Lantz, Åsa: Miehemme Shanghaissa (Tammi)

Miehemme Shanghaissa

MIEHEMME SHANGHAISSAMIEHEMME SHANGHAISSA

TAMMI

ÅSA LANTZ (s. 1966) on kirjailija, toimittaja

ja näytelmäkirjailija, joka on käsikirjoittanut

myös tv-sarjoja. Hän asuu Göteborgissa.

Lantz on ahkera yhteiskunnallinen keskuste-

lija, jonka mukaan kaikki hänen kertomansa

on totta – jossakin päin maailmaa.

Miehemme Shanghaissa on toinen osa

Kiinalaisen tytön aloittamassa trilogiassa.

Hyytävän realistinen trilleri länsimaiden kodittomista ja itämaiden osattomista, hyvinvoinnin hinnasta

– ja sovituksesta.

Entinen tähtireportteri ja nykyinen kotirouva Isa Montgomery haistaa jutun,

kun hän kuulee kodittomista miehistä, jotka ovat alkaneet reissata Göte-

borgin ja Shanghain väliä. Kun Isa sitten tapaa kodittoman Ruususen, jonka

mies Henning on kadonnut Shanghaissa, hänen epäilyksensä vahvistuvat.

Juttumatkan tiellä seisoo kuitenkin yksi este: sairaalloisen kontrolloiva

aviomies Ulf.

Shanghaissa arvoituksellinen herra Sun valmistelee juhlia, joihin teatteri-

ohjaaja Viggo Sjöströmin seurue on kutsuttu esiintymään. Viggo lähtee

matkaan vastentahtoisesti, sillä ottotytär Sara on juuri yrittänyt tappaa

itsensä. Taustalta paljastuu itsemurhiin yllyttävä nettisivu, jonka ylläpitäjää

Viggon puoliso Mario ryhtyy jäljittämään. Shanghaissa Viggo tajuaa pian

sotkeutuneensa juttuun, jonka juuret johtavat kauas menneisyyteen –

mutta silloin on jo myöhäistä.

Herra Sunin juhlissa jokainen saa ansionsa mukaan.

”Vuoden parhaita jännitysromaaneja.” – DAST Magazine

HELÉN

KARLSSO

N

”Yksi asia on selvää: Åsa Lantz tietää, miten

juoni punotaan.”

– Nya Wermlands Tidningen

”Lantz ei epäröi tarttua nykypäivän sosiaa-

lisiin ongelmiin sortumatta kuitenkaan

helppoihin ratkaisuihin.”

– Borås Tidning

Ӂsa Lantz ohjailee tarinaa taiten ja

riittävän verkkaan, niin että lukija ehtii

todella järkyttyä.”

– Sundsvalls Tidning

84.2 | www.tammi.fi | ISBN 978-951-31-6679-3Päällyksen suunnittelu: Markko TainaPäällyksen valokuvat: Getty Images

J Ä N N I T Y S R O M A A N I

å s a l a n t z :K i i n a l a i n e n t y t t ö ( 2 0 1 0 , s u o m . 2 0 1 1 )

Miehemme Shanghaissa

Å s a l a n t z

k ä s i k i r j o i t u k s e s ta S u o m e n ta n u t • m a r j a k y r ö

k u s t a n n u s o s a k e y h t i ö t a m m i • h e l s i n k i

J ä n n i t y s r o m a a n i

ru o t s i n k i e l i n e n a l k u t e o s

Vår man i Shanghai ilmestyi 2011.

C o p y r i g h t © Å s a L a n t z 2 0 1 1 b y A g r e e m e n t w i t h G r a n d A g e n c y

S u o m e n k i e l i n e n l a i t o s © K u s ta n n u s o s a k e y h t i ö Ta m m i 2 0 1 3

Pa i n e t t u E U : s s a

I S B N 9 7 8 - 9 5 1 - 3 1 - 6 6 7 9 - 3

Augustalle

Elettävänä on vain yksi elämä. Oma.

”In Sweden, men can have it all.”N e w Y o r k T i m e s , 2 0 1 0 - 0 6 - 1 0

9

Canidrome, 1949

Hän luuli, että puoli päätä oli poissa.Niskassa ammotti leveä, verinen haava kuin puussa jonka keskelle on is-

ketty kirves mutta joka silti pysyy pystyssä ytimensä – elinsuonensa – an-siosta.

Hän yritti ymmärtää, miten haava oli syntynyt. Kotonako? Vai tulomat-kalla? Parempi yrittää löytää looginen selitys kuin joutua katselemaan sitä mikä oli silmien edessä.

