”HAASTETAAN ASIAKKAAT OMAN ELÄMÄNSÄ TEKIJÖIKSI” Perheterapeuttinen orientaatio lastensuojelun sosiaalityössä Sirkka Alho-Konu Pro gradu –tutkielma Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos Sosiaalityön koulutusohjelma Kuopion yliopisto Heinäkuu 2005
156
Embed
”HAASTETAAN ASIAKKAAT OMAN ELÄMÄNSÄ TEKIJÖIKSI ...epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20140598/urn_nbn_fi_uef... · 3 TIIVISTELMÄ Sirkka Alho-Konu ”HAASTETAAN ASIAKKAAT
This document is posted to help you gain knowledge. Please leave a comment to let me know what you think about it! Share it to your friends and learn new things together.
Sirkka Alho-Konu Pro gradu –tutkielma Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos Sosiaalityön koulutusohjelma Kuopion yliopisto Heinäkuu 2005
2
Talo sunst ja munst
Hiuka sukkela täst meijän talost tul,
mut see o sentä omam pellon kivist teht.
Kasvimaa laitetti ja,
kylvetti villiviljelmi,
kasteltti tyhjänkukkassi
ja pajuaitta varrota versovaks.
Tiä on kulkeunu ittestäs jalampohjis pihamaal.
Kaikist muist o ain vaiva ja vähti,
mut tiä tule sin misä tarvita.
Heli Laaksonen (teoksessa Raparperi syrän)
Kaarinan kaupungin lastensuojelun yksikön työntekijöille.
Kiitos Teistä ja Teille
3
TIIVISTELMÄ Sirkka Alho-Konu ”HAASTETAAN ASIAKKAAT OMAN ELÄMÄNSÄ TEKIJÖIKSI” Perheterapeuttinen orientaatio lastensuojelun sosiaalityössä Pro gradu –tutkielma KUOPION YLIOPISTO Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos Sosiaalityön koulutusohjelma Ohjaajat: Pirjo Pölkki ja Riitta Vornanen Sivuja 145 + 10 liitettä Tässä tutkimuksessa tarkastellaan perheterapeuttista orientaatiota lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimuksen tavoitteena on lastensuojelun sosiaalityön menetelmällinen kehittäminen. Perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelutyön määritelmää luodaan teoreettisen kirjallisuusanalyysin sekä sosiaalityöntekijöiden omien narratiivien avulla. Tavoitteena on myös luoda kuvaa perheterapeuttisen ja lastensuojelutyön rakentavasta yhdistämisestä, joka pystyy vastaamaan aikakaudelle ominaisiin haasteisiin lasten ja heidän perheidensä elämässä. Tässä tutkimuksessa ymmärretään perheterapeuttinen lastensuojelutyön orientaatio psykososiaalisen sosiaalityön lähestymistapaan liittyväksi reflektiiviseksi metodiksi. Tämä tutkimus jakaantuu teoreettiseen ja empiiriseen osaan. Teoreettisessa osassa analyysia rakennetaan kirjallisuuskatsauksen avulla siten, että kiinnitän huomion yhteiskunnalliseen, postmoderniin aikaan, johon liittyy perheiden erilaistumisen ilmiö. Tarkastelen tätä sekä lasten hyvinvoinnin että vanhemmuuden näkökulmasta. Lisäksi olen pohtinut muutosten vaikutuksia lastensuojelutyöhön. Sosiaalityön teoriaosuudessa on keskitytty lastensuojelutyön ja psykososiaalisen työn ja siinä juuri terapeuttisen ulottuvuuden tarkasteluun. Perheterapian teoriataustaa olen rakentanut siten, että alussa selvitellään perheterapian kehittymistä systeemisestä ajattelusta nykyiseen sosiaaliseen konstruktionistiseen ajattelutapaan ja suuntauksiin. Keskeisimmiksi perheterapeuttisiksi suuntauksiksi olen valinnut konstruktionistiset perheterapiat, kuten narratiivisen perheterarapian. Analyysin tavoitteena on rakentaa teoreettinen kiinnittymistausta perheterapeuttisesti suuntautuneelle lastensuojelutyölle. Empiirisessä osuudessa olen tutkinut narratiivisen tutkimusmenetelmän avulla yhden lastensuojeluyksikön työntekijöiden tulkintoja omasta työstään. Työntekijät ovat koulutettuja perheterapeutteja. Tutkimuksen aineisto koostuu näiden neljän työntekijän ryhmähaastattelusta ja lisäaineistona kerätyistä kirjallisista narratiiveista. Narratiiveissa työryhmä rakentaa omaa kehityskertomustaan, jossa perheterapeuttinen ulottuvuus on pohdittavana. He kuvailevat omaa tulkintaansa perheterapeuttisen orientaation vaikutuksista työhönsä. Perheterapeuttinen orientaatio lastensuojelutyössä on narratiivien avulla kuvattavissa lähestymistavaksi, jossa asiakkaan ja työntekijän välillä asiantuntijuus on jaettua. Lisäksi ongelman ratkaisu ymmärretään osaksi ongelmanmäärittelyä, kontekstisidonnaiseksi ja
4
