiloissa, joissa vanhemmat oppilaat tissuttelevat saksalaisilta saatua viinaa

ja kehottavat Immuakin vaihtokauppoihin. Konjakin lisäksi vanhemmat pojat ovat saaneet

vaihtokaupassa muun muassa tupakkaa ja kahvia. Huomionarvoista on se, että suomalaisilla siviileillä

vaikuttaa olevan välttämättömät perusasiat kunnossa: heillä on riittävästi – vaikkakin niukasti ja

vaikeasti saatavilla – ravintoa ja lämmintä vaatetta, jotta talvesta on mahdollista selviytyä.

Saksalaisilla joukoilla puolestaan on ”luksustuotteita”, kuten suklaata, kahvia, konjakkia ja tupakkaa,

joista Poikien päähenkilöjoukko ja muut Oulun siviilit haluavat saada oman siivunsa. Saksalaisilla on

myös peruselintarvikkeita, mutta esimerkiksi maitoa he yrittävät hankkia suomalaisten kautta ja,

kuten aiemmin todettua, talven kylmyyteen he ovat huonosti varustautuneita.

Pojat ovat luvanneet toimittaa saksalaisille villavaatteita, vastineeksi he saavat näiltä kahvia ja

tupakkaa ja kenties jotain suurempaakin. Vaihtokauppa johtaa pojat kuitenkin moraalisen ongelman

äärelle, sillä eihän heillä itsellään ole villavaatteita, joita he voisivat käyttää vaihdon välineenä.

-Kyllä ne käsineet ja sukat on ainakin hommattava, kerta luvattiin, Immu tiukkasi.

-No, kuka meistä pyytää kotoaan?

-Ei meijän kenenkään äiti vaiha niin vähhään kahviin hyviä villasukkia… eikös me aiottu pimittää ne tupakat

ittelle?

--

-Pojat, perhana, äläkää nyt ruvetko tappeleen, meijän pitäs varastaa sukat ensin… tänä iltana etsitään

semmonen pyykkinaru, missä villasukkia roikkuu ja otetaan sakilla, tässä ei oo enää monta yötä aikaa miettiä.

(P, 112–113)

Pojat pohtivat ensin, voisiko villavaatteita yksinkertaisesti pyytää omilta äideiltä ja viedä äideille

vastineeksi kahvia. Tarkemman pohtimisen jälkeen tämä osoittautuu huonoksi vaihtoehdoksi, sillä

pojat haluavat pitää vaihtokaupassa saamansa tupakat itsellään. Siihen äidit eivät suostuisi. Ainoaksi

vaihtoehdoksi jää varastaminen, jota pojat pitävät epämiellyttävänä ja moraalisesti vääränä

toimintatapana, ja kiinnijääminenkin mietityttää. Vaihtokaupan tuoma jännitys sekä mahdollisuus

saada saksalaisilta vastineeksi valokuvauskone saa heidät kuitenkin jatkamaan vaihtokauppaa.

Poikien vaikeus päättää sopivasta toimintatavasta kumpuaa ajan kulttuurin ja omien halujen

ristiriidasta. He ovat kotikasvatuksessa ja uskonnollisessa opetuksessa oppineet, että varastaminen on

moraalisesti väärin, mutta heidän mielessään häilyy tarkoitus pyhittää keinot -tyyppinen ajatusmalli.

45

Pojat janoavat jännitystä elämäänsä ja ihailevat saksalaisia sotilaita, ja vaihtokauppa saksalaisten

kanssa palvelee näitä tarkoitusperiä.

Teoksen kertoja tuntuu painottavan, että puutteesta ja poikkeusoloista huolimatta kotirintamalla

pyritään käyttäytymään vallitsevan moraalikoodiston ja hyvien käytöstapojen mukaisesti. Rikolliseen

toimintaan ei juuri ole halua eikä intoa. Tavalliset ihmiset ovat rehellistä väkeä:

Pyykkiä näkyi olevan kuivumassa, oli villapyykkiäkin, yöksikin näytti jäävän naruille, koska Raksilan akoilta

sota- ja pula-ajasta huolimatta ei ollut yleensä pyykkiä varastettu, rehellistä väkeä. Poikien, Matin ja Paten

kotipihoilla oli villapyykkiä kuivumassa, mutta eihän kotipihasta voinut ottaa. Ei tullut varastamisesta mitään.

Tavaraa oli, rosvoja puuttui. (P, 112)

Materiaalisesta puutteesta huolimatta ihmisten moraalinen kompassi on voimakas, eikä varastaminen

ole todellinen vaihtoehto. Yllä oleva lainaus korostaa sitä, että varastamisen arvoista tavaraa ja

tilaisuuksia varkauteen kyllä olisi, mutta kukaan ei varasta. Toisaalta mustan pörssin kauppa on myös

kiellettyä, mutta kiinni jäämisen uhkaa uhmaten sekä suomalaiset että saksalaiset ovat siihen valmiita.

Jaatisen (2004: 32) mukaan jatkosodan aikana mustan pörssin toimintaa suhtauduttiin suopeasti.

Mustan pörssin kaupassa ja silkassa varastamisessa on toki eroa. Mustan pörssin kaupassa ihmiset

vaihtavat, myyvät ja ostavat tavaraa vapaaehtoisesti – tai koska heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Se

eroaa olennaisesti varastamisesta, jossa varkauden kohteeksi joutuneella osapuolella ei ole

minkäänlaista päätäntävaltaa tilanteessa eikä hän hyödy siitä mitenkään.

Poikajoukolle epämääräiset tai jopa laittomat toimet, kuten villavaatteiden vaihtokauppa, kaljan

myyminen ja saksalaisten parakkien penkominen, tarjoavat ennen kaikkea huvia, jännitystä ja

ajanvietettä. Poikien keskinäisistä keskusteluista päätellen perheiden elintarviketilanne ei ole hyvä

etenkään sodan pitkittyessä. Ylimääräiselle rahalle ja ruokatarvikkeille on perheissä varmasti käyttöä.

Villavaatteiden vaihtokaupassa saatujen tupakoiden, kahvin ja konjakin kohtalosta romaanissa

kerrotaan:

Paten äiti oli kova kutomaan, kenties hänellä oli vielä miesvainajansa sukkia ja sormikkaita. Pate pyytäisi

sukkaparin ja lapaset, pojat luopuisivat kahviosuudestaan ja antaisivat sen Paten äidille, tarvittaessa vähän

savukkeitakin pojat olisivat suostuvaiset antamaan. Selvä. Pate kysyi ja äiti suostui, ilostui eikä tupakoista

tarvinnut puhua mitään. (P, 114.)

--

-Kelle me sitten tää [konjakki]pullo annetaan?

-Myyvään se, Matti ehdotti.

-Annetaan Immun vaarille… lääkkeeksi, sillähän on reumatismi, Pate ehdotti. Immua lukuunottamatta muut

suostuivat ehdotukseen.

-Ei, pojat, mitä me sanotaan mun vaarille, kun se kyssyy, mistä pullo on saatu?

-Sanotaan vaan, että sakemannit anto ilmaseksi…

46

-Tai että saatiin palkaksi leipien lastuusta.

-Höö… huonoja valheita, ei vaari semmosiin usko. (P, 136–137)

Tupakoista pojat eivät kerro vanhemmilleen siitä yksinkertaisesta syystä, että he haluavat polttaa

tupakat itse – ja vanhemmat eivät siihen suostuisi. Kahvista ja konjakista pojat eivät ole

kiinnostuneita, joten he antavat ne eteenpäin perheenjäsenilleen. Tarkoitusperä on hyvä: kahvi Paten

äidille, koska Paten äiti antoi villavaatteet vaihtoa varten, ja konjakki Immun vaarille lääkkeeksi.

Oletettavasti pojat salaavat vanhemmiltaan valokuvauskoneen olemassaolon, sillä vanhemmat eivät

varmastikaan suhtautuisi suopeasti, jos tietäisivät heidän tekevän laittomia kauppoja saksalaisten

kanssa. Samaisesta syystä pojat eivät voi kertoa konjakin todellista alkuperää Immun vaarille, mihin

yllä oleva lainauskin viittaa. Pojat miettivät uskottavaa selitystä, mutta loppujen lopuksi he eivät

sellaista tarvitse, sillä vaikka Immun vaari on epäileväinen, hän on enemmän kiinnostunut konjakista

kuin sen alkuperästä: ”-Ettäkö te uskalla puhua, sanokaa, että varastitte [saksalaisilta], en minä suutu,

ku on sentäs näinki hyvvää tavaraa… äääh…huonommasta olisin suuttunu… lääkkeeksihän minä

tämän säästän, nyt vaan tässä vähän maistelen --.” (P, 138)

3.6. Pakottamista, suostuttelua vai vapaaehtoista – keho vaihdon välineenä

Jatkosodan aseveliyhteistyö toi Suomeen yli 200 000 saksalaista sotilasta. Saksalaisten oleilu

Suomessa aiheutti lieveilmiöitä, muun muassa yllä kuvatun kaltaista säännöstelyn ulkopuolista

kaupantekoa. Iso huolenaihe sekä viranomaisille että tavalliselle kansalle oli saksalaisten sotilaiden

ja suomalaisten naisten välinen kanssakäyminen. Saksalaisten – todellisen tai huhupuheisiin

perustuvan – suosion naisten keskuudessa pelättiin heikentävän rintamalla olevien suomalaismiesten

taistelumoraalia. Kaksinaismoralismi oli yleistä: siinä missä miesten irtosuhteisiin suhtauduttiin

myönteisesti tai vähätellen, naisten kuului kantaa vastuu koko kansan siveydestä. (Junila 2000: 203–

204; Näre 2016: 281, 311–312.) Seurustelu ja ajanvietto saksalaissotilaiden kanssa oli uhka naisten

maineelle, ja maineensa menettäneet joutuivat kohtaamaan sosiaalista ja sanallista häpäisyä (Näre

2008b: 353). Saksalaisille sotilaille lasta odottaneiden naisten tilanne oli erityisen tukala, sillä

säädyllinen pakkoavioliitto ei useinkaan ollut mahdollinen (Junila 2000: 205).

Sekä Pojissa että Neidonkengässä kuvataan paikallisten nuorten naisten ja saksalaisten sotilaiden

välisiä suhteita. Erityisesti Poikien kuvauksissa toistuu ajatus jonkinasteisesta hyötysuhteesta, jossa

sotilaat saavat naisilta seuraa ja seksiä, naiset puolestaan hyötyvät suhteista saamalla elintarvikkeita

ja muita hyödykkeitä. Suomalaisnaisia kuvataan nuoriksi, vähän naiiveiksikin, saksalaisia

47

vanhemmiksi miehiksi, joilla saattaa olla kotona perhe odottamassa. Pojat-romaanissa nuori

ylioppilastyttö ja saksalainen huoltovääpeli miettivät suhdettaan:

[Y]lioppilasneiti tiesi, että hänkin oli nyt saanut vakituisen miehen itselleen, rakastajan. Hän oli konttoritöissä.

Työtoverit siellä julkisesti olivat paheksuvinaan niitä, joilla tiedettiin olevan suhteita saksalaisiin. Selän takana

he kuitenkin kadehtivat ja ihailivat juuri näitä tovereitaan. Näillä oli aina rahaa, saksalaisia savukkeita,

makeisia ja kahvia. -- Hänen ei tarvitsisi työpaikallaan tästä illasta edes vihjaista. Tieto leviäisi ajan oloon

itsestään pienessä kaupungissa. Ylioppilasneiti oli silti alakuloinen, kavaljeeri ei ollut enää mikään nuori mies,

eikä liioin komea eikä edes upseeri. Vain lihavahko vääpeli. Siinä oli etunsakin, tyttö tiesi. Rakastaja oli

huoltovääpeli, ja tyttö tiesi tästä lähtien saavansa kaikkea hyvää ruokatavaraa, jollaista jokainen ali- tai

yliluutnantti ei pystynyt heiloilleen järjestämään, olkoonpa sitten kuinka komea hyvänsä. -- Vääpeli selitti, ettei

hänellä itsellään ollut lapsia, hän oli vanhapoika… -- Tämän keinon herra vääpeli oli ennenkin huomannut

tehokkaimmaksi nuoriin naisiin, joista hän kernaimmin toivoi viihdyttäjää itselleen. (P, 27–28)

Ylioppilastyttö, kuten monet muutkin saksalaisten kanssa aikaansa viettävät naiset, saa aikansa ja

seuransa vastineeksi elintarvikkeita ja materiaa. Tällä voi olla pula-aikana iso merkitys perheen

toimeentulolle, tosin ylioppilastytön kohdalla perheen varakkuudesta ei ole tietoa. Ylioppilastyttö

vaikuttaa ryhtyneen suhteeseen pikemminkin paremman elintason, luksustuotteiden ja hyvän aseman

innoittamana kuin välttämättömyyden tai kiintymyksen vuoksi. Yllä olevassa lainauksessa

fokalisaatio on ensin ylioppilastytöllä, sitten kerrotaan ironiseen sävyyn huoltovääpelin

vilunkikeinoista, joita hän on mitä ilmeisimmin käyttänyt jo aiemmin nuorten naisten viettelyyn.

Ylioppilastyttö ei ole huoltovääpelin ensimmäinen nuori rakastajatar eikä vääpeli puhu totta

kertoessaan olevansa poikamies. Ylioppilastyttö ei ole niin naiivi kuin ensivaikutelmasta voisi

päätellä, sillä hän epäilee miehen puheita ja arvelee tällä olevan perheen Saksassa. Kertojan ironinen

ääni vahvistaa tämän: ”Vasta kolmen vuoden perästä ylioppilasneidille oli tämäkin ihanuus selviävä,

kun Saksassa oli väsynyt vaimo, tavallinen akka ja suuri köyhä lapsiliuta odottamasta miestä ja isää

kotiin.” (P, 29)

Pojissa naisten ja saksalaisten suhteista kerrotaan ulkopuolisten, esimerkiksi poikajoukon tai muiden

kaupunkilaisten, näkökulmasta. Yllä olevassa lainauksessa fokalisaatio on myös toisella

asianosaisella eli ylioppilastytöllä, mutta se on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Toisten ihmisten

kertomina suhteisiin yhdistyy kertojan omia asenteita ja tulkintoja. Esimerkiksi Urkki puhuu

”sakemannin huorasta” (P, 156), samoin ratapihalla työskentelevä vaihdemies, joka kommentoi

saksalaisten lähtöä sodan loppupuolella: ”Viimeiseksi laittavat huoransa matkaan… on siinä.” (P,

304) Immu ja Urkki jopa kiistelevät siitä, ovatko suomalaisnaiset saksalaisten kanssa kiiman vai

hyödyn vuoksi. Pojat mainitsevat naisten yhdeksi mahdolliseksi motiiviksi seurustelunhalun, mutta

sitä ei pidetä ensisijaisena. Poikien väittely voisi kuvata teoksen asennetta suomalaisnaisten ja

saksalaissotilaiden seurusteluun laajemminkin, mutta ensisijaisesti se kuvaa murrosikäisten poikien

48

ajatusmaailmaa. Kertoja suhtautuu ironisesti sekä suomalais-saksalaisiin pariskuntiin että heitä

paheksuviin kaupunkilaisiin: ”Siellä [saaren lepikoissa] hiiviskely Oulun kevytmielisten tyttärien ja

saksalaisten sotilaitten perässä oli poikien senkesäisen elämän kiihoittavinta aikaa.” (P, 18) Kertoja

viittaa hiiviskelyllä oululaisten poikajoukkojen suosittuun kesäiseen ajanvietteeseen. Pojat vaanivat

eli salakatselevat saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten seurustelua ja intiimiä ajanviettoa. Pojille

pariskuntien tapaamiset tarjoavat kiihoketta mielikuvitukselle ja antavat mallin naisten ja miesten

väliseen kanssakäymiseen.

Neidonkengässä saksalaisten kanssa aikaansa viettävää Ania ja tämän ystävää Maria ei kuvata

aineellista hyötyä tavoitteleviksi, kuten Poikien ylioppilastyttöä. Ani kuitenkin hyötyy aineellisesti

seurustelustaan saksalaisen sotilaan kanssa. Hän saa sotilaalta muun muassa suklaata ja nahkakengät.

Sota-aikana nahkaisia kenkiä ja kumisaappaita oli lähes mahdoton ostaa. Nahasta oli pulaa, samoin

kankaista. (Jaatinen 2004: 39–42.). Ani ilmaantuu tapaamaan ystäväänsä Maria uusissa kengissään:

Samassa rohdoskauppa Reginan takaovi kävi ja yhtenä kukikkaana tuulenhulmauksena pihaportaille astui Ani,

jalassaan maailman kauneimmat kesäkengät. Ja ne kestäisivät, Mari ajatteli katsellen ystävätärtään pää

kallellaan. Ne kestäisivät, koska ne olivat aitoa mokkanahkaa ja peräisin sotaa edeltävältä ajalta. Ne olivat

saksalaiset kengät ja Ani oli niissä niin hieno, että sitä ei voinut edes kadehtia. Saattoi vain ihailla. (N, 76)

Anin uudet nahkaiset kesäkengät ovat tapaus. Katkelmasta selviää, että kengät ovat saksalaiset ja

tehty ennen sotaa, jolloin vielä oli nahkaa kenkiin käytettäväksi. Pula-aikana nahkaisista kengistä

oltiin herkästi kateellisia, mutta Marin mielestä ihanalle Anille ei voi olla edes kateellinen. Toisaalta

Mari varmasti myös tietää tai ainakin aavistaa, että saksalainen sotilas ei täysin hyvää hyvyyttään

kenkiä tytölle lahjoita. Yllä oleva katkelma henkii kesäisyyttä ja nuorten naisten elämäniloa. Koska

kengistä on pulaa, Mari on joutunut turvautumaan puupohjakenkiin ja korvikenyöreihin. Oikeiden

silkkisukkien sijaan tytöt piirtävät kosmoskynällä viiruja pohkeisiin, jotta jalat näyttäisivät siltä kuin

niissä olisi saumalliset sukat. Korvikkeista tehdyt vaatteet ja kengät ovat epämukavia ja helposti

hajoavia, eivätkä ne edes näytä laadukkailta ja hyviltä. Kurjuuden ja köyhyyden keskellä Mari kaipaa

kauneutta: ”Saumalliset, säihkyvät, ihoa hyväilevät sukat. -- Ja hänen silkkiset jalkansa sipaisisivat

toisiaan ja hän olisi kaupungin ihanin tyttö.” (N, 75) Silkkisukat ja nahkaiset kengät eivät ole vain

turhakkeita vaan muistutuksia rauhan ajalta, jolloin ei ollut sodan ankeutta ja huutavaa niukkuutta.