Kuinka uhria kiskottiin ylös. Kuinka veri virtasi haavasta. Joka oli teräs-langan tekemä.

Silmät.Katsoa uhria silmiin. Nähdä, että tämä näki.Nähdä toisen näkevän ettei hän tehnyt mitään.Sitä uhri ei nähnyt, mitä hän oli tehnyt aikaisemmin! Mitä hän oli yrittä-

nyt. Miten hän oli kääntänyt maat ja taivaat. Soittanut kaikkiin mahdollisiin numeroihin. Lähettänyt kaikki mahdolliset sähkösanomat. Kolkuttanut kai-kille mahdollisille oville.

Sitä uhri ei saisi koskaan tietää. Hän kuolisi saamatta tietää, ettei ollut po-jan vika, että ne kaikki saatanat olivat sanoneet ei.

Hän olisi tahtonut huutaa uhrille, minä tein kaikkeni! Se ei riittänyt, suo anteeksi! Anteeksi!

Hän ei kuullut kaikkea mitä he huusivat, mutta ymmärsi että osa sanois-ta oli suunnattu hänelle.

10

”Kuoleehan se kumminkin!” huusivat äänet ja kiskoivat teräslankaa niin, että uusi verivirta pulpahteli esiin. ”Vai luuletko voivasi pelastaa hänet?”

Takaa-ajetut olivat yleensä koiria.Nyt oli toisin.Sitten hän kuuli huutoon auenneesta suusta kuuluvan ehdotuksen. Tai pi-

kemminkin näki, näki kuinka suu aukeni ja sulkeutui ja viskasi sanat ulos.Tarjouksen.”Hän kuolee joka tapauksessa, mutta sinun ei tarvitse kuolla.”Tuhat päätä käänsi niskojaan nähdäkseen kenelle huuto oli tarkoitettu.Ehdotus. Tarjous.Koiria he olivat.Noiden tuhansien kasvojen joukossa hänen katseensa kiinnittyi yksiin.

Vanhuksen kasvoihin.Anteeksi.Hän sulki silmänsä.

I O S AAloitetAAn RuotsistA

vuonnA 2011

13

1.

Göteborg, Huldan talo, marraskuun lopulla

Ruusunen herää ja näkee

Ensin hän luuli heränneensä kipuun, koska ruumis oli hellänä ja mustel­mia ja haavoja kirveli.

Mutta ei hän kasvojen turvotukseen herännyt. Ei hiuspohjassa ammot­taviin paljaisiin, verisiin läikkiin. Ei vuotoon eikä kirvelyyn alaruumissa.

Eikä niinkin epätavalliseen näkyyn kuin adventtikynttilöiden ja intianpu­naisena hohtavien joulutähtien tuikkeeseen.

Ei mihinkään sellaiseen.Vaan ääneen. Kahinaan, joka syntyi, kun hän unessa – hän siis oli nukah­

tanut tai menettänyt tajuntansa, toisin sanoen mennyt šokista tiedottomaksi ison oleskeluhuoneen pinnatuolilla – oli sattunut laskemaan jalkansa lattialla lojuvalle kuplamuoville. Johon kääritään helposti särkyvät esineet niin ettei­vät ne mene rikki. Etenkin silloin, kun särkyviä esineitä lähetetään postissa.

Hän oli juuri hyvästellyt toimittajan, joka oli tahtonut kurkistaa hänen sähköpostejaan. Sen kuin katsoi, Ruusunen ei käsittänyt yhtään mitään. ”Millaisia yksilöitä voidaan pitää perimältään niin yksiselitteisen huonoina, ettei heidän tule antaa lisääntyä?”

14

Toimittaja oli kiinnostunut. Mumissut ja kysynyt, saisiko hän välittää viestin itselleen?

Mutta siihen Ruusunen ei ollut suostunut, sellaiset temput herättivät vain levottomuutta joka tuprusi sitten ympäriinsä kuin voikukan hahtuvat. Sehän tiedettiin, kuinka paljon ihmisen sähköpostiosoitteesta pystyi lukemaan. Ip­numeron ja kaikki, ei, toimittaja oli saanut tyytyä kuvaamaan tietokoneen, kun viestit olivat näkyvissä.

Paljon enempää ei ollut puhuttu. Sitten toimittaja oli kadonnut ja Ruusu­nen mennyt keittiöön hakemaan jotain, ja juuri silloin se oli tullut. Paket­ti. Annika oli ojentanut sen, he olivat laskeneet leikkiäkin, että eihän vie­lä ollut jouluaatto.