tulkinnalliseksi tapahtumaksi. Vuorovaikutuksessa korostuvat dialogisuus ja reflektiivinen työskentely. Työskentely on muuttunut terapeuttisen suuntautumisen kautta keskustelupainotteisemmaksi, kuitenkin niin, että psykososiaaliseen työskentelyyn kuuluvat sekä rakenteellinen että taloudellinen tuki perheille. Terapeuttinen menetelmäosaaminen on lisännyt työntekijöiden omaa kokemusta työhyvinvoinnista. Lastensuojelutyöstä on vähitellen kehittynyt avohuoltopainotteisempaa. Valtapositiosta ja kontrollista on siirrytty tekemään lastensuojelua mahdolliseksi asiakkaan haastamisen avulla. ”Asiakkaat itse paneutuisivat, kohtaisivat elämänsä – vanhemmat lapsensa – siitä muutos lähtee.” Avainsanat: perhe, lastensuojelu, psykososiaalinen sosiaalityö, perheterapia, dialogisuus, reflektiivisyys
5
ABSTRACT Sirkka Alho-Konu ”LETS CHALLENGE THE CUSTOMERS TO BE THE MAKERS OF THEIR LIVES” Family therapeutic orientation in child welfare Master's thesis UNIVERSITY OF KUOPIO Social work and social pedagogy department Social work education programme Supervisors: Pirjo Pölkki ja Riitta Vornanen 145 pages and 10 enclosures This study examines the family therapeutic orientation in child welfare. The objective of this study is methodical development of the child welfare. The definition of the family therapeutically orientated child welfare is created with literary analysis and narrative stories of the social workers. The aim of this study is also to create a picture of constructively combined family therapeutic orientation and the child welfare, which can answer to the typical periodical challenges in the lives of the children and their families. In this study family therapeutic child welfare orientation is understood to be a reflective method of approach to the psycho social work . This study is divided into theoretical part and empirical part. In the theoretical part the analysis is built upon literature survey so, that the attention is called to the social, post modern time, which is associated with phenomenon of family differentiation. This subject is approached from the perspective of the welfare of the children as well as from the perspective of the parenthood. The reflection of the changes in agreement with the child welfare has been deliberated. The theory part of the social work concentrates mainly on scrutinizing the child welfare and psycho social work and especially on the therapeutic extension in that. The theory background of the family therapy has been built so, that the development of the family therapy from systematic way of thinking to current social constructive way of thinking and orientation, is clarified to start with. The constructive family therapy, such as the narrative family therapy is the key orientation. The aim of the analysis is to build a theoretical background for the family therapeutically directed child welfare. The narrative research method in the empirical part is used to examine the interpretations of employees, who work in one of the child welfare units. The data of this study is based on the narrative data of the group interview and on the written narratives of the employees. The employees are trained family therapists. The team builds it’s own development story, in which the family therapeutic extension is to be deliberated. Family therapeutic orientation stress as a dialogistic and reflectivity in psychosocial social work. Employees feels, that they are motivated, because now they have more possibilities to use different therapeutic methods in they work. It seems also, that child welfare is more noninstitutional social care now as before. They are making possibilities to families with challenging methods and moving away from power- and control positions. Keywords: family, child welfare, psychosocial social work, family therapy, dialogistic, reflectivity
2.1 Tutkimusongelma ........................................................................................................................ 11 2.2 Narratiivinen tutkimus ................................................................................................................. 11
3 MUUTTUVA PERHE NYKY-YHTEISKUNNASSA ..................................................................... 16 3.1 Perheen muodon muutokset ja erilaistuminen ............................................................................. 16 3.2 Muutosten vaikutuksia lasten hyvinvointiin ja vanhemmuuteen ................................................ 17 3.3 ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla
tavallaan” ........................................................................................................................................... 20 3.4 Perheiden muutokset lastensuojelun näkökulmasta .................................................................... 22
5 PERHETERAPIAN KEHITYKSEN JÄLJILLÄ .............................................................................. 57 5.1 Perheterapian historiallinen ja metodologinen kehitys ................................................................ 57 5.2 Lähtökohtana systeeminen perheterapia ...................................................................................... 58
9.1 Mistä kaikki oikein alkoi? ........................................................................................................... 95 9.2 Mitä ovat perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelutyön painotukset? ........................... 99
9.2.1 Sosiaalipolitiikka vs. terapeuttisuus ..................................................................................... 99 9.2.2 Työparityöskentely ja tiimityö ........................................................................................... 101 9.2.3 Reflektiivinen työmenetelmä ja asiantuntijuuden jakaminen ............................................. 104 9.2.4 Kontrollista asiakkaan haastamiseen .................................................................................. 111
9.3 Vaikutukset työhyvinvointiin .................................................................................................... 117 9.4 Tutkimustulosten yhteenveto ..................................................................................................... 120
10 TUTKIMUKSEN ARVIOINTI ...................................................................................................... 123 10.1 Pohdinta ................................................................................................................................... 128
muotoutumaan ja avoimeksi, koska sekä ongelmanratkaisu ja muutostyö nähdään
kulkevan rinnakkain.
Lastensuojelutyötä voidaan tehdä siis hieman eri painotuksin, joko perhekeskeisesti
tai lapsikeskeisesti. Oleellista on painotuksista huolimatta se, että lapsen hyvinvointi
toteutuu eikä se, mistä asetelmasta käsin se tapahtuu. Lapsella on oikeutensa
yhteiskunnan erityiseen suojeluun, mutta ensisijaisesti oikeus saada suojelua ja
huolenpitoa vanhempiensa taholta. Lapsella on oikeutensa tulla kuulluksi ja hänen
82
toiveensa ja mielipiteensä tulee ottaa huomioon iän ja kehitystason mukaisesti, kun
vanhemmat tai viranomaiset tekevät häntä koskevia päätöksiä. Vanhemmilla taas ei
ole muita oikeuksia suhteessa lapseensa, kuin velvollisuutensa huolehtia lapsensa
oikeuksien toteutumisesta.
83
7 YHTEENVETO PERHETERAPEUTTISEN
LASTENSUOJELUTYÖN TEORIATAUSTASTA
Seuraavassa kuviossa olen esitellyt analyysia selkiyttävän mallin siitä, mitä
ominaispiirteitä ja painotuksia löytyy lastensuojelun, perheterapian osalta sekä
silloin, kun nämä kaksi orientaatiota yhdistetään toisiinsa.
Lastensuojelu
Perheterapia
Lastensuojelu ja
perheterapia
Avoimesti puuttuvaa Kuuntelua Avun tyrkyttämistä Taistelua Lakien puitteissa Lasten etu tärkeä Vanhemmuuden arviointia Viranomaiset yhteistyössä Päätöksenteko viranomaisten toimesta Työskentelyraami kapeuttaa prosessia Vastuun kantaminen Selkeys Käytännöllisyys Yhteiskunnallisuus Aktiivinen aloitteellisuus Rohkeus
Asiakkaiden ehdoilla Keskustelua Kykyjen vapauttamista Yhdessä ihmettelyä Tilauksen puitteissa Koko perhe tärkeä Vanhemmuuden tukemista Perheterapeutit ja perhe yhteistyössä Ymmärrys, asiakkaan toivoma muutos Vapaasti muotoutuva vuorovaikutusprosessi Vastuun pakeneminen Epämääräisyys Elämänfilosofisuus Yksityisyys Passiivinen reagoiminen Pelkuruus
Kuunnellen puututaan Uteliaana olemista Yhteistyöneuvottelut Erimielisyyden selvittelyä Sopimuksen puitteissa Perhe lapselle tärkeä Vanhemmuuden haastavaa tukemista Koko verkosto yhteistyössä Ymmärtävä ja muutosta edistävä päätöksenteko Työskentelyraami sallii vuorovaikutusprosessin pysyä elävänä Vastuuttaminen, haastaminen Selkeän kyselevä ote Konkreettiset visiot Kannanotot Topakka keskustelevuus Varovainen ja reipas eteneminen
Analyysitapa on hahmottunut ja muovautunut vasta tutkimuksen kuluessa.