Teoksen nimi, Neidonkenkä, on monimerkityksinen. Kirjailija itse on puhunut siitä muun muassa

Ylen aamu tv:n haastattelussa lokakuussa 2009 (Kähkönen 2009). Ensinnäkin neidonkenkä on

harvinainen kämmekkäkasvi, jota koululainen Juho etsii teoksessa kaupungin laitamilla olevasta

49

metsästä. Kukan kauneus ja muoto ovat innoittaneet kasvitieteilijöitä keksimään sille naisen

jalkineeseen viittaavia nimiä. Englantilaisittain neidonkenkä on ”keijun tohveli” (fairy slipper) tai

”venuksen tohveli" (Venus’s slipper). Toisekseen neidon kenkä tuo mieleen Tuhkimo-sadun lasisen

kengän ja Tuhkimon pienen siron jalan, joka on ainut, mihin lasikenkä mahtuu. Neidolla viitataan

yleensä viattomaan aikuisuuden kynnyksellä olevaan naiseen, sellaisiin kuin Tuhkimo-sadun

Tuhkimo tai Neidonkengän Mari ja Ani. Kolmannekseen teoksen nimellä on vahva yhteys

konkreettisiin naisten jalkineisiin, joista sota-aikana oli huutava pula. Neidonkengässä kaupungin

kadut kopisevat nuorten naisten astellessa niitä pitkin puupohjakengillään. Ei ole sattumaa, että osa

Marin ja Anin viattomuudesta karisee kaupungin ulkopuolella olevaan metsään, jossa kasvaa

kotkansiipisaniaisia ja perimätiedon mukaan myös neidonkenkiä. Sekä Neidonkengässä että Pojissa

kaupunkien äänimaisemaan kuuluu kenkien kopina kaduilla, mutta siinä missä Neidonkengässä

kopina yhdistyy nuorten naisten puupohjakenkiin, Pojissa äänen aiheuttajina ovat saksalaisten

alppijääkäreiden raudoitetut kengät.

Neidonkengässä Mari ja Ani tapaavat illalla saksalaisia sotilaita kaupungilla. Mari ihmettelee, miksi

hänen ystävänsä on valinnut poikaystäväkseen juuri Sisuksi tai Sisupastillimieheksi kutsutun

valjasvaraston hoitajan:

-Miks sie siitä yhestä tykkäät. Ei se oo kommee. Ja aika vanhakin on.

-Oon mie sen siulle sanonu, Ani sanoi hiljaa. -Sisu tuoksuu hyvältä. Valjailta. (N, 79)

Mari ei pidä Anin poikaystävää komeana eikä nuorenakaan. Ani kertoo mieltymyksensä syyksi

miehen hyvän tuoksun, eikä hänen saamistaan arvokkaista lahjoista puhuta enempää. Ani ja Sisu ovat

keskustelleet ainakin puolitosissaan seurustelun vakavoitumisesta, ja Sisu on miettinyt Anin viemistä

Saksaan. Kesäkuisena iltana tytöt kuitenkin päätyvät Sisun ja tämän ystävän kanssa

kotkansiipisaniaisia kasvavaan metsään ja tilanne kärjistyy niin, että Sisu tekee Anille seksuaalista

väkivaltaa. Pari on yhteisymmärryksessä mennyt kahdestaan syvemmälle metsään ja alkanut

kosketella toisiaan. Joko Ani ei halua tilanteen etenevän pidemmälle tai se tapahtuu liian nopeasti.

Väkivallan tekijä, Sisu, ei vaikuta ensin ymmärtävän, mitä hän on tehnyt. Kohtauksessa fokalisaatio

on enimmäkseen Sisulla, joka kertojan mukaan on hämmästynyt tapahtumien saamasta käänteestä:

Sitten jokin tunkeutui hänen [Sisun] tajuntaansa. Jokin hänessä sanoi: lopeta. Hän pysähtyi, hetkeksi vain, käsi

lakkasi selvittämästä lihan esteitä, seisahtui karhealle kankaalle, ja hänen silmänsä aukenivat. --- Mutta tyttö

hänen allaan rimpuili ja itki --- Hän näki, yhä hämmästyneenä, miten tyttö hoiperteli koivunrunkojen lomasta

töyrään reunalle ja siitä suoraan alas, korkokengissään, holtittomasti. (N, 320–321)

50

Kesäkuisen illan jälkeen Anin ja Sisun yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat vaikuttavat irvokkailta.

Seksuaalisen väkivallan aiheuttamat ikävät seuraukset Anin hyvinvoinnille tulevat selviksi: Ani itkee

ja Mari miettii, että ”tämä oli vakavaa. Eikä ehkä menisi ohi nukkumalla.” (N, 323) Kertoja ei ota

jyrkkäsanaisesti kantaa Sisun väärään toimintaan, vaan pyrkii pikemminkin ymmärtämään, miksi

kävi niin kuin kävi. Yhteisymmärryksen puute johtuu osittain kommunikaatiosta, sillä Anilla ja

Sisulla ei ole yhteistä kieltä, ja nuori Charlotta toimii tavallisesti heidän tulkkinaan. Sota itsessään

voi myös luoda väkivallalle ja ahdistelulle otolliset olosuhteet. Näreen (2008b: 365) mukaan sota-

aikana naisten riski joutua seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän kohteeksi on rauhan aikaa suurempi.

Ihmissuhteissa pakottamisen, suostuttelun ja vapaaehtoisuuden välillä on jatkumo, joka voi olla

tilanteittain vaihteleva. Pojissa ylioppilastyttö viettää aikaansa saksalaissotilaan kanssa omasta

halustaan, Neidonkengässä Ani tulee raiskatuksi. Vapaaehtoisuuden ja pakottamisen välille jäävää

harmaata aluetta kuvataan Pojissa luvussa nimeltä Lähtö, jossa saksalaiset joukot ovat poistumassa

Oulusta jatkosodan päättymisen aikoihin. Saksalaiset jakavat tai jättävät jälkeensä elintarvikkeita,

joita oululaiset siviilit, erityisesti naiset ja lapset, keräävät. Kaksi naista joutuu sotilaan ahdistelemaksi

kesken kiivainta tavaran haalimista:

Kun rouvat yrittivät kahmia ostospusseihinsa raivokkaasti tavaraa, ensin sitä, mikä käteen sattui ja sitten, kun

semmoinen loppui sitä mikä oli jo toisen käteen sattunut, molemmat naiset tunsivat kesken tappelua – olivat

juuri vetämässä poikien käsistä purkkeja – että saksalainen vääpeli tunnusteli heidän vyötäisiään. Toinen

punastui ja kavahti nopeasti syrjään vääpelin käsien ulottuvilta, mutta toinen käännähti päin vääpeliä, löi

rivakasti vääpelin kädet irti vyötäisiltään[.] (P, 301)

Pojissa ruokaa haalivat naiset tulevat ahdistelluiksi tilanteessa, jossa heidän perheidensä toimeentulo

on uhattuna eikä heillä käytännössä ole kovinkaan paljon vaihtoehtoja ruuanhankintaan. Naisten

reaktiot vääpelin ahdisteluun ovat erilaiset: toinen naisista pelästyy ja perääntyy, mutta toinen kääntyy

ahdistelijaa kohti ja valmistautuu taisteluun. Kummankin naisen reaktio paljastaa kuitenkin sen, että

ahdistelu on epätoivottavaa. Vääpeli yrittää ahdistella uudestaan jälkimmäistä naista, jolloin ”rouva

kääntyi, löi ukkoa korvalle ja rupesi heittelemään ostospussinsa sisältöä vääpelin jalkojen juureen --

” (P, 301) Nainen ei suostu ahdistelun uhriksi edes elintarvikkeita saadakseen, vaikka vääpeli on näin

ehkä olettanut. Vääpeliä lyönyt nainen muistuttaa aiemmin käsittelemiäni norjalaislapsia, joita

saksalaiset sotilaat yrittivät nöyryyttää polkemalla leipiä katuun. Norjalaislasten tavoin nainen on

omanarvontuntoinen eikä suostu nöyryytyksen kohteeksi, vaikka sekä nälkäisille norjalaislapsille että

perheensä toimeentulosta huolehtivalle naiselle ylimääräiset ruoka-annokset varmasti tulisivat

tarpeeseen. Toisin kuin norjalaislasten tapauksessa, saksalainen vääpeli nolostuu ja alkaa kerätä

naisen tavaroita takaisin ostospussiin. Nälkäiset lapset ja perheilleen ruokaa hankkivat naiset ovat

51

kohtauksissa riippuvaisia saksalaissotilaista, mikäli mielivät saada ylimääräisiä elintarvikkeita.

Naisiin ja lapsiin ei kuitenkaan kohdisteta pakottavaa valtaa. Heikosta asemastaan huolimatta heillä

on viime kädessä mahdollisuus valita ja olla suostumatta saksalaissotilaiden huvitukseksi.

Toisinaan näennäisesti vapaaehtoiselta näyttävältä naiselta saattaa olla vaihtoehdot vähissä ja hän

suostuu seksuaalisten tekojen kohteeksi olosuhteiden pakosta. Prostituution tai yhdessä tehdyn

sopimuksen ja seksuaalisen hyväksikäytön rajat voivat olla häilyvät. Tällainen tilanne on Pojissa, kun

saksalaiset sotilaat lähdön koittaessa jakavat elintarvikkeita. Kohtauksessa ei suoraan sanota naisen

mahdollisuudesta joutua seksuaalisen hyväksikäytön tai suostuttelun uhriksi, mutta se on ilmeistä:

Nopeasti tavaroitten haalijat häipyivät haaskalta, naiset miltei yhtä vikkelästi kuin pojat. Raksilan poikasakki

juoksi ratapengertä ylös. Kun Immu ja Pate kääntyivät katsomaan taakseen, he näkivät, että kahakassa

ujompana esiintynyt rouva oli juuri astumassa kahden saksalaisen kanssa parakin ovesta. --- He [pojat] tunsivat

ääretöntä halveksuntaa naista kohtaan. He eivät tienneet, että naisella on elätettävänään neljä pientä lasta,

miehen isä ja lapsihalvauksen lähes liikuntakyvyttömäksi saattama nuori sisar. Eivät pojat enää ratapenkan yli

kiivettyään penkan toiselta puolen pystyneet näkemään, että rouva tuli jo parakista suuri kahvipurkki

kainalossa itsekin ällistyneenä. Ei ollut tapahtunut sitä, mitä hän oli odottanut. (P, 302)

Pojilta ei liikene sympatiaa ujohkolle naiselle, he suorastaan halveksivat tätä. Sen sijaan kertojan sävy

on ymmärtäväisempi, varmasti juuri siksi, että hän tietää naisen tilanteesta poikia enemmän. Nainen

ei halua seksuaaliseen kanssakäymiseen saksalaissotilaiden kanssa, mutta hän on valmis uhraamaan

itsensä, jotta perheellä olisi ruokaa. Tässä tapauksessa tilanne päättyy naisen kannalta onnellisesti,

sillä saksalaissotilaat eivät odotusten mukaisesti haluakaan häneltä vastapalvelusta kahvipurkista.

Nainen saa poistua paikalta ilman ylimääräistä nöyryytystä, joskin hänen maineensa ainakin poikien

silmissä on mennyttä.

3.7. Yhteenveto: ruuan ja hyödykkeiden monet merkitykset

Ruuan ja muiden hyödykkeiden niukkuus merkityksellistyvät Poikien ja Neidonkengän

henkilöhahmoille eri tavalla sosioekonomisen taustan vuoksi sekä sen perusteella, onko

henkilöhahmo siviili vai sotilas. Osa henkilöhahmoista kärsii suoranaista nälkää, kuten Pojissa

aliravitut valloitettujen alueiden lapset, joille leipä on ennen kaikkea materiaalista ja välttämätöntä

hengissä pysymisen kannalta. Samaan aikaan saksalaissotilaille leipä toimii alistamisen ja

nöyryyttämisen välineenä ja leipään liittyvä julma leikki sotilaiden keskinäisen siteen vahvistajana ja

yhteishengen luojana. Yhteisön koheesion ja sukupolvien välisen jatkumon merkityksiä ruoka saa

myös Neidonkengässä, jossa naiset leipovat yhdessä ja yhteisö kahvittelee ilouutisen kunniaksi.

52

Taikinajuuri sitoo naisia osaksi aiempia sukupolvia, yhteisessä kahvihetkessä tarjotut paremmat

herkut puolestaan kertovat välittämisestä. Neidonkengässä ruoka ja vaatteet tarjoavat lohtua ja

osittain nostalgisiakin muistoja rauhan ajalta, jolloin huolet olivat pienemmät, tai ainakin toisenlaiset.

Säännöstelyn ulkopuolinen vaihdantatalous saksalaissotilaiden kanssa toimii Pojissa ja

Neidonkengässä monella tavalla. Pojissa Raksilan pojat, kuten monet muutkin Oulun siviilit, käyvät

ahkerasti mustan pörssin kauppaa. Suomalaisille naisille elintarvikkeiden ja tavaroiden saaminen

saksalaisilta voi olla seurustelusuhteen mukana tulevaa hyötyä, kuten Pojat-romaanin

ylioppilastytölle. Kummassakin teoksessa kuvataan myös tilanteita, joissa naisten ja sotilaiden

väliseen kanssakäymiseen liittyy seksuaalista hyväksikäyttöä ja suoranaista väkivaltaa.

Neidonkengän Edith, paitsi tarkastelee ulkomuotoaan viehättävyyden näkökulmasta, tuntee myös

sosiaalista vastuuta ravintolansa työntekijöistä ja muista yhteisön ihmisistä. Pojissakin esimerkiksi

Paten yläluokkainen sotakummi on sosiaalisesti vastuuntuntoinen, sillä hän on lupautunut auttamaan

köyhää yksinhuoltajaperhettä sodan aikana. Hänen moraalinsa, kuten monien muiden hienojen

naisten moraali, kuitenkin kyseenalaistetaan saksalaisyhteyksien vuoksi. Saksalaisilla joukoilla

puolestaan vaikuttaa olevan kaikkea mahdollista materiaa, ja erityisesti saksalaiset upseerit

näyttäytyvät yhteisön eliittinä vallan ja taloudellisten resurssien vuoksi – joskaan eivät moraalinsa.

Pojissa ruuan symboliset merkitykset kytkeytyvät usein maskuliinisiin piirteisiin, Neidonkengässä

puolestaan feminiinisiin, vaikka jako ei täysin yksioikoinen olekaan.

53

4. LAPSIA JA ÄITEJÄ

Sota-ajan lapsuudesta kertovan Sodan kasvattamat -teoksen esipuheessa Sari Näre (2010: 7)

mainitsee, että talvi- ja jatkosodan käsittelyssä lasten ja nuorten olemassaolo on pitkään ollut

sivuutettuna. Sotavuosina 1939–1944 Suomen lähes miljoona lasta joutui elämään sekasorron,

turvattomuuden ja jatkuvan muutoksen keskellä. Lasten suru ja hämmennys ilmenivät eri tavalla kuin

aikuisten, ja vanhempien olikin välillä vaikea tunnistaa lasten pahaa oloa. Sota-aikana ja sen jälkeen

ajateltiin, että lapset eivät ymmärrä sota-ajan tapahtumia, joten niistä on parempi vaieta.

Puhumattomuuden kulttuuri aiheutti lisää ahdistusta ja vaikutti lasten myöhempään elämään ja

aikuisuuteen. (Näre & Kirves 2010: 13.) Suomessa sodan vaikutuksista joutui kärsimään suoraan

300 000 lasta: kymmeniä tuhansia lapsia menetti vanhempansa tai joutui muuten erilleen

huoltajistaan, 150 000 lasta menetti kotinsa pommituksissa tai evakkona ja lukuisia lapsia kuoli

pommituksissa ja partisaanihyökkäyksissä (Näre 2010: 8). Sekä Pojissa että Neidonkengässä

henkilögalleriaan kuuluu lapsia ja nuoria, ja Pojissa jatkosodan kotirintamatarinaa kerrotaan

nimenomaan lasten näkökulmasta.

Pojissa ja Neidonkengässä kuvataan lapsia, jotka leikkivät ja viettävät aikaansa pihoilla ja kaduilla

keskenään ilman aikuisten valvontaa. Aikuiset saattavat olla huolissaan lastensa syömisestä ja

nukkumisesta mutta eivät välttämättä tiedä, mitä lapset päivisin tekevät tai millaisia asioita lapset

arjessaan kohtaavat. Teosten aikuisilla on kädet täynnä töitä eikä heillä ole aikaa olla lastensa kanssa,

aivan kuten historiallisessa sota-ajan Suomessakin usein oli (Näre & Kirves 2010: 19). Poikien ja

Neidonkengän lapset käyvät talvisin koulua, ja Neidonkengässä lapset ja nuoret tekevät töitä

kouluajan ulkopuolella, kukin ikätasonsa mukaan. Pojissa lapset eivät varsinaisesti työskentele,

mutta Raksilan poikajoukko osallistuu oma-aloitteisesti laillisiin ja laittomiin hankkeisiin saadakseen

elintarvikkeita, tavaraa ja jännitystä elämään. Teoksissa äidit ovat lastensa ensisijaisia huoltajia, ja

konkreettinen asia, jossa äitien huolenpito ja rakkaus näkyy, on ruoka. Sen sijaan isistä teoksissa ei

juuri puhuta, mutta siitä huolimatta – tai erityisesti hiljaisuuden vuoksi – isien poissaolo on

silmiinpistävää.

54

4.1. Turvaton lapsuus

Pojissa ja Neidonkengässä aikuiset eivät juurikaan käytä tietoisesti aikaa ja energiaa lasten

kasvatukseen. Lapsiin ei kuitenkaan suhtauduta välinpitämättömästi. Pojissa Paten äiti on

huomannut, ettei hän ole perillä poikansa vapaa-ajanvietosta, ja se saa hänet huolestumaan. Paten äiti

juttelee oman äitinsä eli Paten mummon kanssa asiasta:

-Kuule, äiti, minusta Paavon ja noitten toisten poikien asiat eivät ole nyt oikein.