Ruusunen viittasi kintaalla jouluaatolle, mutta paketti näytti tulleen kau­kaa, hengitys melkein salpautui jännityksestä. Oliko mies pitänyt lupauk­sensa? Oliko hän hankkinut kauniita lahjoja hänelle ja kirpulle ja lähettänyt ne etukäteen koska tiesi myöhästyvänsä?

Ruusunen oli siirtynyt takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Hermostunut romanityttörukka oli maannut sohvalla, mutta hänet Ruusunen oli lähettä­nyt ulos. Anteeksi nyt, hän oli sanonut, mutta voit tulla takaisin hetken ku­luttua. Tällaiset hetket täytyy saada kokea yksin.

Yhtäkkiä mieleen oli noussut sana solitude yksinäisyys, kaunis sana. Ko-kea yksinäisyydessä.

Hänen oli ollut pakko oikein pidätellä itseään ettei olisi repinyt paket­tia. Leveää, kiiltävää teippiä. Pehmustettua kuorta. Raastanut rikki peh­meän, lupauksia herättävän kuplamuovin mykkyyttä, joka ympäröi kaik­kea.

Sitten kaikki oli tyhjää.Hän oli menettänyt tajuntansa, tai pyörtynyt. Pökertynyt. Vasta kun hän

oli putoamaisillaan tuolilta hän oli herännyt ja katsonut hämmentyneenä ympärilleen.

Tuolla. Nurkassa, toisen sohvan lähellä.Hemmetti, hän oli ajatellut ensin, oliko tämä edelleen unta.Hän meni lähemmäs ja tajusi nähneensä oikein.

15

Koko miehinen suvunjatkamissysteemi makasi kuin liimattuna huoneen lat tialla. Penis ja kivekset, kaikki.

Vasta kun hän katsoi lähemmin ja uskaltautui nostamaan sitä, hän tun­nisti sen. Hän nosti koko paketin, kupersi kämmenensä maljaksi joka sul­ki koko komeuden sisäänsä.

Niin kuin oli sulkenut monta kertaa ennenkin.Ei epäilystäkään. Hän piti kädessään Henningin kullia.

16

2.

Göteborg, Stampenin hautausmaa pyhäinmiestenpäivän jälkeisenä aamuna 6. marraskuuta

Kuolema saapuu taksilla

Taksinkuljettaja oli nyrpistänyt nenäänsä. Ehkä autossa oli vähän haiskahta­nut, mutta muuten matkatavaroissa ei ollut mitään kummallista. Pieni put­kikassi voitiin vielä lukea käsimatkatavaraksi.

Hän luuli ajaneensa vikaan. Edellisiltana tehty tilaus oli Stampgatanille, aivan hautausmaan sisäänkäynnin kohdalle. Täsmälleen kyltin alle, joka ke­hotti: Ajattele kuolemaa.

Kuski seisoi katsellen kiiltomatojen täplittämää maisemaa. Eilen oli ol­lut pyhäinpäivä ja hautalyhdyt loistivat edelleen ja loivat epätodellista tun­nelmaa kaiken ylle. Kuolleiden kaupunki. Omine katuineen ja osoitteineen.

Kuski oli lähtemäisillään, kun hänen silmiinsä sattui jokin, joka oli maas­sa heti kyltistä oikealle. Mytty.

Hän oli mennyt portista sisään. Ja nähnyt heidät. He makasivat tiiviisti toisiinsa kietoutuneina suurella, hienolla haudalla jonkinmoisen pahvipeit­teen alla. Muhkealla hautakivellä oli kaksi paria sukkia kuivumassa, punai­nen ja sininen.

17

Kuski oli tuntenut olonsa epävarmaksi. Hän oli tuohtunut vainajien puo­lesta, mutta samalla noissa kahdessa yhteen kietoutuneessa ihmisessä oli jo­tain liikuttavaa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että toinen heistä, noista pult­sareista, olisi tilannut kyydin.

Niin kumminkin oli. Juuri kun kuski kääntyi kannoillaan ja oli lähdössä juomaan aamun ensimmäisiä kahveja, oli kännykän herätyssignaali kajah­tanut ja toinen pultsareista ampaissut pystyyn.

Tilaus piti paikkansa. Pultsari oli menossa lentokentälle, hän oli nimel­tään Henning Asplund, sama nimi kuin tietokoneen tilauslistalla.

Kuski suuttui, pirunmoinen temppu tuhlata kunnon ihmisten aikaa.Hän lähti takaisin autolle.”Täältä tullaan!”Pultsari pääsi pystyyn ja yritti pakata tavaroitaan.Kuski keräsi rohkeutensa, ei helvetissä, minkään pultsarin haisevia laati­

koita hän ei autoon ottaisi. Jokin roti sentään. Mutta hänen ei tarvinnut her­mostua, pultsari taitteli pahvit ja tyrkkäsi ne pensaan alle.