Alustavana analyysina voidaan pitää laatimaani tiivistelmää (Liite 2), joka on tehty
ryhmähaastattelun pohjalta. Kyseessä on oma tulkintani, jota kuitenkin olen pyrkinyt
testaamaan sillä, että olen antanut sen haastatteluun osallistuneille luettavaksi ja
reflektoivaksi. Olen tiivistelmässä esittänyt tulkintani kokonaiskuvasta, joka
haastattelun perusteella minulle on syntynyt. Lisäksi perusteluina näkemykselleni
esitän tiivistelmässä suoria sitaatteja haastattelusta, jolloin myös lukija voi arvioida
tekemääni tulkintaa. Haastattelun sitaatit ovat esityksessä autenttisessa muodossa.
Tiivistelmästä saamassani palautteessa työntekijät ovat kommentoineet tulkintaani
muun muassa seuraavasti:
”…Ensiksikin, minusta tiivistelmäsi oli kivasti kirjoitettu ja kuvasi hyvin työyhteisöämme ja työtapojamme…” ”…Mielestäni olit tiivistänyt hyvin keskeisiä asioita työskentelytavastamme…”
Näistä edellä esitetyistä kommenteista voidaan päätellä, että tulkintaani työryhmästä
ja sen omaksumista työtavoista voidaan pitää luotettavana. Työntekijät ovat
kuitenkin reflektoineet yksityiskohtaisempia erityispiirteitä tai oletuksia, joita olen
tiivistelmässä esittänyt. Lisäksi he olivat korjanneet tulkinnastani joitakin virheitä,
jotka liittyvät työryhmän tai työyhteisön historian, koulutusten tai rakenteen
faktiseen tietoon. Faktatietoa sain muun muassa työryhmän työntekijöiden
koulutuksista, niiden ajankohdista ja työntekijöiden määrästä. Sain myös näiden
93
narratiivien kautta vahvistusta omalle tulkinnalleni, samalla kun ne avasivat myös
yksittäisten työntekijöiden omia subjektiivisia käsityksiä.
Koska aineisto ei ole suoraan kertomusmuotoinen, päädyn siis kokoamaan
kertomuksen aineiston antamien vihjeiden perusteella. (Hänninen 1999, 137-138.)
Narratiivisen aineiston analyysi tuodaan esille siten, että tutkijan vapautta käyttäen,
kuvaan työryhmän käsityksiä omasta kehityskertomuksestaan: 1) Mistä kaikki alkoi?
2) Mitä ovat perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelutyön painotukset? 3)
Mitä vaikutuksia orientaatiolla on ollut lastensuojelutyöhön ja työssä jaksamiseen?
Olen sitoutunut suojelemaan työntekijöiden yksityisyyttä tutkimusluvan
myöntämisen yhteydessä, näin ollen ryhmähaastatteluun osallistuneita työntekijöitä
ei identifioida. Heistä käytetään pelkästään tekstissä merkintöjä s1, s2, s3, p1,
haastattelijan puheenvuorot on merkitty merkillä h. Käytän samoja merkintöjä sekä
nauhoitettujen että kirjallisten narratiivien ilmaisussa.
Muiden merkkien merkitykset tekstissä ovat:
( ) tarkoittaa pientä parin sekunnin taukoa puheessa
---- tarkoittaa uuden keskustelukatkelman tai tekstinosuuden vaihtumista
Tässä kuvauksessa edetään siten, että narratiivisena aineistona on käytetty
ryhmähaastattelun litteroitua aineistoa, työntekijöiden kirjallisia reflektointeja
laatimani haastattelutiivistelmän suhteen ja muita saamiani kirjallisia dokumentteja
koko lastensuojelun yksikköön liittyvän tiedon tuottamiseksi. Tarkoitukseni on edetä
aineistolle asetettujen tutkimuskysymysten mukaisesti. Tästä johtuen kuvaus ei
noudata välttämättä haastattelun kronologista järjestystä, vaan analyysi etenee
teemoittain kysymyksenasettelun mukaisesti.