-Mitä, poikien asiat oikein, hyvä todistushan Paavolla oli ja niin jämpti ja kiltti poika, ja hyvä laskemaan ja

hyvämuistinen poika, mitä sinä höpiset. Rouva Harju purskahti itkemään:

-Voi, voi miksi meillä on niin kova kohtalo, ettei saanut lapsi edes isäänsä pitää. Olisi nyt joku neuvomassa

poikaa, minä tunnen ettei sen asiat ole oikein. Kun se iltaisin aina tulee kotiin, sen silmät palavat niin

omituisesti. Ne leikkivät jotakin hirveätä leikkiä. (P, 17)

Paten äidillä on voimaton ja neuvoton olo. Hänen itkunsa ja voimakkaat sanavalintansa, kuten ’kova

kohtalo’ ja ’palavat silmät’ herättävät lukijassakin tunteita. Pate ja muut aikansa lapset joutuvat

kasvamaan ilman isiä, jotka ovat joko kuolleita tai rintamalla. Paten äidin – niin kuin varmasti häneen

samaistuvan lukijankin – mielestä se on väärin. Kenties Paten äiti on samalla pahoillaan myös omasta

puolestaan, joutuuhan hän selviytymään kasvattajana yksin, ilman miehensä tukea. Hän hakee

neuvoja ja vastakaikua ajatuksilleen kotitalouden toiselta aikuiselta, omalta äidiltään, mutta tämä on

kasvattajana eri linjoilla. Paten mummo on tyypillinen aikansa käsitysten edustaja, sillä hän ajattelee

asioiden olevan hyvin, kunhan Pate menestyy opinnoissaan, on kiltti ja hyvämuistinen.

Neidonkengässä kuvataan tilannetta, jossa varhaismurrosikäiset pojat Arvi ja Juho viettävät

kesälomapäiväänsä ravintola Tatran töissä ja omissa menoissaan. Iltasella he tapaavat ulkona Juhon

kasvatti-isän tohtori Kelon, joka kehottaa heidät kotiinsa:

-No iltoo, sanoi tohtori Juholle ja kosketti hattunsa lieriä.

-Oliskos se aika lähtee kotia.

-Ei ihan vielä, sanoi Juho hätääntyen. Mutta hän näki jo tohtori Kelon ilmeestä, että anella ei kannattaisi, nyt

hänet käskettäisiin kotiin – ja mitä hän silloin tekisi? (N, 277)

Vaikka tohtori Kelo ei ole tietoinen, mitä pojat ovat parhaillaan tekemässä tai mitä he ylipäänsä ovat

päivän aikana tehneet, hän käskee heidät kotiinsa, koska hänen mielestään poikien ei ole hyvä olla

myöhään ulkona. Joku yhteisön aikuisista on ollut koko päivän ajan tietoinen poikien liikkeistä, joten

täysin oman onnensa nojassa he eivät ole joutuneet selviytymään. Lapset kuitenkin havaitsevat, että

aikuisilla on ollut omia murheita eivätkä he ole joka hetki muistaneet lasten olemassaoloa. Se tuntuu

Juhosta pahalta: ”Juhoa kirpaisi: eivät ne täällä [aikuiset ravintola Tatrassa] olleet muistaneetkaan

55

heitä. Missä lienevät olleet ne ihmiset, jotka olisivat aina heitä mielessään kantaneet?” (N, 341)

Liikkumisen vapaudesta ja oman ikäisten tovereiden tärkeydestä huolimatta lapsista tuntuu

turvalliselta, että joku ajattelee heitä ja asettaa heille rajat. Samaa mieltä tuntuvat olevan Paten äiti

Pojissa ja tohtori Kelo Neidonkengässä, joskin teosten tarina-aikana lasten kasvattamisen kulttuuri

oli erilainen kuin nykyisin.

Yllä olevassa Neidonkengän katkelmassa havainnollistuu se, että vaikka Juho on orpolapsi, hänelle

on järjestynyt epäviralliseksi huolenpitäjäksi kasvattiperhe. Juhon äidin isä eli ukki on hänen

varsinainen huoltajansa, ja sen lisäksi hänellä on kasvattivanhemmat tohtori Kelo ja tämän vaimo

Selma. Kähkönen (2006: 126) haluaa Kuopio-sarjassa tehdä näkyväksi kansallissosialistisen Saksan

vaikutuksia toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Orvon työläispojan adoption kuvauksessa

ajatuksena on nostaa esille, että Suomessakin keskiluokka yritti yhteenkuuluvuuden hengessä

lähestyä työväenluokkaa. Kasvattilapsen ottamisella osoitetaan siis ajan henkeä. (Hietasaari 2016:

131.) Tohtori Kelo kunnostautuu muutenkin isättömien lasten huolenpitäjänä, sillä hän on ottanut

huollettavakseen myös vaimonsa isättömän vauvan, joka sai alkunsa ennen Kelon ja Selman

avioliittoa.

Neidonkengässä muillekin isättömille lapsille järjestyy tai ainakin yritetään järjestää huoltaja. Juhon

ja Arvin ystävä Mari on saanut äitinsä uudesta aviomiehestä poliisi Heiskasesta itselleen toisen

vanhemman.

Poliisi Heiskanen seisoi Tuomiokirkon itäpäädyssä ja katseli kahta nuorta, jotka seisoivat koivun varjossa

vastatusten. Hänen kasvattityttärensä Mari ja jokin nuori mies. Suomalainen. Siviili. Lapsi melkein. Helpotus

oli niin suuri, että Heiskanen olisi melkein voinut vajota polvilleen. Niin vaaratonta, niin pieni salaisuus,

kahden nuoren rakkautta vain. (N, 332)

Marin äiti tuntee kadottaneensa yhteyden tyttäreensä, ja Heiskanen jakaa vaimonsa huolen Marin

tekemisistä ja ajanvietosta. Heiskanen kokee vastuuta vaimonsa aikuistuvasta tyttärestä, vaikka he

eivät ole olleet saman perheen jäseniä kovin pitkään. Katkelma ajoittuu kesäpäivän iltaan, jolloin

Heiskanen on pelännyt Marin puolesta. Huomatessaan Marin viettäneen aikaa nuoren suomalaispojan

kanssa hän helpottuu niin paljon, että helpotus tuntuu suorastaan fyysisesti. Hän ei varmasti olisi

yhtä helpottunut, jos tietäisi, että Mari ystävineen on viettänyt aikaa saksalaisten sotilaiden kanssa ja

Marin ystävälle on tehty seksuaalista välivaltaa. Tätä nuoret eivät Heiskaselle kuitenkaan kerro.

56

Neidonkengän lasten Juhon, Selman vauvan ja Marin asiat ovat järjestyneet ilman virallista

sosiaalihuoltoa ja lastensuojelua. On löytynyt aikuisia, jotka ovat halunneet ja pystyneet pitämään

huolta myös muista kuin omista biologisista lapsistaan. Toisin on kuitenkin kouluikäisellä orpotytöllä

Charlottalla, joka on jäänyt vaille aikuisten läsnäoloa ja turvaa. Charlottan äiti on kaupungista

lähtenyt tanssija eikä hänen isästään ole varmuutta. Äiti on jättänyt tytön yhden isäehdokkaan,

klarinetisti Torkkelin, hoiviin. Torkkeli saa lapsen- ja taloudenhoitoapua yhteisön naisilta, mutta siitä

huolimatta elämänhallinta on luisumassa hänen ulottumattomiinsa ja Charlotta uhkaa jäädä heitteille.

Juhon ukki Korhonen miettii omaa ja Torkkelin tilannetta: ”Miten Torkkeli tai kukaan muukaan mies

olisi osannut yksin lasta hoitaa? Ei se kovin helppoa ollut, sen Korhonen hyvin tiesi.” (N, 32)

Korhosen ajatukset vanhemmuudesta paljastuvat vahvasti sukupuolittuneiksi, sillä hän ei usko, että

mies olisi kykenevä hoitamaan lasta yksinään. Neidonkengässä äidit ja naiset ovat lasten ensisijaisia

huoltajia, ja Korhosen sukupuolittunut käsitys vanhemmuudesta on ollutkin tarinan tapahtuma-

ajankohtana yleinen. Teoksessa myös rikotaan vanhempien perinteisiä sukupuolirooleja. Tällaista

perinteisistä rooleista poikkeavaa vanhemmuutta edustaa tohtori Kelo, jota kuvataan hoitamassa

kasvattivauvaansa yksinään. Tosin perheen naispalvelija vastaa enimmäkseen lastenhoidosta, ja

tohtori Kelo viettää vain hetkittäin aikaa vauvan kanssa kahdestaan. Vauvalla on myös äiti, joten

Kelon tilanne ei ole verrattavissa Torkkeliin. Charlotta selvästi kaipaisi itselleen edes yhtä turvallista

ja luotettavaa vanhempaa, minkä vuoksi hän kiintyy ravintola Tatran vierailevaan basistiin, jota

luulee oikeaksi isäkseen.

Pojat-romaanissa kerrotaan vanhempiensa hylkäämän Jaken kamppailua elämässä ja lopulta traagista

kuolemaa. Toisin kuin Neidonkengän Charlotta, josta ystävät ja yhteisön aikuiset yrittävät huolehtia,

Jakella ei ole viimeisessä hädässä ketään, kenen puoleen kääntyä. Jaken äiti on saksalaisilla töissä ja

samasta paikasta äiti on löytänyt uuden miesystävänsä, saksalaisen yliluutnantin. Äiti viettää yhä

enemmän aikaansa saksalaisten kasarmilla eikä lopulta tule enää kotiin. Sodassa haavoittunut Jaken

isä on äidille katkera eikä halua asua perheen yhteisessä kodissa. Myös hänellä on uusi kumppani ja

tällä lapsi, eikä Jake sovi heidänkään elämäänsä. Sodalla on oma osuutensa perheen hajoamisessa,

sillä Jaken äiti tapasi uuden puolisonsa isän ollessa sodassa. Ydinperheen rikkoutuminen ja

vanhempien uudelleen pariutuminen nostetaan syiksi Jaken ahdinkoon: ”Jaken pian nelitoistavuotias

elämä oli rikkinäistä, kun isä ja äiti asustivat erossa ja molemmilla oli uudet parit, poika ei tiennyt,

kumman puoleen turvautua, molemmat olivat hänet unohtaneet.” (P, 288) Jakelle on sovittu uusi koti

mummon luota, mutta sinne poika ei mene. Mummon huolenpito ei ole Jaken mielessä verrattavissa

vanhempiin.

57

Mummon luona asumisen sijaan Jake yrittää selviytyä yksin kotona. Hän on melkein 14-vuotias ja

pärjää näennäisesti itsekseen: hän osaa lämmittää taloa ja hankkia syötävää. Rahaa ja elintarvikkeita

hän saa äidiltään ja tämän miesystävältä. Äidin tunteet poikansa ja uuden elämän välillä vaikuttavat

ristiriitaisilta. Hän on huumaantunut uudesta elämästään ja rakkaudestaan, mutta samanaikaisesti

hänellä on huono omatunto poikansa laiminlyönnistä. Jake miettii pitkässä katkelmassa hajonnutta

perhettään. Hänen päässään kaikuvat äidin sanat:

”Noo, Jaakkoo, Jaakkoo, etkö sinä voi nyt mennä vähäksi aikaa ulos, leikkimään, tuosta saat rahaa, mene

elokuviin… Fritz, Fritz, ei saa antaa pojalle tupakkaa… Jaakkoo, elä itke, iso mies, ymmärrä nyt, että sinun on

hyvä nukkua täällä keittiössä, me nukumme Fritz-sedän kanssa täällä kamarissa… noo Jaakkoo.”

Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa, mitä Jaakko Hoikalla oli jäljellä.

Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sitä äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin

tiesivät.

Jaken äiti kieltää poikaansa itkemästä. Se on samalla kehotus piilottaa negatiiviset tunteensa, olla

reipas ja itsenäinen. Näreen ja Kirveen (2010: 16–17) mukaan sota-ajalle oli tyypillistä lasten

kannustus varhaiseen itsenäistymiseen ja vastuunkantoon. Jaken elämässä muita vastuunkantajia ei

ole, joten hän huolehtii itse niin ruuanlaitosta ja talon lämmityksestä kuin koulunkäynnistä ja

kotiintuloajoista – tai sitten ei. Yllä oleva katkelma antaa ymmärtää, että niin vanhemmat, koulu kuin

kaveritkin tietävät Jaken yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Joko Jaken tilannetta ei haluta nähdä tai

aikuisilla ei ole keinoja ja osaamista puuttua siihen. Opettajia Jake huijaa tekemällä välillä kokeet

erinomaisesti ja epäonnistumalla välillä tahallaan. Pojat huomaavat vedätyksen ja hoksaavat myös

sen huomionhakuiset tarkoitusperät: ”Opettajat alkoivat ihailla häntä [Jakea]. Hänestä tuli lahjakaan

herkän koulupojan perikuva.” (P, 230) Kaveriporukasta Immulla on pahoja aavistuksia Jaken suhteen,

mutta murrosikäisellä pojalla ei ole ymmärrystä tai välineitä puuttua ystävänsä tilanteeseen, etenkään

ilman aikuisten väliintuloa. Jakella on itsenäisen elämän edellytykset, ruokaa ja asunto, mutta hän on

yksinäinen ja levoton eikä pärjää ilman vanhempiaan. Enemmän kuin suklaata ja marmeladia hän

kaipaa rajoja, huolenpitoa ja turvaa.

Jaken selviytymiskeino rajattomassa elämässään on ottaa kaikki ilo irti vanhempien poissaolon

tarjoamasta vapaudesta ja äidin huonosta omastatunnosta. Äiti ja tämän miesystävä tarjoavat Jakelle

aineellista hyvinvointia läsnäoloa vaativan huolenpidon sijaan. Jakella on aina makeisia ja tupakkaa,

joilla hän pyrkii nostamaan omaa statustaan poikaporukassa: ”Jake leuhki. Hänellä oli kaikkea, mitä

toisilta puuttui, tupakkaa, suklaata, rahaa, marmelaadia, rannekello, alastontutkielmia, aikaa ja

vapautta.” (P, 292) Katkelmassa sekoittuu poikien ja kertojan ääni. Kertojan ääni on ironinen, kun se

kertaa, mitä Jakella on mutta toisilla ei. Pojat kadehtivat Jakea aineellisista asioista eivätkä huomaa,

58

että heillä on juuri sitä, mikä Jakelta puuttuu ja mitä tämä kaipaa: huolenpitoa ja turvaa, joita perhe

voi tarjota. Immu on huolissaan Jaken rajattomuudesta ja huonosta seurasta, jossa tämä aikaansa

viettää: ”Joka kerta uutisen lukiessaan Immu pelkäsi näkevänsä Jaken nimen lehdessä. Hän oli

levoton. Hän oli ollut levoton Jakesta koko kevään, niin kauan kuin maat olivat olleet sulat.” (P, 231)

Immu pelkää näkevänsä Jaken nimen varkauksista, murroista tai muista rötöksistä kertovien uutisten

yhteydessä. Huoli Jaken nimestä lehdessä ennakoi jo sitä, kuinka pojat saavat tietää Jaken

kuolemasta, tosin lukija ei sitä vielä tässä vaiheessa tiedä.

Jaken ennenaikainen kuolema ei tule lopulta Immulle – tai lukijalle – suurena yllätyksenä, onhan sitä

ennakoitu jo pitkään. Pojissa huono-osaisuus kasaantuu Jakelle: vanhemmat eroavat ja samalla

hylkäävät lapsensa, Jakella on terveysongelmia, hän liikkuu epämääräisessä seurassa, varastelee ja

käyttäytyy muutenkin holtittomasti. Jaken ongelmien alkusyynä näyttäisi olevan vanhempien ero ja

lapsensa hylkääminen. Toisaalta Jake on hyvä oppilas koulussa ja hänellä on aineellista hyvinvointia,

kuten asunto ja ruokaa. Teos kuitenkin osoittaa, että ilman toisten ihmisten tuomaa turvaa ja

huolenpitoa aineellinen hyvinvointi ei riitä, etenkään lapselle. Jaken ahdinkoa pahentaa

syyllisyydentunne, jota hän kokee perheensä hajoamisesta. Ylitsevuotavan syyllisyydentunteen

kautta Pojat tekee näkyväksi erolapsille tyypillisen ajatusmaailman, jossa lapsi kokee vastuuta

aikuisten valinnoista:

Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ’koko perkeleen sotkulle’, isä oli

lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli syyllinen. Ei ollut monia mahdollisuuksia. Fritz

Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen -- Äiti… ei äiti millään voinut olla

syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. Mutta miten minä voin olla syyllinen siihen, että isä

lähti kotoa pois ja äiti rupes sen Fritzin kanssa. Niin sen vaan täytyy olla. (P, 196)

Jake itsekin ihmettelee, miten hän voi olla syyllinen vanhempiensa eroon mutta päätyy lopulta siihen

johtopäätökseen, kun ei muitakaan syyllisiä keksi.

Jaken elämä päättyy lopulta tahattomaan itsemurhaan. Jake on hakenut huomiota erilaisilla tavoilla

vanhemmiltaan, opettajilta koulussa sekä kavereiltaan. Toiset pojat ihailevat Jakea mutta ovat samalla

kyllästyneitä hänen mahtailevaan käytökseensä. Jaken huomionhakuisuus muuttuu hiljalleen

holtittomuudeksi, ja eräänä iltana hän päätyy tarjoamaan tovereilleen suklaata ja tupakkaa ja vie koko

porukan taksilla elokuviin. Elokuvan jälkeen ravintolassa hän lausuu kohtalokkaat sanat pistoolista.

Jaken kohtalosta tekee erityisen traagisen sen, että hän ampuu itseään oletettavasti äidiltään saamalla

aseella. Äiti on lähtenyt saksalaisen miesystävänsä mukana Oulusta ja jättänyt poikansa mummon

59

hoiviin. Kukaan ei vaikuta olevan kiinnostunut Jakesta. Ajanvietteenä Jake menee kaupungin

ulkopuolelle heinälatoon ja odottelee jonkun tulevan häntä etsimään – mutta turhaan.

Mikä kylkeä painoi?

-Aijjoo, pistooli. Pistooli? Jos ne löytäisivät minut täältä kuula ottassa? Se olis vasta hurjaa. Jumalauta. Pojat

uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu… luulisivat, että Jake on ammuttu. Pitäsin vaan pyssyä

näin, näin vaan, ei tarttis muuta ku painaa, tuosta vaan ihan hiljaa, tämä on meleko herkässä.

--

Jake Hoikka tunsi aseen kylmän suun oikeassa korvannipukassaan, kuuli sydämensä lyönnit, tunsi että

hengityselimet kiihtyivät, astmakohtaus oli tulossa.

--

Ase laukesi, sen ääni oli pehmeä tussahdus heinissä. Heinät kahisivat hetken, kun nuorukaisen ruumis äkkiä

herpaantui. Pisarat ropisuttivat ladon tuohikattoa. (P, 316–317)

Katkelman viimeisen lausahduksen ladon tuohikattoon ropisevista sadepisaroista voisi tulkita

viittaavan elämän jatkumiseen. Sota ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt ovat vaatineet uuden

lapsiuhrin, mutta maailma jatkaa kulkuaan entiseen malliin.