Sitten hän katosi näkyvistä hetkeksi, aamupissalle, arveluttavasta lotinasta päätellen. Vai oliko se vesikraana, josta ihmiset, kunnon ihmiset, jotka tuli­vat muistelemaan vainajiaan, laskivat vettä hautakukilleen.

Kun kuski yritti teroittaa katsettaan hämärässä, näytti hitto soikoon siltä kuin ukko olisi riisuutunut ja seisoisi peseytymässä kraanan alla.

Sellaisen näyn hän mieluummin torjui näin aikaisin aamulla.Hän avasi edellispäivän GT:n ja yritti uppoutua urheilusivuihin.Kun hän seuraavan kerran nosti katseensa, ukko seisoi auton vieressä.

Siistinä, puku päällä. Mistä hän sen oli napannut?Eukko puolestaan näytti samalta kuin äsken kietoessaan kädet ukkonsa

ympärille kuin estääkseen tätä livahtamasta karkuun.Eukko itki hiljaa. Kuski avasi kaikki ikkunat ja haukkasi hiukan mielen­

osoituksellisesti raitista ilmaa, kun ukko astui kyytiin.”Katso, että mummilla on kaikki kunnossa, ole kiltti”, sanoi ukko eukol­

le. ”Minä viivyn jonkin aikaa, ja faija tuskin...”Eukko nyökkäsi.

18

”Se tekee 350”, sanoi kuski ja tuntui toivovan, että matkustaja tulisi katu­mapäälle.

Mutta Henning Asplund huiskautti satalappusnivaskaa.Ojensi sitten kätensä ikkunasta ja silitti eukkonsa poskea vielä viimei­

sen kerran.Sitten he ajoivat pimeään.

Kun Ruusunen näki taksin takavalojen katoavan Stampgatanille, hän va­josi hautakivelle. Kukaan ei ollut muistanut sitä poloista joka lepäsi kiven alla, ei edes vainajien päivänä. Mutta Ruususella oli aina pussillinen läm­pökynttilöitä repussaan. Edellispäivänä ne olivat seisseet kauniisti kimal­tavassa rivissä kiven päällä keskellä valon kaupunkia. Valon ja kuoleman kaupunkia.

Ruoho isoukin haudalla oli litussa. Ei kahdesta kohtaa niin kuin kahden eri ruumiin jäljiltä, se oli litussa kaikkialta. Kuin jättiläisruumiin jäljiltä.

Ja sehän se olikin. Yhteenkasvanut ruumis, joka ei voinut ajatellakaan eroamista. Siksi he nukkuivatkin usein ulkona, majoitustiloihin ei mielel­lään otettu pariskuntia. Ja kuka nyt vapaaehtoisesti nukkuu ilman ukkoaan?

Almassa paikkana ei ollut mitään vikaa, mutta sinne otettiin pelkkiä nai­sia. Ja mihin mies silloin menisi? Tukkuhallien vieressä oli Tillfället, jossa sai olla yhdessä, tosin ei mielellään. Koska aina tuli riitaa. Mustasukkaisuut­ta ja muuta paskaa, kun ukot eivät pitäneet tassujaan erossa. Ja silloin saat­toi paukkua. Ei, niin kauan kuin oli lämpöasteita, Ruusunen asui mieluum­min ulkona. Raja oli loka kuun puolivälissä, kunhan vain sai maata saman peiton alla Henningin kanssa.

Hän lakkasi itkemästä. Jolleivät kaikki ne kyyneleet, jotka hän oli vuodat­tanut viime viikkoina, olleet auttaneet, itku ei auttaisi nytkään.

Mies oli tehnyt sen. Hän oli matkustanut maapallon toiselle puolelle il­man Ruususta.

Saatanan tyyppi.Ruusunen katui heti sanojaan, Henning oli ainoa ihminen joka välitti hä­

nestä. Ja kilttikin hän oli, melkein aina. Ruusunen tiesi, että naisia oli jonok­

19

si asti kärkkymässä Henningiä. Katsokoot vaikka tähdistä. Sitä ei tapahtui­si kuin hänen kuolleen ruumiinsa yli.

Mutta nyt Henning oli poissa. Ruususen piti selviytyä yksin kokonais­ta kaksi viikkoa. Jokainen koditon tietää mitä se tarkoittaa. Varsinkin jos on nainen.

Ei silti, kyllä Henning välitti. He olivat käyneet yhdessä Almassa keskus­telemassa henkilökunnan kanssa ja tiedustelemassa, voisiko Ruusunen asua siellä sen aikaa kun mies oli matkoilla.