Aluksi esittelen organisaation rakenteen, koska on sillä merkitystä, jos halutaan
saada kokonaisvaltaisempi kuva toimintakontekstista, jossa kehitys tapahtuu. Muulta
osin kuvaus esitetään siten, että käyn ”jälkikäteisdialogia” käydyn dialogin
(kirjallinen aineisto, litteroinnit ym.) kanssa, josta tuon autenttisia
keskusteluepisodeja esille ja sitten linkitän kulloiseenkin teemaan liittyvää tietoa
tutkimuksen teoreettisesta analyysista. Autenttiset katkelmat ovat pääosin peräisin
94
haastatteluaineistosta ja jonkin verran kirjallisista narratiiveista. Kommentoin
kertomusta teoriatiedon valossa. Näin ollen alkuperäiskertomus muuttuu
kirjoitusprosessin myötä ”tutkimusprosessin” kontekstissa tehdyksi tulkinnaksi.
95
9 PERHETERAPEUTTISESTI ORENTOITUNEEN
LASTENSUOJELUN SOSIAALITYÖN MÄÄRITTELYÄ
9.1 Mistä kaikki oikein alkoi?
Perhetyön yksikkö toimii sosiaalityön vastuualueella, johon kuuluvat myös vanhus-
ja vammaistyön yksiköt. Vastuualueen johtajana toimii sosiaalityön johtaja. Hänen
alaisuudessaan sosiaalityön alue on jaettu toimeentuloturvaan ja kuntouttavaan
sosiaalityöhön, perhetyön yksikköön ja perheneuvolaan. Perhetyön tiimiin kuuluvat
neljä sosiaalityöntekijää, jotka ovat olleet virassaan 5-15 vuotta. Lisäksi tiimissä on
kolme perhetyöntekijää ja neljä ohjaajaa, joista kaksi on palkattu Kelan kanssa
yhteisessä projektissa. Sosiaalityöntekijöillä on kaikilla kelpoisuusehdot täyttävä
peruskoulutus ja ohjaajilla sekä perhetyöntekijöillä on vähintään opistotasoinen
koulutus. Kolmasosa työntekijöistä on ollut 1990-luvun alkupuolelta saakka samassa
työyksikössä.
Sosiaalityöntekijöiden toimenkuvaan yksikössä kuuluvat lastensuojelutyön lisäksi
lastensuojeluperheiden toimeentulotukiasiat ja lastenvalvojan tehtävät.
Perhetyöntekijät toimivat sekä lastensuojelun perheissä että erilaisissa ryhmissä
vetäjinä. Yksikön työntekijöistä yksi kolmasosa on miehiä. Sosiaalityöntekijät ovat
kaikki naisia.
Kehittämistyö aloitettiin 1990-luvun puolivälissä. Tarve uudistumiseen alkoi
työntekijöiden halusta kehittyä ja vahvistaa ammatillisuuttaan. Tuolloin tehtiin
”yhden muotin sosiaalityötä” ja työryhmässä oli useita uusia, nuorehkoja
työntekijöitä. Sosiaalitoimen asiakkaiden tilanteet olivat työntekijöille erittäin
haastavia. Haluttiin tavallaan uudelleen määritellä omaa työtä tässä vaativassa
tilanteessa. Edellytyksenä muutoksille oli luottamushenkilöiden ja virkamiesjohdon
myönteinen suhtautuminen ja kannustaminen sekä heidän antama arvostuksena
sosiaalityölle. Lastensuojelun sijaishuollossa oli tuolloin noin kolmisenkymmentä
lasta ja nuorta.
96
s1: Elikkä tuota en kai mä sieltä kaikkia voi ( ) Joo kaikki alkoi tosiaan 90-luvulla ryhmillä. Ryhmätoiminta on ollu osa meijän sosiaalityötä. Ne on ollu yleensä tällaisia toiminnallisia ryhmiä. Seuraavaks todettiin tää koulutustarve ja meillä oli sellainen moniammatillinen koulutusryhmä.