Lasten ja nuorten kokemaa sukupolviväkivaltaa tutkinut Näre (2008a: 68) muistuttaa, että lasten

menetyksiin ja lasten antamaan uhriin kuuluu myös eroon joutuminen läheisistään, mikä tuo

turvattomuutta lasten elämään. Läheisistään eroon joutuneilla lapsilla tarkoitetaan muun muassa

sotaorpoja, evakkolapsia ja ulkomaille lähetettyjä sotalapsia (mp.), mutta yhtä lailla joukkoon

kuuluvat vanhempiensa hylkäämät sekä muulla tavoin vanhemmistaan eroon joutuneen lapset.

Poikien Jakesta ja Neidonkengän Juhosta ja Charlottasta paras tilanne on Juholla, sillä hänellä on

edelleen ukki lähellä, ja lisäksi hän on saanut itselleen huolehtivat varakkaat kasvattivanhemmat.

Charlottastakin yritetään pitää huolta, mutta Jake on selvästi väliinputoaja, josta vanhemmat, muut

sukulaiset tai opettajat eivät ota vastuuta. Hylätyksi tulemisen tunne uhkaa seurata lapsia koko elämän

ajan.

4.2. Isättömät lapset, lapsiaan ruokkivat äidit

Ruoka ja ruokkiminen on perinteisesti yhdistetty naisiin ja äiteihin. Maarit Knuuttilan (2004: 11)

mukaan se johtuu ruokkimisen väistämättömästä kehollisuudesta, jolla hän oletettavasti viittaa

imetykseen. Vaikkakin vauvojen ja pienten lasten imettäminen on äitien kehollista toimintaa,

ruokkiminen on perinteisesti ollut myös kulttuurisesti sukupuolittunutta niin, että perheen naiset –

äidit, mummot ja sisaret – vastaavat elintarvikehuollosta ja ruuanlaitosta (ks. esim. Makkonen 2004:

27, 34–35; Knuuttila 2004: 40). Sota-aikana kotirintamalla tämä näkyi erityisen selvästi, kun miehet

60

olivat poissa ja naisten tehtävänä oli ruokkia itsensä ja lapsensa niukoilla elintarvikevarannoilla.

Myös Neidonkengässä lapset ovat mukana naisten leipoessa ja laittaessa ruokaa. Se on pitkälti pakon

sanelemaa, sillä naiset ovat kotona töissä eikä päivähoitoa ole kaikkien saatavilla. Äitien ruuanlaittoa

ja leipomista seuraavat lapset oppivat paitsi hyödyllisiä käytännön kotitaloustaitoja, myös ruokaan

liittyviä kulttuurisia normeja, esimerkiksi mitkä raaka-aineet kelpaavat syötäväksi, millä nimellä niitä

kutsutaan ja mikä on arkiruokaa. Knuuttila (2004: 11) huomauttaa, että kotitaloustaidot ovat

perinteisesti siirtyneet – tai siirretty – äidiltä tyttärelle matrilineaalisesti. Oletus on, että isommiksi

kasvaessaan poikalapset eivät enää ole äidin tai muiden perheen naisten mukana kotitaloustöissä vaan

isän kanssa ”miesten töissä”. Lastenkirjoissa ruoka on tärkeä tekijä äiti–lapsi-suhteessa, ja se

symboloi hoivaa ja perusturvaa (Lappalainen 2006: 129). Tämä on nähtävissä myös Pojissa ja

Neidonkengässä.

Neidonkengän Hildalla ei ole ajalle tyypillisesti omaa perhettä, miestä ja lapsia. Hilda asuu

vanhempiensa kotitalossa yhdessä äitinsä, kälynsä Annan ja veljenlapsiensa kanssa. Veli on

Neidonkengän tapahtuma-aikaan sodassa, ja jo aikana ennen sotaa hän oli pitkään poissa tai sairaana

eikä silloinkaan juuri osallistunut kotitalouden elatukseen. Hilda ajattelee, että hänen kohtalonsa on

aina ollut selvä, mutta vasta viime aikoina hän on ymmärtänyt sen deterministisyyden:

Minulla voisi olla oma perhe nyt, ja minä kantaisin siitä huolta koko olennollani; ja minulla voisi olla mies,

jota minä lain mukaan ja kaikella oikeudella syleilisin ja pitäisin omanani sängyssäni. -- Mutta nyt minä olen

vanhaneiti, minä olen vanhapiika, neiti-ihminen, itsellinen nainen, ja moni aviossa oleva kadehtii minun osaani

ja sanoo: helppoahan se sinun on, Hilda. Mutta minun käteni tietävät, miten leipää leikataan ja voidellaan

lapsille, minun käteni kaatavat maitoa kannusta. Sekin on hyvä. -- Mutta parasta olisi, Hilda Tuomi ajatteli

leikaten itselleen ensimmäisen palan itse leipomaansa leipää, paras olisi jos ihminen oivaltaisi nuorena jo sen,

minkä minä vasta nyt. Jos oivaltaisi syntyneensä suruun, huoleen ja menetykseen joka tapauksessa. (N, 267–

268)

Hilda uskoo, että hänen tehtävänsä elämässä on huolehtia toisista, elättää ja hoitaa sukulaisiaan ja olla

koko pienessä kaupunkiyhteisössä se, jonka puoleen voi hädässä turvautua. Hilda on muiden

työläisnaisten tapaan oppinut lapsesta asti tekemään paljon töitä ja kantamaan vastuuta. Hän osaa

hoitaa ja ruokkia lapsia, vaikkei hänellä omia olekaan. Veljenlapsiaan ja heidän äitiään Annaa sekä

naapurin äitiä ja lapsia katsellessaan Hildan mielessä liikkuu ajatus omista lapsista. Kähkösen

Kuopio-sarjassa Hildan rooli on olla eräänlainen marttyyri, joka uhraa oman onnensa toisten

selviytymisen vuoksi. Hilda hautaa haaveensa omasta perheestä, jotta hänen veljensä perheellä on

mahdollisuus elää. Yhtä kaikki, Hildan henkilöhahmon kautta välittyy ajatus äitiydestä naisten

suurena toiveiden täyttymyksenä. Hilda, kuten samassa pihapiirissä asuva varamummo Tyyne

61

Hyvönen, ovat naisia ilman biologisia lapsia, mutta he toimivat kuten kunnon naisten oletetaankin

toimivan – hyvin äidillisesti.

Pojissa äitiyden ja ruuan yhteenliittymä näkyy Jaken ja hänen äitinsä ajatuksissa. Äiti ja saksalainen

miesystävä yrittävät elintarvikkeilla ja muulla materialla hyvittää Jaken yksinäisyyttä ja

huolenpidosta vaille jäämistä. Toisista pojista näyttää siltä kuin Jakella olisi kaikkea, ja se on ajatus,

jota Jake itsekin haluaa ylläpitää. Kuitenkin parasta, mitä Jake voi kuvitella, ei ole hienot vaatteet tai

suussa sulavat makeiset: ”He [äiti ja saksalainen Fritz] menivät, Jake söi keittonsa, äiti järjesti hänelle

tavallisesti lämmintä keittoa, se oli parasta, mitä hän tiesi, lämmin keitto.” (P, 308) Äidin tai isän itse

tekemää ruokaa voidaan pitää rakkauden osoituksena perheelle (Makkonen 2004: 27). Äidin Jakelle

antama keitto ei ole välttämättä hänen itsensä tekemää, mutta Jakelle tärkeintä on, että hän ylipäänsä

saa äidiltä keittoa. Äiti on muistanut häntä keittoa hakiessaan, jolloin ruoka yhdistyy Jaken ajatuksissa

äidin lämpöön ja rakkauteen. Keiton antaminen lapselle on osoitus hoivasta ja huolenpidosta, josta

Jake kokee jääneensä paitsi. Poikansa hylkäävälle äidille keitto toimii hyvityksen ja huonon

omantunnon paikkaamisen välineenä.

Sekä Pojissa että Neidonkengässä näyttäytyy itsestään selvänä se, että miehet ovat sotimassa

rintamalla ja naiset kannattelevat arkea kotona. Kivimäki (2016: 70) huomauttaa, että vaikka Suomen

kenttäarmeijan koko asukaslukuun suhteutettuna oli suuri, enemmistö eli viisi kuudesosaa

suomalaisista oli siviilissä. Myös aikuisesta miesväestöstä suurin osa oli muualla kuin etulinjassa,

joskin miesten ikäjakauma rintaman ja kodin välillä oli vääristynyt, sillä nuoret miesikäluokat

loistivat poissaolollaan kotirintamalla (mts. 70–71). Äitiyden ja ruokkimisen vahva yhteys teoksissa

voisi selittyä sillä, että isiä ja miehiä ei yksinkertaisesti ole kotirintamalla tai toisaalta sillä, että äitiys

ja ruuanlaitto liitetään kulttuurisesti kiinteästi yhteen. Pojat-romaanin pojat keskustelevat keskenään

villavaatevaihtokaupan yhteydessä, miten he järjestävät villavaatetta saksalaisten kanssa

vaihdettavaksi:

-No, kuka meistä pyytää kotoaan?

-Ei meijän kenenkään äiti vaiha niin vähhään kahviin hyviä villasukkia… eikös me aiottu pimittää ne tupakat

ittelle?

-Joo.

-No ei takuulla sitten kenenkään äiti vaiha hyviä villasukkia niin vähhään kahviin…

-Elähän sano.

- Äitit aattelee, että on niitä suomalaisiakin rintamalla ja sotilaina, että sukkia tarttee… (P, 112)

Poikien keskustelussa ei mainita, että isät voisivat osallistua kotitalousasioihin, kuten ruoka- ja

vaatehuoltoon. Poikien isien poissaolo on silmiinpistävää, sillä vain Jaken sodassa haavoittuneesta

62

isästä ja Paten isän kuolemasta tiedetään. Immun, Matin ja Urkin isistä ei puhuta mitään, ei edes

kerrota, ovatko he kuolleita, rintamalla vai jossakin muualla. Samalla kun huomio kiinnittyy poikansa

hylkäävään Jaken äitiin, uhkaa poikien isättömyys jäädä täysin näkymättömiin. Poikien

saksalaissotilaisiin kohdistama kiinnostus ja ihailu voisi psykologisesta näkökulmasta selittyä heidän

isättömyydellään. Pojat kaipaavat esikuvia ja miehen mallia, ja suunnilleen heidän isiensä ikäiset

saksalaissotilaat ovat kuin tarjottimella siihen muottiin.

Talvi- ja jatkosodan aikana julkaistuja nuortenkirjoja tutkineen Tuomas Teporan (2007: 291) mukaan

perhe on tärkeä sodasta kertovien poikakirjojen viiteryhmä. Kotirintama näyttäytyy naisten

valtakuntana, rintama on miesten aluetta. Pojat siirtyvät nuorina pois kodin piiristä ja matkaavat

rintamalle miesten joukkoon. (mp.) Äidistä erottautumisen vastavoimana pojat samaistuvat isään, ja

kasvaminen miesyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi tapahtuu isän kautta (mts. 293). Teporan

tutkimissa teoksissa pojat seikkailevat rintamalla, Pojissa kuvataan kotirintamaa. Rintamaa

kuvaavista poikakirjoista poiketen Pojat-romaanin poikajoukon tärkeimpänä viiteryhmänä esiintyvät

kaverit ja lasten muodostama yhteisö. Isän poissaolon vuoksi pojilla ei ole mahdollisuutta samaistua

isään tai oppia isältä miesten maailman sääntöjä. Poikien toiminnassa ja elinpiirissä on kuitenkin

havaittavissa äidistä erottautumista. Esimerkiksi poikien harjoittama mustan pörssin kauppa

näyttäytyy selvästi miehisen toiminnan alueena. Poikien äidit eivät tiedä vaihtokaupoista, eivätkä

poikien ajatusmaailman mukaan niitä hyväksyisikään. Tepora (mts. 288, 290) huomauttaa, että sodan

aikana julkaistuissa poikakirjoissa näkyy ajan ihanteet ja aikuisten kirjailijoiden pyrkimys ohjailla

nuoria lukijoita hyväksytyn sukupuolittuneen isänmaallisuuden suuntaan. Pojissa ja Neidonkengässä

samanlaista ohjelmallisuutta ei ole havaittavissa, vaikka rintama ja kotirintama näyttäytyvät vahvasti

sukupuolittuneina alueina.

Sota-ajan Suomessa naisten yhteiskunnallinen tehtävä oli ravita lapsensa ja kasvattaa näistä terveitä

ja voimakkaita nuoria Suomen puolustusvoimien käyttöön. Naiset nähtiin äitikansalaisina ja naisten

tärkein rooli oli äitiys (Jokinen 2019: 83–84). Neidonkenkä on julkaistu 2000-luvulla, eikä se pyri

propagandaan äitikansalaisuuden puolesta. Se tekee kuitenkin näkyväksi äidin roolin (todellista tai

oletettua) merkitystä tarina-ajan ihmisille. Äitiyden kokemuksesta vaille jäänyt Neidonkengän Hilda

suree itsensä ja syntymättömien lastensa puolesta mutta ajattelee itselleen toisenlaisen huolehtijan

roolin. Pojissa hätkähdyttää lasten isättömyys, josta ei tehdä numeroa, mutta joka kaikessa

hiljaisuudessaan on kuin huutomerkki. Iso osa lapsista kasvaa ilman isää ja pahinta on niillä, jotka

joutuvat kasvamaan ilman äitiäkin.

63

5. VÄKIVALTA JA KUOLEMA

Sota-aikana väkivalta ja kuolema olivat jollain tavoin jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä. Kivimäki

(2008: 136) kuvaa rintamaa elämän ja kuoleman välimaastoksi, jossa myös rauhallisempina aikoina

kuoleman olemassaolosta muistuttivat sen näkyvät merkit, kuten kuolleiden sotilaiden ruumiit.

Kotirintamalla ei ollut samalla tavalla välitöntä kuolemanvaaraa tai jatkuvaa pelkoa

väkivaltatilanteeseen joutumisesta, mutta sodan väkivalta uhkasi tunkeutua sinnekin. Kotirintaman

arkea väritti pelko ja huoli rintamalla olevien perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien hengen ja

terveyden puolesta. Väkivalta tulee näkyväksi Pojissa ja Neidonkengässä rintamalta saapuvina

kuolinviesteinä, kotikylän kirkkomultiin haudattavaksi tuotuina ruumiina ja pitkinä salaisina

ruumisjunina sekä etäännytetysti kuolleisuuslukuina ja rintaman liikkeinä sanomalehdessä.

Siviileihin kohdistuu suoraakin väkivaltaa, josta osoituksena ovat ilmapommitukset Pojissa ja

saksalaissotilaan tekemä seksuaalinen väkivalta Neidonkengässä. Lisäksi siviilit joutuvat sodan

väkivallan todistajiksi, kuten saksalaisen työvelvollisen teloituksen näkevä Immu Pojissa ja

neuvostosotavankeja hoitava tohtori Kelo apulaisineen Neidonkengässä. Perinteisessä

sotakirjallisuudessa väkivalta on odotuksenmukaista, mutta kodin piiriin väkivaltaa ei ainakaan

ajatusten tasolla yhdistetä.

5.1. Suruviesti Neidonkengässä

Sekä Pojissa että Neidonkengässä kuvataan tilannetta, jossa kotona olevien omaisten pahin pelko

toteutuu: rintamalta saapuu suru-uutisia – ja mahdollisesti myöhemmin ruumis. Neidonkengässä

kuolinviesti ja akuutti suru tavoittavat rintamalla kuolleen sotilaan kumppanin, joka hetero-

oletuksesta poiketen ei olekaan nainen vaan mies. Miespari ei ole virallisesti pariskunta, niinpä viestin

tuoja ei ole pappi, vaan taistelussa kuolleen sotilaan toveri. Suruviestin vieminen kuolleen rakastetulle

ei ole helppoa, ja viestintuoja haluaisi perääntyä siitä. Hän saa kuitenkin voimaa pienestä ketjussa

roikkuvasta metallisesta esineestä, joka kuiskailee kuolleen toverin, Unton, äänellä rohkaisevia

sanoja: ”[K]iitos toveri, sisään nyt vain, viime metrit vielä, jaksa, jaksa.” (N, 177) Viestintuoja on

itse haavoittunut samassa taistelussa, jossa Unto kuoli. Hän päätyy valehtelemaan Unton rakastetulle,

Tatran hovimestarille, Unton kuoleman aikaisista tapahtumista.

64

Näistä hetkistä olivat toverit joskus maininneet päätään puistaen, kiroten, huokaillen. Siksi hän osasikin odottaa

kysymystä, jonka hän näki jo muotoutuvan hovimestarin päässä, se leijui sakeana ilmassa ja pääsi sitten huulille

saakka ja sai sanojen hahmon.

-Joutuiko kärsimään, hovimestari sanoi, ei oikeastaan edes kysynyt, sanoi vain -- Mutta kuinka hän

[viestintuoja] olisi voinut sanoa: kärsi helvetillisesti vaan en tiedä kauanko, koska aika muuttui vanuvaksi sillä

hetkellä kun tajusin, että Untoon kävi, ja pahasti -- Olisiko pitänyt sanoa, että ystävänne kuoli haavoihinsa

kevätkelin möyrimillä teillä, ryskyvillä kuormastorattailla -- Olisiko pitänyt sanoa -- teidän ystävänne makasi

jsp:n ulkopuolella kuolleeksi lajiteltuna, jäähtyvänä, kauhun ja kivun irvistys kasvoillaan? (N, 180–181)

Hovimestaria säästääkseen viestintuoja ei kerro Unton kuolemantuskista, vaikka huomaa, että

hovimestari ei usko hänen hyvää tarkoittavaa valhettaan. Lukija puolestaan pääsee viestintuojan pään

sisään ja pystyy eläytymään hänen kokemuksiinsa: Kun jotakin suurta tai merkityksellistä tapahtuu,

ajantaju katoaa – aika muuttuu vanuvaksi. Kuoppaisilla teillä liikkuvat äänekkäät ja heiluvat rattaat

ovat varmasti tuskallinen paikka haavoittuneelle, kuolemaa odottavalle ihmiselle. Hietasaari (2016:

83) huomauttaa samaista Neidonkengän kohtausta analysoidessaan, että Unton kärsimysten ja

kuoleman rujo kuvaus eivät ole perinteisen ”kaunista kuolemaa” ylistävän nationalistisen puhetavan

mukaisia. Unton kuolemaan sekoittuu pelkoa, kipua ja paniikissa huutavan hevosen ääntä eikä

kuoleman jälkeenkään jälki ole sen kauniimpaa. Taistelusta on kertynyt, Unton ruumis mukaan

lukien, ”ruumislasti, joka ajettiin kaatuneitten evakuointikeskuksen eteen arkutettavaksi ja

kotiseudulle lähetettäväksi.” (N, 181) Ruumiita on niin paljon, että niitä joudutaan käsittelemään

ikään kuin urakkatyönä liukuhihnalla: arkkuun ja kotiin.