Niin Henning oli sanonut: ”Sen aikaa kun minä olen matkoilla.” He var­maan luulivat, että Henning oli menossa Munkforsiin.

Mutta se oli väärä luulo. Kiinaan hän oli menossa, Henning, Shanghaihin!Ruususta nauratti, se kuulosti niin hullulta. Hullulta ja aika komealta.Alman väki oli mukavaa. Ei ollut heidän vikansa, että heillä oli vain nel­

jä hätämajoituspaikkaa. Muilla paikoilla, normaalipaikoilla, sai asua viik­kokausia. Kunhan sai sosiaalisihteeriltä luvan. Jonkun oli maksettava, myös Almassa.

Henkilökunta oli lakannut painostamasta. Ruusunen ei lähde enää ikinä siihen systeemiin. Se oli painostanut häntä alusta al kaen, niin että miksi ruve­ta tässä vaiheessa mielistelemään? Ja tahtomaan sisään? Ei, ei, ei helvetti ikinä.

Systeemi ei kelpuuttanut ihmisiä, jotka eivät taipuneet, niin se oli. Ja koko surkeus oli alkanut siitä, että hän oli saanut syyt niskoilleen, vaikka pomo, se idiootti, ei ollut hoitanut hommiaan. Kaikki tiesivät että niin se oli! Mutta kuka sai lähteä? Ei pomo ainakaan. Ei, Ruusunen sai lähteä. Hän ei taipunut.

Koko ajan sen jälkeen häntä oli yritetty saada valehtelemaan ja teeskente­lemään sairasta. Niin että hän olisi saanut edes päivärahaa. Mutta Ruusunen ei valehdellut. Ruusunen ei ollut sairas. Koulussa, jossa hän oli ollut töissä, oli sattunut jotain, syntynyt riitaa ja häntä oli kohdeltu huonosti. Piste. Ei siinä mitään sairauksia ollut.

Vaan TAPAUS. Miksi pitäisi popsia pillereitä ja käydä lääkärissä ja käyttää veronmaksajien rahoja, koska oli sattunut sellainen TAPAUS?

Mutta jollei niska kerran taipunut, sai varautua siihen että löysi itsensä kadulta. Vaikkei käyttänyt huumeita eikä ollut sairas.

20

Ja sitten yhtäkkiä kävi niin hassusti, että häntä ei ollut enää edes olemas­sa! Göteborgin kodittomat olivat A) päihteiden väärinkäyttäjiä, B) psyyk­kisesti sairaita.

Muunlaisia kodittomia ei yksinkertaisesti ollut.Paitsi Ruusunen. Ehdottomasti. Mutta juuri nyt, siihen saakka kunnes

Henning tulisi takaisin, hän olisi niin yksin että melkein alkoi olla samaa mieltä, että häntä ei ollut.

Ei Henningkään ollut psyykkisesti sairas. He laskivat leikkiä, että he oli­vat tämän populaation koko lahjakkuusreservi. Henning käytti joskus huu­meita, käytti kyllä, mutta ei ollut narkkari. Ei ollenkaan.

Henning kieltäytyi hänkin mielistelemästä systeemiä. ”Mitä teetkin, älä anna heille ikinä henkilötunnustasi”, hän sanoi. ”Jos sen teet, se on kaiken loppu.”

Mutta saadakseen asua Almassa pidempään oli annettavat numerot. Hen­kilötunnuksen numerot. Sosiaalisihteerin täytyi saada ne. Sietää kysyä mik­si, luulivatko he, että joku toinen, joku jolla oli oma koti, työ ja auto ja lapset, luulivatko he että sellainen ihminen yrittäisi vilpillisesti Almaan, koditto­mien naisten asuntolaan? Tai mikä vielä pahempaa, Tillfälletiin? Sinne juop­posakkiin? Senkö takia ne koko ajan jankkasivat niin helvetisti siitä hen­kilötunnuksesta? Ettei tapahtuisi mitään ”sosiaalisten resurssien luvatonta väärinkäyttöä”? Niin se oli sanonut jonain kertana, itse asiassa sen ainoan kerran, kun hän oli tavannut sen sossuämmän.

Ensin Ruusunen oli napannut pelkän sukunimen, mutta sitten tuntui hy­vältä napata etunimikin. Ja täytyihän ihmisten voida häntä jollakin nimel­lä kutsua.

Nimeksi tuli Ruusunen, prinsessa joka nukkui sata vuotta, kunnes prins­si tuli ja sai hänet ja linnan. Kukapa ei uneksisi heräävänsä eräänä päivänä siihen, että kaikki oli kunnossa? Mikä? Mies ja talo ja rahaa ja ... Oma val­takunta?