Suruviestin viemisen ja vastaanottamisen lisäksi kohtauksessa nousee esille kuolleen miehen ja tämän

rakastetun kuuluminen seksuaalivähemmistöön. Suomessa homoseksuaalisuutta sota-aikana on

tutkittu vain vähän ennen 2000-lukua ja uuden sotahistorian esiinnousua (Mustola 2006: 171).

Hietasaaren (2016: 81) mukaan uuden sotahistorian tavoin homoseksuaalisuus on esillä 2000-luvun

sota-aiheisessa kaunokirjallisuudessa, joissakin romaaneissa laajemmin aiheen tasolla ja joissakin

teoksissa yksittäisinä henkilöhahmoina, kuten Kähkösen Neidonkengässä. Hietasaari (mts. 15) liittää

seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen osaksi laajempaa ilmiötä, jossa 2000-luvun

sotakirjallisuuden henkilögalleriassa alkaa näkyä marginalisoituja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten

aiemmin mainittua, sekä tieteellisten että taiteellisten historiaesitysten aihepiirit ovat laajentuneet ja

alkaneet kattaa aiemmin pimentoon jääneiden sotakokemuksia. Paitsi että homoseksuaalisuus oli

aiemmin kriminalisoitu ja sairaudeksi luokiteltu, koko ilmiö, saati siihen liittyvät käsitteet saattoivat

olla vieraita sota-aikana eläneille (Mustola 2006: 172). Tähän viittaa myös Neidonkengässä

suruviestin tuojan mietteet: ”Jos hänen sotatoverinsa Unto, maailman paras hevosmies, oli pitänyt

ystävänään ja toverinaan tuota kaljuuntuvaa hovimestaria ja oli tahtonut jättää sille sotilaan viime

tervehdyksen – jos Unto oli sellainen, mitä nimiä sille nyt oli – miehimys? Jos Unto oli, niin olkoon,

65

ja rauha hänen sielulleen --.” (N, 181) Unton rintamatoveri ja hovimestarin työtoverit ravintola

Tatrassa tietävät parin homoseksuaalisuudesta ja hiljaa hyväksyvät sen, vaikka eivät välttämättä

osaakaan nimetä sitä.

5.2. Ruumiita Pojissa

Pojat-romaanin poikajoukko joutuu puolivahingossa vastatusten kuoleman kanssa kaupatessaan

kaljaa Oulun ohi junalla matkustaville saksalaisille sotilaille. Pojat ovat jo illan kaljakaupat tehneet

ja lähdössä pois ratapihalta, kun heidän ihailemansa ’kaljakaupan kuningas’, vaihdemies, kertoo

rintamalta tulevasta ylimääräisestä junasta. Vaihdemiehen epäröinti kielii siitä, että ylimääräiseen

junaan liittyy jotakin outoa, mutta pojat eivät sitä innoltaan huomaa: ”Vaihdemies tiesi, mikä juna

iltayöstä oli saapumatta, mutta hän ei halunnut turhaa poikia pelotella. Totta oli, että usein siinäkin

junassa oli enempi kuin puolet vaunuista lomalaisten käytössä.” (P, 45) Pojat ryntäävät väsyneinä ja

jännittyneinä kauppaamaan kaljaa ylimääräisen junan matkustajille, mutta junassa ei olekaan janoisia

sotilaita vaan rintamalta pois kuskattavia vainajia. Urkille tilanne selviää vasta, kun hän on jo

härkävaunussa:

Enempää miettimättä hän [Urkki] kiipesi rohkeasti härkävaunun sillalle, korotti äänensä, hän toivoi, että

toisetkin pojat sen kuulisivat ja työnsi kaljapulloa vaunun ylälaveria kohti -- Vasta silloin hän huomasi

tilanteen, jähmettyi paikoilleen eikä saanut ääntä kurkustaan. Hän tunsi kaljapullon putoavan kädestään

alalaverille, mutta se ei kolahtanut laverin lautoihin. Teki mieli huutaa, mutta pelko oli voimakkaampi, hän ei

pystynyt huutamaan. Silmät eivät vielä ennättäneet tottua pimeään, kun hän jo täydellisesti käsitti kaikki. (P,

52)

Pojat janoavat seikkailua, mutta kokonainen juna täynnä rintamalta tulevia ruumiita on heille

järkytys, etenkin kun he kuvittelivat olevansa tekemisissä elävien sotilaiden kanssa. Urkki reagoi niin

kuin ikävästi yllättyneen voi kuvitellakin reagoivan: hän jähmettyy eikä pysty huutamaan, vaikka

tekisi mieli huutaa. Toiset pojat huomaavat tilanteen Urkkia aiemmin, ja Jake saa säikähdyksestä

astmakohtauksen. Urkin toteamus ”Ei ne ainakaan kaljaa osta” (P, 53) tuo tilanteesta esiin koomisia

piirteitä, vaikka poikia ei nauratakaan.

Ylimääräinen juna ruumislasteineen saapuu tarkoituksella asemalle vasta iltayöstä, sillä sen ei haluta

herättävän ylimääräistä huomiota. Vaihdemiehelle tämä kaikki on tuttua ja hän on hyväksynyt sen

osaksi arkea, jossa sillä hetkellä eletään. Hän ei ole huolissaan siitäkään, että lapset joutuvat

66

ruumisjunan todistajiksi vaan lasten pelästyneitä mieliä enemmän häntä kiinnostaa kaljapullojen

kohtalo.

-Kuule, koko juna täynnä ruumiita, he [pojat] selittivät silmät pyöreinä vaihdemiehelle karmivaa salaisuutta.

-Varmasti oli ruumiita. Havuja oli kyllä nurkissa, mutta vaan viimeisessä vaunussa, niin ettei me yhtään arvattu,

pojat jatkoivat kiihkeästi selitystään. He luulivat, ettei vaihdemies uskonut heitä, kun tämä näytti kuuntelevan

välinpitämättömästi eikä kauhistunut poikien seikkailua. Poikien innostuksen vaihdemiehen rauhallinen

vastaus haihdutti äkkiä:

-Joo, ei ne ripusta havuja ku viimeiseen vaunuun, ettei ihmiset saa tietää, miten paljon sieltä ruumiita

ajetaan…kyllä minä jo arvasin, että ruumisjuna se on, kun se hautuumaan viereen pysähtyy…ajavat ne siihen

kohtaan joskus eläviäkin…siksi minä teille sanoin, että tuokaa pullot pois, jos ei kukaan osta -- (P, 53–54)

Havut ovat merkkinä siitä, että junassa kuljetetaan vainajia, mutta havuja ei laiteta joka vaunuun, jotta

vainajien todellinen määrä ei selviäisi junan sattumalta näkeville siviileille. Vaikka siviilit tietävät,

että sodassa tulee ruumiita, suuren ruumisjoukon näkeminen kerralla on silti eri asia. Kivimäen (2008:

140) mukaan rintamaväkivaltaa ei suoranaisesti piiloteltu kotirintamalta, mutta sitä kuvattiin

tarkoituksella yleisemmällä tasolla kuin yksittäisten ihmisten haavoittumisena tai kuolemana. Kirves

(2008: 13) huomauttaa lisäksi, että sotapropagandaan ei kuulu valehtelu, sen sijaan epäedullisten

asioiden kertomatta jättäminen on tavallista. Pojissakaan ruumisjunaa ei varsinaisesti peitellä, mutta

mahdollisuuksia sen näkemiseen ja ruumiiden todellisen määrän todentamiseen on pyritty

minimoimaan. Raksilan pojille ruumiiden näkeminen ja salaisuuden tietäminen kääntyy

alkujärkytyksen jälkeen pikemminkin jännittäväksi seikkailuksi.

Pate osallistuu yhden kaljajunassa Ouluun tuodun vainajan, naapurin Kallen, hautajaisiin, mutta

kuoleman lopullisuus ei vielä hautajaisissakaan iske hänen tajuntaansa. Hän saa äidiltään moitteita

hautajaisissa virnuilemisesta: ”Juntusen Kalle oli Patelle vielä elävä ihminen, hän ei pystynyt äkkiä

sopeutumaan ajatukseen, että Kalle oli kuollut. Voi olla, että minä yritin Juntusen Kallelle sitä

kaljapulloa. Sitä hän ajatteli.” (P, 56) Kertojan viittaus ”poikien kaljajunan lastin purkamiseen” (P,

55) ja Paten pohdinta, yrittikö hän myydä kaljapulloa naapurin Kallelle sisältävät tragikoomisia

sävyjä. Äidin huomautus hautajaisissa virnuilemisesta nostaa esiin sen, että aikuiset eivät välttämättä

ymmärrä, millä tavalla lapset kuolemaa käsittelevät. Kallea ajatellessaan Pate ei ajattele kuolemaa

vaan elämää. Hänelle Kalle on vielä lähempänä elävää kuin kuollutta, vaikka hän tietää, että arkussa

on kuolleen Kalle Juntusen ruumis.

Pojissa poikajoukon ja erityisesti Immun suhtautuminen sodan ihanteisiin, sankareihin ja tähän

liittyen saksalaisiin sotilaisiin muuttuu kertomuksen edetessä. Alun varaukseton ihailu saa säröjä, kun

pojat huomaavat, että sota ei aina ole kunniallista eivätkä ihaillut saksalaiset sotilaat tee pelkästään

67

sankaritekoja – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Immun on ollut jo aiemmin vaikea suhtautua

suomalaisiin sotilaisiin sankareina, ovathan he tutun ja arkisen näköisiä ja oloisia. Opettajana

toimivan pastori Pisan ylevät puheet sodassa kuolleista nuorista sankarisotilaista eivät vakuuta

Immua:

Uudet sankarit tuntuivat liian läheisiltä, liian eläviltä, pojan mielen oli mahdotonta liittää kuvitelmissaan

sankaruuden utuista sädekehää heidän niskaansa. Olivathan pojat kuulleet ja nähneet, miten miehiä tuotiin

rintamalta ja haudattiin sankarihautoihin, Immu oli tuntenut nenässään sankareiden hajun, mutta vainajat

tuntuivat maanpäällisiltä, luonnollisilta ja tosilta. Heitä ei voinut kuvitella oikeiksi sankareiksi. Oikea sankari

oli varmasti jotakin muuta. (P, 63–64.)

Pastori yrittää koulia poikien mieliä ajan ihanteiden mukaisesti suopeiksi uhriretoriikalle, saattaahan

olla, että pojat itsekin joutuvat myöhemmin rintamalle ja sotimaan.10 Silloin heiltä odotetaan

uhrivalmiutta isänmaan puolesta. Immu on nuoren pojan tapaan naiivi ja ottaa tosissaan pastorin

puheet, mutta häntä epäilyttää, sillä juhlalliset puheet eivät sovi yhteen hänen omien havaintojensa

kanssa. Kertoja sen sijaan on ironinen viitatessaan mätänevien ruumiiden hajuun sankareiden hajulla.

Urheat sankarisotilaat ja tosielämän maanpäälliset haisevat ruumiit eivät ole yhteensopivia.

Martikainen (2013: 174) toteaakin Poikia analysoidessaan, että ”sankarimyytistä tulee poikien

arkirealismin edessä parodiaa.”

Kuten yllä mainittua, Immu on nähnyt vainajia ja tuntenut jo mätänemään alkaneen ruumiin hajun

nenässään. Siinä vaiheessa, kun Immu perheineen saa tiedon isoveli Iikan kaatumisesta rintamalla,

Immu alkaa miettiä enemmän kuolemaa, ruumiita ja myös niiden hajua. Yhtä lailla kuin pastori Pisan

puheille, Immu on nuoruuttaan ja hyväuskoisuuttaan vietävissä myös, kun isoveljen morsiamen isä

Toikka puhuu Iikan kuolemasta: ”uljaan sanoman toit” (P, 280) ja ”jalojen nuorukaisten kuolema

vaatii, velvoittaa. -- Siitä alkaen hän [Immu] päätti olla täysi mies kuten Toikka oli sanonut.” (P, 281)

Uhripuheet ja aiempien sukupolvien uhrin velvoittavuus saavat vastakaikua Immusta, ja hän haluaa

kokea sankarikuoleman, kuten veljensä: ”Hän jättäisi koulun, sitten hänestä tulisi upseeri, hän kaatuisi

ja koulun seinällä valkeassa laatassa olisi hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi

komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin.” (P, 281) Rintamalla kuolevien nuorten miesten

uhrautumiseen kansakuntansa puolesta sisältyy Toikankin hellimä ajatus siitä, että kotirintamalla

olevat – he, joiden vuoksi uhraudutaan ja kuollaan – ovat uhrin arvoisia. Lapsia ja nuoria velvoitetaan

kunnioittamaan aiempien sukupolvien työtä ja naisilta odotetaan ”kansakunnan moraalisen

selkärangan” mukaista käyttäytymistä. (Kivimäki 2016: 84, 96.) Tämä näkyy myös Immussa, kun

10 Uhriretoriikasta, ks. esim. Tepora 2008.

68

hän tapaa Iikan morsiamen saksalaisen sotilaan käsipuolessa: ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela

voinut enää -- millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti

jaksanut enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

(P, 282.) Katkelma antaa ymmärtää, että Iikan morsian ei ole uhrin arvoinen. Erityisesti

suomalaisnaisten ja saksalaisten sotilaiden oletetut suhteet aiheuttivat katkeruutta rintamamiehissä

(Kivimäki 2016: 97), ja samaa ajatusta uusintaa Immu. Kertojan äänessä häivähtää jälleen ironian

terä, joskin ironian voi ajatella kohdistuvan joko suomalaisnaisiin tai vallitsevaan ideologiaan naisten

kunniasta ja sen vuoksi uhrautumisesta. Samalla katkelma alleviivaa sodan mielettömyyttä ja sitä,

että sodan uhreille on mahdoton laittaa hintalappua.

Kuoleman lopullisuus ja ruumiiden maallisuus valkenee Immulle viimeistään silloin, kun hän käy

perheensä kanssa kappelin kellarissa katsomassa Iikan ruumista. Omaisia oli varoitettu katsomasta

arkkuihin, mutta:

Vaari halusi joka tapauksessa nähdä Iikan. Vähäinen pilaantuneen lemu hänestä tuoksui, ei muuta, tuskin sitä

muut erottivat kuin Immu. Kappelin kellari oli silloinkin, kun Kaarelat siellä kävivät, täynnä ruumiita, oli

mahdoton sanoa, mistä arkusta mädänneen äitelä haju tunkeutui katselijoiden nenään. Muuten Iikka oli kaunis

ruumis, kasvoissa ei näkynyt väkivallan jälkiä, tappava luoti oli vasemman käden hauislihasta raapaisten

lävistänyt sydämen, onnellinen ja nopea kuolema. (P, 284)

Iikan ruumis ei ole tuhoutunut, kuten kävi monille tykistökeskityksissä kuolleille. Kertojan

mainitsemasta onnellisesta ja nopeasta kuolemasta voi päätellä, että Iikka on kuollut tuntematta suuria

kuoleman tuskia, toisin kuin Neidonkengän hevosmies-Unto. Onnellisen kuoleman ajatus uusintaa

propagandastakin tuttua mielikuvaa sodan kauniista kuolemasta. Sen sijaan Iikan ruumiin tai muiden

ruumiiden haju kellarissa ei vastaa sankarikuolemamyyttiä. Ihmisten antama sankarivainajan asema

ei suojele ruumista luonnonlailta, sillä sankarivainajankin ruumis on konkreettinen, se alkaa

mädäntyä ja haista. Ruumiiden suuri kokonaismäärä ja niiden mädäntyneen haju saa pojat miettimään

sodan ristiriitaista ja osin absurdia todellisuutta. Sota on paikka tai tila, joka sekoittaa asiat ja kääntää

ne päälaelleen. Sodassa vitsitkin muuttuvat todeksi, kuten käy hajunhuippu-vitsille: ”Hajun huippu

on semmoinen paikka, jossa ruumiita on maan pinnalla enempi kuin maan alla.” (P, 288) Immun

sanoin: ”aika kumma juttu -- että joku juttu, joka ensin on vitsi, onkin sitten yks kaks ihan tosi.” (P,

289)

69

5.4. Siviilit sotilaiden tekemän väkivallan kohteina ja todistajina

Suomalaisiin siviileihin sodassa kohdistuva suora väkivalta tarkoitti muun muassa ilmapommituksia,

partisaanien iskuja ja desanttien hyökkäyksiä. Neuvostoliitto pommitti ahkerasti suomalaisia

kaupunkeja ja kauppaloita niin talvisodan kuin jatkosodankin aikana, joten ilmapommitukset tulivat

kotirintaman ihmisille tutuiksi (Kivimäki 2016: 89). Kivimäen (mp.) mukaan jatkosodassa

suomalaisia kaupunkeja pommitettiin laajasti kesällä 1941 ja helmikuussa 1944. Näiden ajankohtien

välillä yksittäisiä ilmahyökkäyksiä oli satunnaisesti. Ilmahälytyksiä oli kuitenkin useammin, ja

ihmiset saattoivat viettää pommisuojissa pitkiäkin aikoja myös yöllä. (mp.) Sekä Oulua että Kuopiota

pommitettiin talvi- ja jatkosodissa. Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluva Lakanasiivet (2007) kertoo

ainoasta päivästä, jolloin Kuopio joutui ilmahyökkäyksen kohteeksi jatkosodassa. Rintalan Pojissa

on Oulun pommituksia koskeva kuvaus, jota tarkastelen seuraavaksi.

Sotilaat ja erityisesti etulinjan taistelijat joutuvat tottumaan väkivaltaan ja kuolemaan. He ovat – ja

sodan sääntöjen mukaan heidän kuuluukin olla – väkivallan tekijöitä, näkijöitä ja kohteita.

Siviilikohteiden pommitusten ja yksittäisten iskujen kautta sodan väkivalta kohdistuu suoraan

siviileihin ja konkretisoituu myös heille. Pojissa Oulun ilmapommituksia kuvataan Hillittömyys-

nimisessä luvussa. Poikaporukassa ilmahälytykset, kuten monet muutkin vaaralliset tilanteet,

herättävät pikemminkin jännittyneitä tuntemuksia ja seikkailunhalua kuin pelkoa. Pojat eivät vaikuta

osaavan pelätä oman henkensä ja terveytensä puolesta, heistä välittyy tietynlainen kuolemattomuuden

illuusio. Erityisen hyvin lasten ja nuorten harhainen kuvitelma omasta kuolemattomuudesta näkyy

juuri ilmapommituksia kuvaavissa alaluvuissa sekä myöhemmin Jaken kuolemasta kertovassa

luvussa, jossa puolittainen vahingonlaukaus koituu Jaken kohtaloksi. Poikia kiinnostaa pommien

aiheuttamat tuhot eivätkä he edes ajattele, että voisivat itse joutua tuhon kohteiksi:

He [Jake, Matti ja Pate] tunsivat paineaallon lievän vaikutuksen ja kääntyivät katsomaan äänen suuntaan.