Joo joo.Jollei antanut numeroita, oli pakko luottaa tuuriin. Toisin sanoen Alman

neljään akuuttipaikkaan. Siellä piti olla täsmälleen iltakahdeksalta, sillä jos oli viidentenä jonossa, sai laputtaa kiltisti tiehensä.

21

”Katsokin, että olet kahdeksalta, niin kaikki järjestyy”, oli Henning loh­duttanut.

Ruusunen käveli vesikraanalle, jonka vieressä oli vihreitä kastelukannuja. Se oli ”pesupaikka” heidän kielellään. Hän ei riisunut vaatteita, oli liian kyl­mä, vaan roiski vähän vettä kasvoille ja käsille. Oikeaa poskea aristi. Ruusu­sella ei ollut peiliä ja hän toivoi jumalan nimeen, että mitään ei näkyisi, kos­ka silloin saattaisi tulla ongelmia. Pahoinpidellyt eivät saaneet asua Almas­sa. Sai olla koditon ja sai käyttää huumeita tai olla psyykkisesti sairas, mutta jumalauta, jos oli antanut jonkun pahoinpidellä itseään. Silloin oli mentävä naisten turvakotiin. Siellä taas ei saanut käyttää huumeita. Eikä olla psyyk­kisesti sairas. Ja sosiaaliturvatunnus täytyi antaa.

Hän ei pessyt jalkoväliään, vaikka yleensä pesi sen aina, mutta nyt hän ei raaskinut. Hän ei halunnut pestä miestä pois. Jos vaikka ei enää koskaan sai-sikaan miestä niin lähelle.

Hän hätisti ajatuksen pois. Totta kai saisi. Henning tulisi takaisin kahden viikon kuluttua. Hänhän oli nähnyt paluulipun omin silmin.

Kuitenkin kyyneleet pyrkivät esiin, jääkylmä mutta pehmeästi valuva hautausmaan vesi toi hänen mieleensä edellisillan. He olivat tulleet aikaisin ennättääkseen nauttia toisistaan.

Hautausmaa oli ollut niin kaunis. Melkein joka haudalla paloi kynttilä. ”Kuin uisi mustassa meressä noidantulien keskellä”, oli Henning sanonut, hän oli varsinainen runoilija, niin halutessaan. Ja lauloi kuin jumala, kun taas Ruusunen itse lauloi kuin häijyin jumalattarista.

He olivat istuneet valomeressä ja laulaneet. Ruusunen oli opettanut Hen­ningille muutaman laulun näytelmästä Breaking the Waves, jossa hän oli mukana, Johanneksenkirkossa, ja Henning oli päässyt hienosti mukaan. Esi­merkiksi sen laulun kun Bess matkustaa ensimmäisen kerran öljynporaus­lautalle pelastamaan Jania. Kun Jan ensimmäisen kerran ymmärtää koko... Bessin rakkauden koko ääret tömyyden.

Oi, se oli suurenmoinen laulu. He olivat laulaneet sen moneen kertaan. Kukaan ei kuullut, tällä hautausmaalla ei liikkunut väkeä. Toisin kuin itäi­sellä, jonne oli kerääntynyt paljon nuoria viemään tuhansia kynttilöitä, niin

22

että jokainen vainaja sai ainakin yhden. Mutta Stampenilla oli toisin, tämä oli jäänyt vähän unohduksiin.

He olivat pesseet toistensa jalat. Henning oli yllättänyt Ruususen lahjalla, eihän se paketissa tietenkään ollut, mutta ei se mitään, se oli silti paras lahja mitä toivoa saattaa. Uudet villasukat. Punaiset, täyttä villaa, pari numeroa liian isot, mutta mitä siitä. Hän oli nukkunut ne jalassa. Koko alaruumis oli lämmennyt, eivätkä kipeät haavaumat kantapäissä olleet tuntuneet lainkaan.

Sellainen hän oli, Henning. Huolehtivainen, vaikka lahjan vuoro oli to­sin tullut vasta kun Henning oli hermostunut. Tsump ja läimähdys poskel­le, kun hän Henningin mielestä oli kitissyt liikaa. Tsump.

Mutta sitten oli lahjan vuoro.”Ostan sitten Shanghaista jotain tosi hienoa”, Henning oli luvannut. ”Si­

nulle ja kirpulle.”He kutsuivat tyttöä aina sillä nimellä. Ruusunen ja hänen veljensä olivat

olleet kirppuja pieninä. Se kuulosti Henningin korvissa hauskalta. Vähän huolimaton lempinimi, ei hienoa kieltä ollenkaan.