-Hei, tuolta on nurkka auki, pojat, kattokaa…Matti ei ennättänyt sanoa sanojaan loppuun, kun kaupungilla päin

alkoi kuulua onttoa jysähtelyä.

-Maahan, Jake karjaisi ja heittäytyi mahalleen.

-Älä hitossa jää siihen makkoileen, luulevat vielä ruumiiksi, mennään äkkiä kattoon tuota talon nurkkaa, onko

ihmisiä sattunu jäämään pommin alle, Mattia kiinnosti enemmän pommin repimä nurkka kuin pihalla

makaaminen. (P, 219)

Pojat ovat salaa poistuneet pommisuojasta ”ilmahälytyksen jatkuessa” (P, 218). Kuolemattomuus-

harhan lisäksi ilmahälytyksen aikaiseen tottelemattomuuteen tarjotaan selitykseksi hälytysten

yleisyyttä ja pommisuojissa vietettyjä pitkiä tunteja. Usein toistuvat ja välillä turhatkin ilmahälytykset

alkavat hiljalleen tuntua arkipäiväisiltä ja suojautuminen ylireagoinnilta. Pelon ja kuolemanvaaran

70

tunteet heikkenevät. Immun vaarin puheista päätellen riesana ovat myös väestönsuojelumiehet, joiden

tehtävänä on varmistaa, että ihmiset pysyvät suojassa pommitusten aikana: ”-Tulukaa, tulukaa, ei

täällä pihoilla ilimahälytyksen aikana saa ravata. Jos väestönsuojelumiehet yhyttävät, saatte takuulla

selekään…ja sitte ne tietysti tullee tänne mäkättämään, että mitä varten me annetaan alaikäisten

juoksennella ulukona, vaikka hälytys jatkuu.” (P, 221) Auktoriteettien pelko – tai ärtymys

läksytyksen saamisesta – on yhtä suurta tai jopa suurempaa kuin varsinaisten pommitusten aiheuttama

pelko.

Erään ilmahyökkäyksen jälkeen Jake, Pate ja Matti polttelevat tupakkaa Jaken luona ja keskustelevat

pommituksista:

Suomen kaupunkien ja asutuskeskusten pommitukset olivat alkaneet, he [pojat] tekivät niistä omat

päätelmänsä:

-Oispa meilläkin tuommoset räiskyt, hajotettas koko maailma, Jake sanoi ja puhalsi junosta paksut savut,

-Kun olis pirun iso pommi, eri jännä…kato, kato, Jake osaa puhaltaa renkaita.

-Minä puottaisin, pojat, tiijättäkö mihin, keskelle sitä kivistä pommisuojaa, eri tärsky, koko Oulu halki. Jake

nauroi.

-Elä rutise siinä, kyllä mulla olis vielä kovempi jysky. (P, 220)

Poikien uhoaminen kiihtyy, juttujen mukaan jokaisella on toistansa suurempi ja mahtavampi pommi,

jonka hän pudottaa johonkin kohtaa Oulua. Vaikka pojat uhoavat pommien pudottamisella, he eivät

puhu ihmisten kuolemasta tai silpoutuneista ruumiista, joita pommit saattaisivat aiheuttaa. Itse asiassa

he eivät vaikuta kuvitelmissaan ottavan huomioon ollenkaan sitä tosiseikkaa, että sodan väkivallan

seurauksena todellisia ihmisiä kuolee. Pojille pommit edustavat ennen kaikkea valtaa ja voimaa, jotka

ovat ihailtuun ja tavoiteltuun miehisyyteen liitettyjä ominaisuuksia (Jokinen 2019: 26–27). Sodan

väkivaltaisen todellisuuden ja sen silotellun ihannekuvan ristiriita paljastuu, kun Jake alkaa puhua

ihmisten tappamisesta ja saa Matin ja Paten hätkähtämään. Jaken puheissa sota ei erottele vihollisia

ja omia, vaan lopulta kaikki kuolevat: ”-Nythän on sota ja silloin tapetaan -- ensin kaikki viholliset ja

sitten kaikki omat --.” (P, 220) Vaikka Matti ja Pate ottavat osaa puhekilpailuun pommien

pudottamisesta, ihmisten tappamista he eivät ole ajatelleet. Jake sen sijaan liittää sodan nimenomaan

väkivaltaan ja tappamiseen riippumatta siitä, millä puolella rajaa ihminen seisoo. Pojat tarjoaa

epäsuorasti kuolemapuheiden syyksi Jaken rikkinäistä perhetaustaa. Huono-osaisuus kasaantuu

Jakelle, ja myös kuolemaan ja tappamiseen liittyvät ajatukset ovat lähes poikkeuksetta Jaken. Kenties

Jake kokee, että hänellä ei ole juurikaan menetettävää pommituksissa.

Ilmapommitukset olivat kasvottomien puna-armeijan sotilaiden tekemää väkivaltaa, joka kohdistui

suoraan siviileihin ja siviilikohteisiin. Pojissa ja Neidonkengässä kuvataan myös kaupungeissa

71

oleilevien sotilaiden toisiin sotilaisiin tai siviileihin kohdistamaa väkivaltaa. Sota toi mukanaan

lieveilmiöitä, joihin kuului väkivalta- ja seksuaalirikollisuuden kasvu sodan aikana ja sen jälkeen

(Näre 2016: 299; Kivimäki 2008: 159). Sota itsessään luo seksuaaliselle ahdistelulle ja väkivallalle

otolliset olosuhteet (Näre 2016: 299). Käsittelin jo aiemmin saksalaissotilaan nuoreen

suomalaisnaiseen kohdistamaa seksuaalista väkivaltaa Neidonkengässä, jossa sotilaan ja naisen

ajanvietto ja seurustelu alkaa yhteisymmärryksessä mutta kärjistyy raiskaukseen tai sen yritykseen.

Kohtauksessa väkivallan näyttämönä toimii kaupungin ulkopuolinen metsä, jossa kasvaa

kotkansiipisaniaisia. Saksalaisten sotilaiden univormuissa puolestaan komeilee kotkansiipimerkki, ja

näin kotkansiivet yhdistävät väkivallan tekijöitä ja tekopaikkaa. Metsä muistuttaa myös belgialaista

sotatoimittaja Marieke Candrixia paikasta, jossa hän on nähnyt lukuisia ruumiita:

-Täällä voisi olla kuolleita miehiä, sanoi Marieke pysähtyen notkon syvimpään painanteeseen ja katsellen

ympärilleen. -- Kuolleita miehiä, hän ajatteli. Notkon pohja täynnä, lomittain makaamassa, kalkkipeitto

päällään. Univormuissaan. Rintamukset kiillellen. Mutta ei pelkästään niin. Pitkiä hiuksia, kapaloita, lasten

mekkoja. Jumalani, nehän ovat vain lapsia. (N, 357)

Marieken kommentti on hätkähdyttävä. Rauhan aikana se kuulostaisi absurdilta, sillä kukapa metsään

mennessään ajattelisi siellä voivan olla ruumiskasoja. Saniaismetsän kuvauksissa yhdistyy

vaikuttavalla tavalla kaunista ja rumaa, viatonta ja kauhistuttavaa, sotaa ja rauhaa: lapsia leikkimässä,

poikia keräämässä kukkasia, pariskunta romanttisella kävelyllä – mutta myös mies tekemässä

väkivaltaa naiselle sekä sikin sokin olevia ruumiita, joiden joukossa on lapsia.

Pojissa Raksilan poikajoukko joutuu sotilaiden tekemän väkivallan todistajiksi, kun he näkevät

saksalaisten teloittavan oman työvelvollisensa. Tapaus saa alkunsa villavaatekaupasta, jota pojat

käyvät palelevien saksalaissotilaiden kanssa. Jo edellinen villavaatteiden vaihtokeikka herätti

Immussa levottomuutta, sillä vaihto tapahtui saksalaisten kasarmialueen perimmäisessä nurkassa

pimeällä, ja vaihdossa saatu kamera osoittautui varastetuksi. Pojat päättävät etukäteen, että seuraava

keikka tulee olemaan viimeinen, sillä he päättelevät ihan oikein, että joku tai jotkut joutuvat

kärsimään vaihtokaupoista – onhan kyse molemmin puolin varastetusta tavarasta. Poikien käy

sääliksi vanhahkoja saksalaisia työvelvollisia ja he aikovatkin lahjoittaa villavaatteet paleleville

”Totti-miehille.” (P, 142) Vaihto-operaatio päättyy kuitenkin ikävästi. Vaihtokaupan toisena

osapuolena oleva sotilas on jäänyt kiinni varastamisesta ja omat teloittavat hänet öisessä metsässä

Immun silmien edessä. Pojat pääsevät pakenemaan paikalta jäämättä kiinni, mutta surman

todistajaksi joutunut Immu on järkyttynyt: ”Kysymys [kuka ammuttu saksalainen sotilas oli] oli jäävä

Ilmari Kaarelan mieleen pitkäksi aikaa.” (P, 150) Pojat ovat nähneet vainajia aiemminkin, muun

72

muassa ruumisjunaksi osoittautuneessa kaljajunassa. Sotilaan teloittamisen todistaminen tuo poikien

ja erityisesti Immun tajuntaan sodan väkivallan raadollisen ja kunniattoman puolen. Enää sota ei ole

vain seikkailua, sankaritekoja tai uhrautumista, vaan yhtä lailla heikkoutta, pelkoa ja kylmäveristä

tappamista. Poikien mieliin hiipii epäilys sodan mielettömyydestä.

5.4. Neuvostosotavankien kuolema Neidonkengässä

Neidonkengässä ei kuvata ilmapommituksia, vaan sodan suora väkivalta on passiivisempaa ja

katseilta piilossa. Asetelma on muutenkin erilainen kuin mihin suomalaisessa sotakirjallisuudessa on

totuttu: uhreina ovat neuvostoliittolaiset sotavangit ja jossain määrin heitä auttavat suomalaiset

siviilit, väkivallan tekijöinä puolestaan suomalainen tehtaan johto ja suojeluskuntalaiset. Kähkönen

(2006: 126) pyrkii tietoisesti Kuopio-sarjassaan purkamaan jyrkkiä vastakkainasetteluja eri aatteiden

ja niihin liitetyn hyvä–paha-dikotomian välillä (ks. myös Hietasaari 2016: 35). Perinteisesti on

ajateltu, että Neuvostoliittoon suuntautuminen on epäisänmaallista, sen sijaan Saksaan päin

suuntautuneet nähtiin vahvasti isänmaallisina. Toisen maailmansodan aikana niin Neuvostoliitossa,

Saksassa kuin Suomessa tehtiin aatteen tai ideologian nimissä julmia tekoja. Kuopio-sarjan teoksissa

eri aatteiden kannattajat joutuvat kohtaamaan aatteisiinsa liittyvän inhimillisen pahuuden. (Kähkönen

2006; Hietasaari 2016: 35.)

Neidonkengän rakenne neuvostoliittolaisten sotavankien tarinaan liittyen on kiinnostava:

Neidonkenkä on yhden päivän romaani ja niinpä sotavangeista kerrotaan takaumina ja tohtori Kelon

kirjoittaman testamentin muodossa. Tohtori Kelo on antanut testamentin palvelijalleen Mandille

säilytettäväksi ja muistettavaksi, sillä hän haluaa perheensä tietävän ”mitä tapahtui illalla 2.3.1942

sekä sitä seuranneena yönä.” (N, 153) Ennen Kelon muistelua teoksessa on jo viitattu sotavankien

olemassaoloon useaan kertaan ensin lehtiotsikolla ja -kuvilla, sitten Hildan muistelemana. Vankien

kohtalo kaikessa julmuudessaan selviää lukijalle vasta myöhemmin, kun Mandi-palvelija lukee Kelon

testamenttia ääneen. Kelo on kirjoittanut tarkasti ja omaa toimintaansa reflektoiden sotavankien

auttamisesta ja sitä seuraavista tapahtumista. Kelon testamentti piirtää teoksen maailmassa olevien

mahdollisten lukijoiden ja kuulijoiden lisäksi todelliselle lukijalle elävän ja yksityiskohtaisen kuvan

yön tapahtumista. Hietasaari (2016: 157) huomauttaa analyysissaan, että Neidonkengän rakenne –

Kelon kirjoittama testamentti ja Mandin ulkoa opettelu – painottaa muistijäljen jäämisen tärkeyttä.

Vaikka sotavankien huono kohtelu teoksen maailmassa ja todellisessa elämässä olisi vaikea ja vaiettu

aihe, sitä ei sovi unohtaa.

73

Työvoimapulan vuoksi neuvostoliittolaisten sotavankien työpanosta hyödynnettiin jatkosodan aikana

maatiloilla ja tehtaissa. Maatiloilla töissä olevilla vangeilla oli usein asiat paremmin kuin tehtaisiin

sijoitetuilla kohtalontovereillaan: he saivat työnteon vastineeksi nukkua lämpimissä tiloissa ja syödä

parempaa ruokaa, sillä maaseudulla ruokaa oli saatavilla usein enemmän kuin kaupungeissa. (Lovio

1993: 92; Hietasaari 2016: 156.) Neidonkengässä kerrotaan, kuinka nimettömäksi jäävä nainen tulee

tohtori Kelon vastaanotolle kertomaan tehtaassa työssä olevista kymmenestä neuvostovangista, jotka

”joka päivä näyttivät laihemmilta ja kuoppaposkisemmilta.” (N, 150) Sotavangit ovat talvella

edelleen kesävaatteisiinsa puettuja eikä heille anneta riittävästi ruokaa. Tehtaan naisten käy heitä

sääliksi, sillä vangit muistuttavat heitä omista aviomiehistä. Naisen sanoin: ”Tuli mieleen, että – no,

monellahan meistä on ukko rintamalla.” (N, 150) Naiset antavat vangeille omista ruoka-annoksistaan

ja puhuvat heidän puolestaan tehtaan johtajille mutta tuloksetta. Sotavankien julma kohtelu ja surkea

kohtalo selviää Kelolle itselleen, kun hän yhdessä palvelijansa Mandin sekä Punaisen ristin

apusisarkokelaiden Marin ja Anin kanssa saapuu vankien pahviparakkiin. Vangeille ei ole tarjottu

kunnollisia vaatteita, ruokaa eikä terveydenhuoltoa, niinpä he ovat kylmissään, aliravittuja ja pian

pilkkukuumeeseen kuolemassa. Tilanteen selvittyä kaikessa karmeudessaan Kelo lähettää naiset pois

parakista ja jää tartunnan pelosta huolimatta itse hoitamaan vankeja. Vankien hengen pelastamiseksi

ei ole Kelon testamentin mukaan enää mitään tehtävissä, mutta hän yrittää helpottaa heidän oloaan

ennen lopullista kuolemaa:

Sytytin tulen kamiinaan. Peittelin sairaat niin hyvin kuin taisin niillä täitä kuhisevilla ryysyillä, jotka olivat

heidän ainoana turvanaan kylmyyttä vastaan. Ja tämän tehtyäni en saattanut enää muuta kuin kulkea pitkin

haisevan parakin lattiaa kuunnellen houreisten voihkailuja. -- Siinä punakarvaassa valossa minä hoidin sairaita

kykenemättä juuri muuhun kuin tartuttamaan heidän vaivansa itseenikin. En voinut lievittää heidän tuskaansa,

ja heidän syvien kuolioidensa haju kuvotti minua, joka sentään olen tottunut tässä maailmassa jo kaikkeen, ja

heidän sairauteensa kuuluva kuulon heikkeneminen esti heitä myös ottamasta vastaan niitä harvoja sanoja, joita

osasin heidän kielellään lausua. (N, 157–158)

Mandille säilytettäväksi antamassaan testamentissa Kelo käyttää elävää kieltä. Erilaisten aistien

kautta kuvatut havainnot, kuten äänet ja hajut, saavat romaanin lukijankin kuvittelemaan mielessään

vankien ääniä, sairauden, lian ja ulosteen hajua sekä talven kylmyyttä, jota parakin pahviset seinät ja

kamiinan tuli eivät pysty pitämään loitolla.

Pilkkukuume on bakteerinaiheuttama kuolemanvaarallinen tauti, joka leviää vaatetäiden välityksellä

yleensä ahtaissa ja epähygieenisissä olosuhteissa. Pilkkukuume-epidemia alkoi levitä Suomen

sotavankileireillä maaliskuussa 1942, ja se saatiin tukahdutettua saman vuoden kesäkuussa.