Mutta Emma oli heidän kirppunsa. Ruususen ja Henningin.Emman takia Henning oli matkalle lähtenytkin. Jotta tyttö saisi vähän

kultareunusta elämään. Hänen isänsä ei ollutkaan pelkkä normipultsari. Hä­nellä oli toinenkin elämä, ja siinä jäivät tavalliset tallaajat alakynteen. Hän oli tavallaan herrasmies. Talonomistaja, ei vielä mutta pian. Shanghaissa. Ehkä tyttö voisi kertoa siitä joskus kavereille saarella. Ehkä se veisi vähän terää siltä tosiasialta, että heidän pikku päärynäisensä ei ollut oikeasti on­nistunut elämässä tätä ennen.

Nyt kenties tulisi muutos. ”Sellainen tarjous on win win”, sanoi Henning. ”Totta kai siihen liittyy myös hynää.”

Ja Henningin ja Ruususen maailmassa raha merkitsi sitä, että kirpun sai hakea kotiin.

Emma täyttäisi kahdeksantoista kaksi päivää sen jälkeen kun Henning tu­lisi kotiin. Ensimmäisenä adventtina.

”Mitä tykkäät silkkileningistä? Tai sellaisesta silkkipeitteestä, joka teh­dään toukista?

23

Kaksi Henningin kaveria, Sven ja Jimmy, olivat käyneet siellä monta ker­taa, he olivat käyneet niissä silkkitehtaissakin.

Ruusunen oli niiskuttanut ja köhinyt ja yrittänyt terästäytyä.”Ja minulle pikku pullo?””Suuri”, oli Henning luvannut. ”Mitä se taas olikaan? Jotain itsekästä, ei­

kös niin?”Oli, aivan oikein.”Égoiste!”Égoiste­pullo siis. Ja silkkileninki. Ja ehkä silkkipeite.Ruusunen yritti pörhöttää hautakummun littaantuneita ruohonkorsia –

ei mitään syytä antaa ukon näyttää vielä unohdetummalta ja huonosti hoi­detummalta kuin hän jo muutenkin oli.

Kummallista, niin monta sukulaista kuin silläkin oli, todella hienoja ih­misiä, ja ainoa joka välitti suvun päämiehen haudasta oli Henning.

Henning oli käynyt katsomassa mummiakin jokin aika sitten ja kertonut että ruumis oli raihnas mutta pää kuten ennenkin – selkeä joissakin asiois­sa ja tyhjä toisissa. Ei hän ollut mitään hautaa muistanut.

Ruusunen pörhötti ruohoa. Samalla hänen ajatuksensa harhailivat.Eihän tämä Kiinan­matka mikään uusi ajatus ollut. Ei, matkoista oli pu­

huttu vuosia. Kaikkihan niistä olivat kuulleet. Sven ja Jimmy olivat kerto­neet, he olivat käyneet siellä monta kertaa ja kehuskelleet ylellistä elämää, niin että siihen kyllästyi. Ja oli matkaajia muitakin.

Ero oli siinä, että Svenillä ja Jimmyllä ei ollut tyttöystävää. He saattoivat lentää sinne aina kun halusivat.

Henningillä oli. Henningillä oli Ruusunen.Ja silti hän oli lähtenyt.Kun hän kertoi ensimmäisen kerran aikovansa lähteä, Ruusunen oli

uhannut mennä asianajajan puheille. ”Sanomaan mitä?” oli Henning ky­synyt. ”Että sinä olet jo naimisissa!” Ruusunen huusi. ”Minun kanssani!”

Ei hänellä todisteita ollut, heidän avioliittonsa oli mahdollisesti merkitty taivaan papereihin, ei muualle. Joten Henning oli vapaa menemään naimi­siin vaikka ensimmäisen pikku kiinalaishierojan kanssa. Mutta hän oli lu­

24

vannut ettei unohda Ruususta. Ettei yksikään kiinalaismimmi vedä Ruusu­selle vertoja.

Ennen Henning oli ollut täysin välinpitämätön; silloin kun Sven ja Jimmy olivat kysyneet, lähtisikö hän messiin.

Vasta kun kirje oli tullut, Henning oli alkanut miettiä asiaa. Kirje oli lähe­tetty kodittomien kauppaaman Faktum­lehden toimitukseen, mutta Hen­ningin nimi oli kuoressa päällimmäisenä. Totta kai. Ruususen täytyi tun­nustaa, että se oli... mielenkiintoista. Ihan uteliaisuus heräsi, heräsi totisesti.

”Joskus täytyy tarttua tilaisuuteen”, oli Henning sanonut.Tällä kertaa lähdössä ei ollut muita. Sven ja Jimmy lähtisivät myöhem­

min eikä paikan päällä ollut tällä hetkellä siis ketään. Sveniä oli häirinnyt, että Henningille oli tullut oma kirje. Yleensähän matkat hoituivat hänen kauttaan. Eikä kirjeessä kai ollut edes viitattu Sveniin, Jimmyyn, Steveniin tai Larsiin.

Vatsaa alkoi taas kivistää, kivisti niin saatanasti. Parin tunnin kuluttua hä­nen ukkonsa nousisi Shanghain koneeseen.

Yksin. Toiset olivat matkustaneet aina pareittain.Siinä se oli se mutta. Joka raastoi ja kalvoi vatsaa. Miksi Hen ningin piti

matkustaa yksin?Kirkonkello oli puoli kuusi. Sopiva aika lähteä Trappanériin kahville. Sit­

ten sieltä Huldan talolle, missä oli aina jotain puuhaa. Sukkien parsimista, ja vaatteetkin kaipasivat jo pesua.

Ja illalla oli kuoro, taas. Heti kun Ruusunen muisti kuoron, hänen mielen­sä kävi hiukan valoisammaksi. Kodittomien kuoro harjoitteli aina tiistaisin Johanneksenkirkossa, mutta nyt, kun he harjoittelivat näytelmää, harjoituk­sia oli useammin. Oikeaa näytelmää, jossa oli oikeat näyttelijät.

Ensi­ilta olisi neljäntenä adventtina.Ja Johanneksenkirkosta oli lyhyt matka Almaan.Ruusunen vei mennessään koko nyssäkkäkuormansa ulos hautausmaan

portista. Ajattele Kuolemaa, hän luki ja tunnusteli aristavaa poskeaan.Juuri sitähän hän teki.

MIEHEMME SHANGHAISSA

MIEHEMME SHANGHAISSA

TAMMI

ÅSA LANTZ (s. 1966) on kirjailija, toimittaja

ja näytelmäkirjailija, joka on käsikirjoittanut

myös tv-sarjoja. Hän asuu Göteborgissa.

Lantz on ahkera yhteiskunnallinen keskuste-

lija, jonka mukaan kaikki hänen kertomansa

on totta – jossakin päin maailmaa.

Miehemme Shanghaissa on toinen osa

Kiinalaisen tytön aloittamassa trilogiassa.

Hyytävän realistinen trilleri länsimaiden kodittomista ja itämaiden osattomista, hyvinvoinnin hinnasta

– ja sovituksesta.

Entinen tähtireportteri ja nykyinen kotirouva Isa Montgomery haistaa jutun,

kun hän kuulee kodittomista miehistä, jotka ovat alkaneet reissata Göte-

borgin ja Shanghain väliä. Kun Isa sitten tapaa kodittoman Ruususen, jonka

mies Henning on kadonnut Shanghaissa, hänen epäilyksensä vahvistuvat.

Juttumatkan tiellä seisoo kuitenkin yksi este: sairaalloisen kontrolloiva

aviomies Ulf.

Shanghaissa arvoituksellinen herra Sun valmistelee juhlia, joihin teatteri-

ohjaaja Viggo Sjöströmin seurue on kutsuttu esiintymään. Viggo lähtee

matkaan vastentahtoisesti, sillä ottotytär Sara on juuri yrittänyt tappaa

itsensä. Taustalta paljastuu itsemurhiin yllyttävä nettisivu, jonka ylläpitäjää

Viggon puoliso Mario ryhtyy jäljittämään. Shanghaissa Viggo tajuaa pian

sotkeutuneensa juttuun, jonka juuret johtavat kauas menneisyyteen –

mutta silloin on jo myöhäistä.

Herra Sunin juhlissa jokainen saa ansionsa mukaan.

”Vuoden parhaita jännitysromaaneja.” – DAST Magazine

HELÉN

KARLSSO

N

”Yksi asia on selvää: Åsa Lantz tietää, miten

juoni punotaan.”

– Nya Wermlands Tidningen

”Lantz ei epäröi tarttua nykypäivän sosiaa-

lisiin ongelmiin sortumatta kuitenkaan

helppoihin ratkaisuihin.”

– Borås Tidning

Ӂsa Lantz ohjailee tarinaa taiten ja

riittävän verkkaan, niin että lukija ehtii

todella järkyttyä.”

– Sundsvalls Tidning

84.2 | www.tammi.fi | ISBN 978-951-31-6679-3Päällyksen suunnittelu: Markko TainaPäällyksen valokuvat: Getty Images

J Ä N N I T Y S R O M A A N I