Sairastuneet olivat pääasiassa sotavankeja joitakin heidän parissaan työskennelleitä suomalaisia

74

lukuun ottamatta. Epidemia pyrittiin pitämään salassa, eikä se ihme kyllä levinnyt vankileirien

ulkopuolelle. (Laurent 2006: 16, 39, 42, 44.) Neuvostovankien pilkkukuumekuolemaan palataan

Neidonkengässä vielä myöhemmin, kun tehtaan johtaja Lehtivaara vierailee valtiollisen poliisin

päällikön luona. Lehtivaara ja päällikkö keskustelevat Pauli-peitenimen saaneesta epidemiasta ja

miettivät, ”mitä holtittomasti leviävä pilkkukuume-epidemia olisi voinut saada aikaan tässäkin

kaupungissa.” (N, 247) Lehtivaaraa vaivaa syyllisyydentunne, onhan hän tehtaanjohtaja:

[H]än oli kärsinyt helvetin tuskat ajatellessaan, mihin vaaraan oli ajanut tehtaansa työläiset ja sitä kautta jopa

koko kaupungin asukkaat. Eikä hän myöskään onnitellut itseään ajatellessaan niitä idän poikia, jotka

menehtyivät pahviparakkiin maaliskuussa 1942. Ei hän sentään ollut peto eikä perkele. Vaan ihminen vain,

hänkin. (N, 247)

Lehtivaara näkee itsessään myös inhimillisen puolen, ja kansallissosialismihenkisyydestään

huolimatta häntä epäilyttää saksalaisten puheet vangeista ali-ihmisinä. Pilkkukuume-epidemian

salassapidon tärkeydestä hän on kuitenkin yhtä mieltä valtionjohdon kanssa:

Pauli oli sammunut, Luojan kiitos, ja kansa sai elää yhä itsetiedotonta, turvaisaa arkeaan. Hän tiesi, ettei Kelo

koskaan puhuisi kokemastaan, sillä omavaltaisuudestaan huolimatta Kelo oli ehdottoman isänmaallinen mies,

eivätkä puhuisi myöskään ne tytöt, joita Kelo oli ehdoin tahdoin mukanaan kuljetellut. (N, 249)

Edellinen lainaus nostaa esiin tohtori Kelon mukana olleet apusisarkokelaat Marin ja Anin, joihin

parakkiyötä seuranneet tapahtumat jättävät syvän jäljen. Epidemian torjunnan jälkihoidossa Mari ja

Ani joutuvat Mandin tavoin nöyryyttävään täitarkastukseen. Mandin kuvaamana vaikuttaa, että

täitarkastuksen tarkoitus on paitsi tarkastaa, ettei naisilla todella ole täitä, myös häpäistä sotavankeja

auttaneet:

Hän [Mandi] veti leninkinsä helmat ylös ja kiskaisi pöksynsä alas ja antoi sairaanhoitajan tarkastaa häpynsä

karvoituksen ja aluspaitansa käänteet ja leningin helmat ja kaulukset ja lopuksi hiuksensa. Ei ole mitään,

myönsi hoitajatar. Ei täin täitä. Eikä se toimi hänelle merkinnyt juuri mitään, hän otti tilkan paloviinaa pullosta

-- Oli hän rumempaakin naiseutensa häpäisyä saanut kokea. Mutta mitä tytöt siitä tuumivat, kun ei hän ehtinyt

niitä valmistaa mitenkään? (N, 161)

Sotavankeja auttaneita tehtaan naisia syytetään epäisänmaallisuudesta ja samanlainen kaiku on myös

tarkastuksen tehneen hoitajan ja tämän mukana olleen ”univormumiehen” (N, 160) puheessa. Näre

(2008a: 82) huomauttaa, että tribalistisessa ajattelussa isänmaanrakkaus ja ryssäviha kuuluvat yhteen.

Tällaisessa kotimaalle tai omalle heimolle lojaalissa ajattelussa neuvostoliittolaiset nähdään ennen

kaikkea ryhmänsä edustajina ja sitä kautta vihollisina, ei ihmisinä. Isänmaallisuuteen kuuluu

”ryssien” vihaaminen, ei heidän hoivaamisensa. Sairaanhoitajan, kotijoukkojen ja Lehtivaaran

75

puheissa on havaittavissa maanpuolustustahdon ja ryssävihan yhteen liittämistä, joskin Lehtivaaraa

on alkanut epäilyttää aatteen ehdottomuus.

Neuvostovangeista puhuessaan Neidonkenkä tuntuu painottavan – kaikesta huolimatta – kaikkien

osapuolten inhimillisyyttä. Tarinaa kerrotaan useiden ihmisten näkökulmasta, vain suora sotavankien

näkökulma jää puuttumaan. Heidän kärsimyksensä tulee kuitenkin selvästi esille tohtori Kelon

testamentissa. Niin vangit, heitä auttavat terveydenhuoltopuolen ihmiset kuin tehtaan johto,

valtiollinen poliisi ja kotijoukot nähdään inhimillisinä toimijoina, jotka kukin toimivat omista

lähtökohdistaan ja tavoitteistaan käsin, sen tiedon ja maailmankuvan varassa, mikä kulloinkin on

tarjolla. Suoranainen julmuus ei ole tehtaan johdon tai kotijoukkojen tarkoitus, vaikka tilanne siihen

johtaakin. Romaani ottaa myös epäsuorasti kantaa menneisyyden muistamiseen:

Ehkä jonakin päivänä, kuiskutti Mandi lapsen korvaan, ehkä jonakin päivänä nämä asiat tulevat ilmi. Ehkä sinä

silloin ihmettelet ja moitit meitä, jotka emme osanneet tehdä oikein. (N, 161)

Jokainen sukupolvi tekee omat tulkintansa menneisyyden tapahtumista. Kuten Kinnunen ja Kivimäki

(2006: 9) mainitsevat, käsitys nykyisyydestä muokkaa menneisyyden kuvaa. Kulloisessakin

nykyisyydessä elävien ihmisten on mahdotonta päästä aikakautensa olosuhteita pakoon. Ei ole

olemassa vain yhtä sotaa, vaan jokaisella ihmisellä ja jokaisella sodan esityksellä on oma

näkemyksensä sodasta.

Perinteisessä sotakirjallisuudessa väkivalta on odotuksenmukaista, sillä väkivalta ja kuolema liittyvät

kiinteästi sotaan, sotilaisiin, rintamaan ja erityisesti etulinjaan. Kotirintamasta kertovissa Pojissa ja

Neidonkengässä väkivalta on sodan kontekstissakin väärin: sotilaiden tekemä väkivalta kohdistuu

siviileihin tai muuten puolustuskyvyttömiin uhreihin, uhrien joukossa on lapsia ja lapset joutuvat

näkemään raakaa väkivaltaa. Lapsiin ja puolustuskyvyttömiin kohdistuva väkivalta on suora isku

yleisesti tunnustettuja periaatteita ja luultavasti myös lukijan arvomaailmaa vastaan. Kaunistellut

juhlapuheet väkivallan välttämättömyydestä ja sankarivainajista eivät kohtaa todellisuutta. Väkivalta

jättää jälkeensä kauhua ja kuolemaa, se on lopullista ja peruuttamatonta. Pitkittyessään sota kuitenkin

arkipäiväistää väkivaltaa ja ihmiset hyväksyvät sen osaksi sodan todellisuutta, kuten Immu joutuu

kauhukseen toteamaan: ”Aikaihmiset kaikesta surkuttelustaan huolimatta hyväksyvät pelon ja

kuoleman, sillä muuten koko sotaa ei olisi olemassa.” (P, 223) Pahimmillaan sodan väkivallan perintö

seuraa sukupolvelta toiselle.

76

6. LOPUKSI

Tutkimusaineistoni teokset käsittelevät kotirintamalla elävien ihmisten arkista elämää sodan varjossa.

Teoksissa ei ihannoida tai kaunistella sotaa, vaan realistisen, kriittisesti sotaan suhtautuvan

kirjallisuuden tavoin ne näyttävät sodan raadollisia puolia, kuten väkivaltaa, köyhyyttä ja kärsimystä.

Pojat-romaanin pojat ihailevat sodan alkuvaiheessa saksalaisia sotilaita, mutta kertojan ironinen sävy

paljastaa, ettei se edusta koko teoksen ajatusmaailmaa. Sodan realistisen kuvauksen voi ajatella

kannanotoksi rauhan puolesta, kuten useat sotakirjailijat painottavat (Hietasaari 2016: 10). Toisaalta

ihmisten arki ei ole sodan aikanakaan pelkkää sotaa. Teosten naiset ja lapset löytävät ilonaiheita

tutusta yhteisöstä, lämpimästä kesästä ja lyhyistä kiireettömistä hetkistä kahvikupposen ja

harvinaisten ruokaherkkujen äärellä. Kähkösen Neidonkenkä edustaa uuden sukupolven sotakuvausta

ja kiinnittyy 2000-luvulla tapahtuneeseen muutokseen sotakirjallisuudessa. Rintalan Pojat on yksi

ensimmäisistä sodan jälkeen julkaistuista kotirintamakuvauksista, ja sen voikin sanoa olleen

suunnannäyttäjä lajissaan. Vaikka Pojat ja Neidonkenkä kuvaavat samaa aikakautta osittain

samanlaisesta näkökulmasta, niiden kotirintamakuvaus vaihtelee monin paikoin.

Pojat ja Neidonkenkä pyrkivät ymmärtämään sodan vaikutuksia yksilöihin ja yhteisöihin. Teoksissa

tarkastellaan sota-ajan elämää useiden eri henkilöhahmojen kautta. Suomalaisten eri-ikäisten siviilien

ohella fokalisaatio on myös saksalaisilla sotilailla. Pojissa on havaittavissa dikotomista

mustavalkoista maailmankuvaa, joka selittyy päähenkilöiden, murrosikäisten poikien, näkökulmalla.

Ilman isää kasvavia, vapaasti kaupungilla liikkuvia nuoria poikia kiinnostaa kielletyt tai tabuina

pidetyt asiat, kuten aseet, väkivalta ja seksi. Sota-aika tarjoaa heille liikkumavapautta, mutta

yksipuolista ja ahdasta näkemystä siitä, kuinka kasvaa mieheksi ja hyväksytyksi yhteisön jäseneksi.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteita kuvatessaan Neidonkengässä näkyy ymmärrys,

Poikien suhtautuminen saksalaissotilaisiin on varauksellisempi. Suhtautumistapojen erilaisuus voi

johtua teosten kirjoitusajankohdista. Reilu 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyneessä Pojissa

on kaikuja henkilökohtaisesta sodan traumasta ja pyrkimyksestä sen purkamiseen. Neidonkengässä

sekä ajallinen että kirjailijan henkilökohtainen etäisyys sotatapahtumiin tarjoavat mahdollisuuden

ymmärtämiseen. Karrikoidusti voisi sanoa, että Rintalalla on trauma, Kähkösellä ymmärrys.

Nälän tyydyttäminen on yksi ihmisen perustavanlaatuisista tarpeista. Ruuan hankkiminen ja

syöminen vertautuu aineistoni kotirintamakuvauksissa sotilaiden eloonjäämiskamppailuun

perinteisissä sotakuvauksissa. Rintamalla sotilaat taistelevat henkensä edestä tuliasein, kotirintamalla

77

taistellaan vähäisistä resursseista, kuten ruuasta ja vaatteista. Myös kotirintamalla taistelun

tavoitteena on hengissä säilyminen. Ruoka ja hyödykkeet ovat Pojissa ja Neidonkengässä paitsi

konkreettisia, niillä täytetään myös muita tarpeita ja tehtäviä. Teoksissa ruuan ja hyödykkeiden

immateriaaliset merkitykset kytkeytyvät ihmisten välisiin suhteisiin. Ruoka tai muu hyödyke voi olla

äidin rakkauden symboli, vallankäytön väline, yhteisön koheesion ja jatkuvuuden ylläpitäjä,

hierarkkisen aseman osoitin tai välillisesti seikkailun mahdollistaja. Ruoka yhdistää mutta myös

erottaa teosten henkilöhahmoja. Poikkeusoloissa pidetään yhtä omien kanssa, ja sota-aikana sisäpiirin

perusteena on usein kansalaisuus. Maiden välisistä suhteista riippuen ulkomaalaiset ovat joko

liittolaisia, alistettuja tai vihollisia, ja se määrittää yksilöidenkin suhtautumista toisiinsa.

Myös toisessa tarkastelemassani teemassa, väkivallassa ja kuolemassa, yhdistyvät kehollinen

kokemus ja vahva symboliikka. Kuolleiden ruumiit ovat materiaalisia, ne haisevat ja mädäntyvät. Ne

ovat myös immateriaalisia: sodan kontekstissa nuorten miesten elämä ja kuolema kuuluu isänmaalle,

ja sankarivainajiin yhdistetään yleviä merkityksiä. Sodan välitila uhkaa tunkeutua kotirintamalle

saksalaisten sotilaiden myötä, ja se aiheuttaa ristiriitaa kodin perinteisessä järjestyksessä. Sodan

väkivalta voi koskettaa sotilaiden ohella suoraan siviilejä, mikä konkretisoituu esimerkiksi Poikien

ilmapommituskuvauksissa. Ja vaikka sota ei suoraan koituisi siviilien surmaksi, väkivallan

todistaminen on rankka kokemus lukuisille teosten henkilöhahmoille. Muistot ja kokemukset eivät

katoa, mutta ne muuttavat muotoaan ajan kuluessa. Sodan henkinen perintö siirtyy herkästi

sukupolvelta toiselle, ja siitä voivat joutua kärsimään sodan kokeneiden lisäksi jälkeläiset

useammassa polvessa.

Johtolanka-menetelmän taustalla olevaa mikrohistoriaa ja aineistoni romaaneja yhdistää huomion

suuntaaminen arkipäiväiseen ja marginaaliseen sekä äänen antaminen hiljaisille tai vaiennetuille.

Uuden sotahistorian myötä naisten ja lasten sotakokemuksista on kirjoitettu yhä enemmän niin

historiankirjoituksen kuin kaunokirjallisuuden piirissä. Pojissa ja Neidonkengässä valokeilaan on

nostettu kaksinkertaisesti vaiennetut, työläisnaiset ja -lapset. Elämä kotirintamalla on kaikkineen

noussut uudella tavalla relevantiksi ja kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi. Perinteisessä

sotakirjallisuudessa asemasotavaihetta ei ole kuvattu yhtä innokkaasti kuin kiihkeitä sotatapahtumia

(Lahtonen 2013: 45). Pojat ja Neidonkenkä osoittavat, että sodan vaiheista riippumatta kotirintaman

arkisessa elämässä riittää kuvattavaa. Naiset ja lapset ovat teoksissa aktiivisia toimijoita, vaikka

toiminnan puitteet tulevat heidän vaikutusvaltansa ulkopuolelta. Kotirintaman selviytyjiä ovat

perheidensä puolesta taistelevat naiset ja lapset.

78

2020-luvulla sotakirjallisuudessa kuten muussakaan kulttuuris-yhteiskunnallisessa keskustelussa ei

ole enää varsinaisia tabu-aiheita. Vaikeita aiheita nostetaan esiin ja niistä käydään keskustelua siitä

huolimatta, että osan keskustelijoiden mielestä on asioita, joista olisi parempi vaieta. Viime aikoina

on esimerkiksi käyty tiukkasanaista väittelyä suomalaisten ss-sotilaiden tekemisistä ja osallisuudesta

toisen maailmansodan aikaisiin joukkosurmiin (ks. esim. Swanström 2018; Holmila 2019;

Karjalainen 2019; Westerlund 2019).11 Vastustuksesta huolimatta suomalaisten ss-sotilaiden

liikkeistä on tehty arkistoselvitys Itä-Euroopan arkistojen pohjalta, ja tutkimustyö jatkuu (Holmila

2019; Westerlund 2019). Holmila (2019: 81) pahoittelee sitä, että suuren yleisön silmissä historia

nähdään mustavalkoisena: joko jotakin tapahtui tai sitten ei. Erilaisia harmaan sävyjä ja

todennäköisyyksiä ei haluta nähdä, vaikka historiantutkijan työn luonteen ja rajoitusten vuoksi

historiantutkimuksella ei ole tarjota ehdottomia vastauksia (mp.). Kaunokirjallisuuden ja muiden

taiteellisten historian esitysten vahvuus on tuoda keskusteluun erilaisia vaihtoehtoja ja

mahdollisuuksia. Vaikeiden aiheiden käsittely fiktion keinoin voi raivata tilaa Holmilan

peräänkuuluttamille erilaisille värisävyille ihmisten historiallisen todellisuuden ymmärtämisessä.

Vaikka varsinaisia kiellettyjä aiheita ei ole, keskustelu osoittaa, että lähes 80 vuotta sitten käydyt

sodat ja niiden tulkinta ovat edelleen merkityksellisiä sekä ihmisten henkilökohtaiselle että

kansalliselle identiteetille. Tunnettuina kotirintamakuvauksina Pojat ja Neidonkenkä ovat osaltaan

varmistamassa, että sodan kokemukset eivät unohdu. Uudenlaiset näkökulmat ja unohduksiin

jääneiden äänen nostaminen kuuluviin voivat osaltaan auttaa sodan traumoista toipuvia yksilöitä ja

kansakuntaa. Näreen ja Kirveen (2008: 10) sanoin: ”Haavat eivät voi kunnolla parantua, ellei niiden

aiheuttajia ensin käsitellä.”

11 Agricola-verkon (2019) internetsivuilla on linkitetty suomalaisiin ss-vapaaehtoisiin liittyvää keskustelua, kuten

kirjallisuutta, kirja-arvioita, haastatteluja, lehtiartikkeleita ja blogitekstejä.

79

LÄHTEET

Tutkimusaineisto

KÄHKÖNEN, SIRPA 2009: Neidonkenkä. Helsinki: Otava.

RINTALA, PAAVO 1985/1958: Pojat. Helsinki: Otava.

Tutkimuskirjallisuus

AGRICOLA-VERKKO 2019: Suomalaiset ss-miehet. Agricolan julkaisusarja, osa 15.

https://agricolaverkko.fi/julkaisusarja/suomalaiset-ss-miehet/. Linkki katsottu 2.5.2020.

AHLBECK-REHN, JUTTA 2005: ”Pienuuden suuruus – mikrohistorian ja diskurssianalyysin

välimaastossa. Esimerkkinä yksittäinen dokumentti.” Teoksessa Marja Andersson, Anu-Hanna

Anttila & Pekka Rantanen (toim.) Kahden muusan palveluksessa. Historiallisen sosiologian

lähtökohdat ja lähestymistavat. Turku: Turun historiallinen yhdistys, 255–273.

ALHONIEMI, PIRKKO 2007: Minuuden liitupiiri. Tutkimus Paavo Rintalan myöhäisvaiheen

proosatuotannosta. SKS:n toimituksia 1132. Helsinki: SKS.

ARISTOTELES & SAARIKOSKI, PENTTI 1967: Runousoppi. Alkuperäisteos v. 330eaa. Käänt.

Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.

BERGER, PETER L. & LUCKMANN, THOMAS 1994/1966: Todellisuuden sosiaalinen

rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. (The Social Construction of Reality, 1966.)

Käänt. & toim. Vesa Raiskila. 6. painos. Helsinki: Gaudeamus.

BURKE, PETER 1991: ”Overture: the new history, its past and its future.” Teoksessa Peter Burke

(toim.) New Perspective on Historical Writing. Cambridge: Polity Press, 1–23.

BOURKE, JOANNA 2006: ”Uusi sotahistoria”. Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.)

Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Helsinki: Minerva, 21–42.

COHN, DORRIT 2009/1999: Fiktion mieli. (The Distinction of Fiction, 1999.) Käänt. Paula

Korhonen, Markku Lehtimäki, Kai Mikkonen & Sanna Palomäki. Helsinki: Gaudeamus.

EKHOLM, KAI 1988: Paavo Rintala, dokumentaristi. Miten kirjailija käyttää lähteitä. Jyväskylä:

Things to come.

ELOMAA, HANNA 2001: ”Mikrohistoria johtolankojen jäljillä.” Teoksessa Kari Immonen & Maarit

Leskelä-Kärki (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: SKS, 59–74.

FINGERROOS, OUTI & HAANPÄÄ, RIINA 2006: ”Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä.”

Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.)

Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS, 25–48.

GINZBURG, CARLO 1996: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta

metodista. Käännetty ja koottu eri kirjoituksista. Käänt. Aulikki Vuola. Helsinki: Gaudeamus.

GRÖNHOLM, PERTTI & SIVULA, ANNA 2010: ”Mitä meillä on jäljellä?” Teoksessa Pertti

Grönholm & Anna Sivula (toim.) Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa?

Turku: Turun historiallinen yhdistys, 11–20.

HAAPALA, VESA & SIPILÄ, JUHANI 2013: ”Lukijalle. Romaani on kuva maailmasta.” Teoksessa

Vesa Haapala & Juhani Sipilä (toim.) Kiviaholinna. Suomalainen romaani. Helsinki: Avain, 7–

16.

80

HAKAMIES, PEKKA 2004: ”Ruisleipä ja muut ruokasymbolit.” Teoksessa Maarit Knuuttila, Jyrki

Pöysä & Tuija Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Tietolipas 202. Helsinki:

SKS, 79–91.

HARJUNEN, HANNELE 2006: ”Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta.” Teoksessa Taina

Kinnunen & Anne Puuronen (toim.) Seksuaalinen ruumis. Kulttuuritieteelliset lähestymistavat.

Helsinki: Gaudeamus, 183–197

HARJUNEN, HANNELE & KYRÖLÄ, KATARIINA 2007: ”Johdanto. Lihavuustutkimusta toisin.”

Teoksessa Katariina Kyrölä & Hannele Harjunen (toim.) Koolla on väliä – lihavuus,

ruumisnormit ja sukupuoli. Helsinki: Like, 9–46.

HATAVARA, MARI 2007: Historia ja poetiikka Fredrika Runebergin ja Zacharias Topeliuksen

historiallisissa romaaneissa. Helsinki: SKS.

HATAVARA, MARI 2010: Historia kuvina, jälkinä ja esityksinä Leena Landerin ’Käskyssä’.

Tampere: Tampere University Press.

HATAVARA, MARI 2013: ”Miten tehdä menneestä historiaa? Juhani Ahon Panu sekä Kevät ja

takatalvi historiallisina romaaneina.” Teoksessa Vesa Haapala & Juhani Sipilä (toim.)

Kiviaholinna. Suomalainen romaani. Helsinki: Avain, 50–68.

HATVA, LAURA 2018: Pietari, Petrograd, Leningrad. Sirpa Kähkösen ’Graniittimies’

pietarilaistekstinä. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopiston historian, kulttuurin ja

taiteiden tutkimuksen laitos.

HERSEY, PAUL & BLANCHARD, KENNETH H. 1976/1969: Organisaatiokäyttäytymisen

perusteet. (Management of Organizational Behavior, 1969.) Käänt. Asko Miettinen. 2. painos.

Ekonomia-sarja 39. Helsinki: Weilin+Göös.

HERZBERG, FREDERICK 1968/1966: Work and the Nature of Man. Lontoo: Crosby Lockwood

Staples.

HIETASAARI, MARITA 2016: Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun

historiallisessa romaanissa. Helsinki: Avain.

HOLMILA, ANTERO 2019: ”Kiistanalainen ss-palapeli.” Historiallinen Aikakauskirja, vol. 117.,

nro 1, 81–83.

JAATINEN, SATU 2004: Kortilla korviketta. Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa.

Helsinki: Multikustannus.

JOKINEN, ARTO 2019: Isänmaan miehet. Maskuliinisuus, kansakunta ja väkivalta suomalaisessa

sotakirjallisuudessa. Arto Jokisen muistiinpanoista toim. Markku Soikkeli & Ville Kivimäki.

Tampere: Vastapaino.

JUNILA, MARIANNE 2000: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen

sotaväen rinnakkaiselo Pohjois-Suomessa 1941–1944. Helsinki: SKS.

KAINULAINEN, SIRU 2006: ”’Me, joille leipä on runo’: poeettisia kannanottoja 1930–1940-

luvuilta.” Teoksessa Siru Kainulainen & Viola Parente-Čapková (toim.) Täysi kattaus. Ruokaa

ja juomaa kirjallisuudessa. Sarja A, N:o 58. Turku: Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen

laitos, 39–72.

KALELA, JORMA 2000: Historiantutkimus ja historia. Hanki ja jää -kirjasarja. Helsinki:

Gaudeamus.

KARJALAINEN, MIKKO 2019: ”Uusia tulkintoja suomalaisten ss-vapaaehtoisten sotatiestä.”

Historiallinen Aikakauskirja, vol. 117., nro 1, 78–80.

KAUPPI, KIM 2018: Teodikea ja pahan ongelma Paavo Rintalan ’Kauneuden attribuutit’ -

trilogiassa. Pro gradu -tutkielma. Oulu: Oulun yliopiston humanistinen tiedekunta.

KEMPPAINEN, ILONA 2006: ”Kuolema, isänmaa ja kansalainen toisen maailmansodan aikaisessa

Suomessa.” Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa.

Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Helsinki: Minerva, 229–241.

81

KINNUNEN, TIINA & KIVIMÄKI, VILLE 2006: ”Johdatus koettuun sotaan.” Teoksessa Tiina

Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja

jatkosodasta. Helsinki: Minerva, 9–18.

KIRSTINÄ, LEENA 2007: Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa. Helsinki:

SKS.

KIRVES, JENNI 2008: ”’Päivittäinen myrkkyannoksemme’ – sensuuria ja propagandaa

jatkosodassa.” Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan

vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 13–61.

KIVIMÄKI, VILLE 2008: ”Rintamaväkivalta ja makaaberi ruumis – nuorten miesten matka

puhtaudesta traumaan.” Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja

jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 135–179.

KIVIMÄKI, VILLE 2016: ”Koti.” Teoksessa Ville Kivimäki & Anssi Männistö (toim.) Sodan

särkemä arki. Helsinki: WSOY, 69–106.

KNUUTTILA, MAARIT 2004: ”Saatesanat.” Teoksessa Maarit Knuuttila, Jyrki Pöysä & Tuija

Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Tietolipas 202. Helsinki: SKS, 9–18.

KORHONEN, KUISMA 2016: ”Kulttuurinen muisti ja kirjallisuus.” Teoksessa Kari Väyrynen &

Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan.

Tampere: Vastapaino, 237–269.

KORPPI-TOMMOLA, AURA 2003: ”Hungry but not starving. The experiences of Finnish children

in town and country during the Second World War.” Teoksessa Marjatta Hietala & Tanja

Vahtikari (toim.) The Landscape of Food. The Food Relationship of Town and Country in

Modern Times. Helsinki: Finnish Literature Society, 145–153.

KURVINEN, HEIDI & TIMOSAARI, NIINA 2016: ”Feministitutkijat historiatieteen haastajina.”

Teoksessa Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä

käänteestä mahdolliseen historiaan. Tampere: Vastapaino, 209–236.

KUUKKANEN, JOUNI-MATTI 2016: ”Narrativistinen ja jälkinarrativistinen historiografion

filosofia.” Teoksessa Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä

käänteestä mahdolliseen historiaan. Tampere: Vastapaino, 50–84.

KÄHKÖNEN, SIRPA 2004: Jään ja tulen kevät. Helsinki: Otava.

KÄHKÖNEN, SIRPA 2006: ”Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia

kansallissosialismin hengessä.” Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen

sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Helsinki: Minerva, 125–135.

KÄHKÖNEN, SIRPA 2009. Kähkösen haastattelu Ylen aamu tv:ssä.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/20/sirpa-kahkonen-neidonkenka?qt-

tabs_under_article=2&page=4. Linkki katsottu 2.5.2020.

KÄHKÖNEN, SIRPA 2010: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Helsinki:

Otava.

KÄHKÖNEN, SIRPA 2011: Kuopion taivaan alla. Kuopio: Kuopion isänmaallinen seura.

LAAKSO MARIA 2017: ”Suomen tulevat sodat. Dystopia suomalaisen sotakirjallisuuden uutena

muotona Mikko-Pekka Heikkisen ja Teemu Kaskisen sotaromaaneissa.” Teoksessa Saija

Isomaa & Toni Lahtinen (toim.) Pakkovaltiosta ekodystopiaan. Kotimainen nyky-dystopia.

Helsinki: Helsingin yliopisto, 106–124.

LAHTONEN, SUVI 2013: ”Ulla-Lena Lundbergin Marsipansoldaten sotaromaanina ja

ruokakuvauksena.” Avain 3/2013, 43–59.

LAPPALAINEN, PÄIVI 2006: ”Anarkiasta anoreksiaan. Ruuan merkityksestä lasten- ja

nuortenkirjallisuudessa.” Teoksessa Siru Kainulainen & Viola Parente-Čapková (toim.) Täysi

kattaus. Ruokaa ja juomaa kirjallisuudessa. Sarja A, N:o 58. Turku: Turun yliopiston taiteiden

tutkimuksen laitos, 126–158.

LAURENT, HELENE 2006: Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana

1941–1944. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.

82

LEVI, GIOVANNI 1991: ”On microhistory.” Teoksessa Peter Burke (toim.) New Perspective on

Historical Writing. Cambridge: Polity Press, 93–113.

LIUSKARI, HELEENA 1984: Sodan ja rauhan lapset Paavo Rintalan tuotannossa. Pro gradu -

tutkielma. Turku: Turun yliopiston kotimainen kirjallisuus.

LOVIO, MAISA 1993: ”Maatilojen naiset ja sota.” Teoksessa Riikka Raitis & Elina Haavio-Mannila

(toim.) Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. Helsinki: WSOY, 71–100.

MAKKONEN, ELINA 2004: ”Ruisleipää ja riisivelliä.” Teoksessa Maarit Knuuttila, Jyrki Pöysä &

Tuija Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Tietolipas 202. Helsinki: SKS, 23–

39.

MARTIKAINEN, ELINA 2013: Kirjoitettu sota. Sotadiskursseja suomalaisessa

kaunokirjallisuudessa (1917–1995). Tampere: Tampere University Press.

MASLOW, ABRAHAM H. 1954: Motivation and personality. New York: Harper and Row.

MUSTOLA, KATI 2006: ”Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat.” Teoksessa Tiina

Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja

jatkosodasta. Helsinki: Minerva, 171–187.

MÄKELÄ, JOHANNA 2006: ”Olet mitä et syö. Ruoka, erottautuminen ja samastuminen.” Teoksessa

Siru Kainulainen & Viola Parente-Čapková (toim.) Täysi kattaus. Ruokaa ja juomaa

kirjallisuudessa. Sarja A, N:o 58. Turku: Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos, 20–38.

NIEMI, JUHANI 1988: Viime sotien kirjat. SKS:n toimituksia 475. Helsinki: SKS.

NIEMI, JUHANI 1999: ”Sotakirjallisuus, sen traditio ja muutos.” Teoksessa Pertti Lassila (toim.)

Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. SKS:n toimituksia 724: 3.

Helsinki: SKS, 118–125.

NÄRE, SARI 2008a: ”’Päin ryssää!’ – lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina.” Teoksessa Sari

Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny

Kniga, 63–102.

NÄRE, SARI 2008b: ”’Kuin viimeistä päivää’ – sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen

väkivalta.” Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu

historia. Helsinki: Johnny Kniga, 335–380.

NÄRE, SARI 2010: ”Esipuhe. Sota lasten ja nuorten kasvattajana.” Teoksessa Sari Näre, Jenni Kirves

& Juha Siltala (toim.) Sodan kasvattamat. Helsinki: WSOY, 7–9.

NÄRE, SARI 2016: Sota ja seksi. Rintamamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta.

Helsinki: Tammi.

NÄRE, SARI 2018: ”Naiset ja miehet sodan pyörteissä.” Teoksessa Martti Turtola (toim.)

Kotirintama. Helsinki: WSOY, 8–31.

NÄRE, SARI & KIRVES, JENNI 2008: ”Esipuhe.” Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.)

Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 7–10.

NÄRE, SARI & KIRVES, JENNI 2010: ”Lapsuus sodan keskellä.” Teoksessa Sari Näre, Jenni Kirves

& Juha Siltala (toim.) Sodan kasvattamat. Helsinki: WSOY, 12–30.

OTAVAN KIRJAILIJAT: PAAVO RINTALA. Otava-kustantamon internet-sivut.

https://otava.fi/kirjailijat/paavo-rintala/. Linkki katsottu 2.5.2020.

OTAVAN KIRJAILIJAT: SIPRA KÄHKÖNEN. Otava-kustantamon internet-sivut.

https://otava.fi/kirjailijat/sirpa-kahkonen/. Linkki katsottu 2.5.2020.

PELTONEN, MATTI 1999: Mikrohistoriasta. Hanki ja jää -julkaisusarja. Helsinki: Gaudeamus.

PELTONEN, MILLA 2008: Jälkirealismin ehdoilla. Hannu Salaman ’Siinä näkijä missä tekijä’ ja

’Finlandia-sarja’. Sarja C, osa 272. Turku: Turun yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-

29-3658-8. Linkki katsottu 2.5.2020.

PIHLAINEN, KALLE 2001: ”Kaunokirjallisuuden ja totuudellisuuskysymysten ylittäminen

historiantutkimuksessa.” Teoksessa Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki (toim.)

Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Tietolipas 175. Helsinki: SKS, 303–317.

83

PIHLAINEN, KALLE 2016: ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen.”

Teoksessa Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä

käänteestä mahdolliseen historiaan. Tampere: Vastapaino, 85–113.

PILKE, HELENA 2009: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja

ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939–1944. Bibliotheca Historica

123. Helsinki: SKS.

PULKKINEN, JARMO 2016: ”Analyyttinen traditio ja historianfilosofia.” Teoksessa Kari Väyrynen

& Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan.

Tampere: Vastapaino, 17–49.

PULMA, PANU 1987: ”Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen.” Teoksessa Panu Pulma & Oiva

Turpeinen Suomen lastensuojelun historia. Helsinki: Suomen lastensuojelun keskusliitto, 7–

266.

RAITIS, RIIKKA & HAAVIO-MANNILA, ELINA (toim.) 1993: Naisten aseet. Suomalaisena

naisena talvi- ja jatkosodassa. Helsinki: WSOY.

RINTALA, PAAVO 1976: Nahkapeitturien linjalla 1. Helsinki: Otava.

RINTALA, PAAVO 1979: Nahkapeitturien linjalla 2. Helsinki: Otava.

RINTALA, PAAVO 1994: Marian rakkaus. Helsinki: Otava.

RIMMON-KENAN, SHLOMITH 1991/1983: Kertomuksen poetiikka. (Narrative Fiction:

Contemporary Poetics, 1983.) Käänt. Auli Viikari. Helsinki: SKS.

RUOHOTIE, PEKKA 1983: Motivaatio ja työkäyttäytymien. Motivaatioprojektin yleisjulkaisu.

Tampereen yliopiston Hämeenlinnan opettajakoulutuslaitoksen julkaisu nro 9. Tampere:

Tampereen yliopisto.

SAARINEN, TUIJA 2004: ”Miina keitti hyvän kahvin.” Teoksessa Maarit Knuuttila, Jyrki Pöysä &

Tuija Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Tietolipas 202. Helsinki: SKS,

158–175.

SALIN, SARI 2007: ”Kun sissiltä meni hermot – Paavo Rintalan Sissiluutnantin epäluotettava

kertoja.” Avain 2/2007, 5–23.

SALOKANNEL, JUHANI 1993: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. Helsinki:

WSOY.

SEPPÄLÄ, JUHA 1982: Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa. Pro gradu -tutkielma.

Turku: Turun yliopiston kotimainen kirjallisuus.

SILTALA, JUHA 2006: ”Sodan psykohistoriaa.” Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki

(toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Helsinki: Minerva,

43–68.

STEINBY, LIISA 2013: ”Kirjallisuus ja kirjallisuudentutkimus.” Teoksessa Aino Mäkikalli & Liisa

Steinby (toim.) Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Helsinki: SKS, 15–56.

SUOMEN KANSALLISFILMOGRAFIA 7 1998. Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan

elokuvat. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto & Edita.

SUOMEN LEIJONAN PRO FINALNDIA -MITALIEN SAAJAT 1945–2019. Suomen valkoisen

ruusun ja Suomen leijonan ritarikunnat -internetsivut.

https://www.ritarikunnat.fi/index.php/fi/ritarikunnat/rekisterit/173-suomen-leijonan-pro-

finlandia-mitalin-sl-pf-kotimaiset-saajat-1945-2016. Linkki katsottu 2.5.2020.

SWANSTRÖM, ANDRÉ 2018: Hakaristin ritarit. Suomalaiset ss-miehet, politiikka, uskonto ja

sotarikokset. Jyväskylä: Atena.

TARKKA, PEKKA 1966: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus

Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta

kulttuurin murroksessa. Helsinki: Otava.

TARKKA, PEKKA 1989/1967: Suomalaisia nykykirjailijoita. 4. uudistettu laitos, joka perustuu

vuoden 1980 versioon. Helsinki: Tammi.

TEPORA, TUOMAS 2007: ”Poikien sota. Toisen maailmansodan aikaiset poikien sotakirjat

84

siirtymän kuvauksena.” Historiallinen Aikakauskirja, vol. 105., nro 3, 287–301.

TEPORA, TUOMAS 2008: ”’Elävät vainajat’ – kaatuneet kansakuntaa velvoittavana uhrina.”

Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia.

Helsinki: Johnny Kniga, 103–132.

TURTIAINEN, JUSSI 2008: ”’Kädestä suuhun’ – nälkämuistot sodan pula-aikana.” Teoksessa Sari

Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny

Kniga, 311–334.

WEISS, HOLGER 2000: ”Nälkä.” Teoksessa Risto Marjomaa, Jouko Nurmiainen & Holger Weiss

(toim.) Ilmestyskirjan ratsastajat. Sota, nälkä, taudit ja kuolema historiassa. Tampere:

Vastapaino, 113–304.

WESTERLUND, LARS 2019: Suomalaiset ss-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943.

Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon.

(The Finnish SS-volunteers and Atrocities against Jews, Civilians and Prisoners of War in

Ukraine and the Caucasus Region 1941–1943, 2019) Käänt. Timo Soukola. Helsinki: SKS &

Kansallisarkisto.

WHITE, HAYDEN 2006: ”Historical discourse and literary writing.” Teoksessa Kuisma Korhonen

(toim.) Tropes for the past. Hayden White and the history/literary debate. Amsterdam: Rodopi,

25–33.

VOUTILAINEN, MIIKKA 2017: Nälän vuodet. Nälänhätien historia. Jyväskylä: Atena.

VÄYRYNEN, KARI & PULKKINEN JARMO 2016: ”Johdanto.” Teoksessa Kari Väyrynen &

Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan.

Tampere: Vastapaino, 7–14.