Työryhmässä oli siis ryhdytty miettimään toisin tekemisen mahdollisuuksia.
Projektien ”luvattu” aika oli alkanut ja tätä hyödynnettiin myös kunnallisessa
sosiaalityössä. Erilaiset lasten, nuorten ja vanhempien ryhmät aloittivat ja ne ovat
edelleenkin työmenetelmänä mukana lastensuojelutyössä. Sen jälkeen, kun
projektityö oli vakiintunut käytännöksi, työryhmässä heräsi tarve
täydennyskoulutuksiin. Koko työryhmä kävi 1,5 vuotta kestäneen ratkaisukeskeisen
työotteen koulutuksen. Työryhmässä koulutuksiin on lähdetty yhdessä, ja näin
saavutettu yhteistä orientaatiopohjaa työskentelylle. Lisäksi oleellista on ollut oman
työn kehittäminen, sen omista lähtökohdista käsin. Seuraavat keskusteluepisodit
kuvaavat näitä keskeisiä asioita:
s1: Se, mikä siinä on keskeistä sekä näissä projekteissa ja koulutuksissa, me on lähetty aina tiiminä ( ) ehkä siinä ollaan kehitytty tosissaan. ---- s2: Asiast kolmanteen, mutt ku mulla tuli tos mieleen mitä sä aikasemmin sanoit ( ) ennen kuin mä unohdan sen liittyen tähän meijän historiaan. Jos miettii kaikkii mihin me ollaan lähetty mukaan, niin siellä on punasena lankana mun mielestä se, että ne on niinku lähteny meijän omasta työstä. Ne ei oo niinku ylhäältä tulevia hallinnon asioita, jotka näyttää paperilla hyvältä, vaan ne liittyy tähän meijän arkiseen työhön ja asiakkaiden kanssa tehtävään työhön. h: Joo. s2: Eikä mitään liirum laarum juttuja tuolt jostain. Se on tärkeetä miten se liittyy meijän työhön. h: Joo, ei mitään saneltuja. Ottakaa tää näin. s1: Toisaalta meille on hirveen vaikee sanellakkaan, ei me sit otetakkaan. Ehkä johdon kannalt varjopuoli, jos ajattelee meijän työtä. ( ) Pitää osata perustella miksi se on tärkeetä ja totetuttamisen arvosta. Ei kyllä just oo tullukkaan juttuja sieltä.
Reflektiivisyyttä sosiaalityössä Karvinen (1993) on kuvannut, että se on tavallaan
aktiivinen tutkimus- ja löytämisprosessi, jossa toimija voi kehittää kysyvän asenteen
97
ja emansipatorisen suhteen tietoon työssään. Tällöin toimija ei ole passiivisesti
ulkoisista auktoriteeteista, kirjoista tai teorioista riippuvainen, vaan vastuu on hänellä
itsellään. Lisäksi reflektio on ajattelua, pohdintaa ja kriittistä arviointia laajempi
käsite. Siihen liittyvät oleellisesti toimintaan perustuva kokemus, kokemuksesta
oppiminen ja toisin toimimisen mahdollisuuden oivaltaminen. Kokemus on siis
ammatillisen oppimisprosessin käynnistäjä, lähtökohta, etenkin silloin, kun opitut,
rutiininomaiset tavat eivät toimi (Karvinen 1993, 27–28). Kuten edellä kuvatuista
keskusteluista käy ilmi, työryhmän tarve kehittämiseen ja toisin tekemiseen on
noussut kokemuksesta, jossa työtavat ja menetelmät ovat osittain osoittautuneet
tehottomiksi. Toisaalta käy selvästi myös ilmi se, että työntekijöillä on ollut oman
henkilökohtaisen ammatillisen uudistumisen tarve. Seuraavissa kirjallisissa
narratiiveissa tätä on pohtinut perhetyöntekijä ja sosiaalityöntekijä omalta
kohdaltaan:
p1: No, joo kun pohdiskelen työhistoriaani, siellä on nähdäkseni kolme jonkinlaista hyppäystä terapeuttiseen suuntaan, mutta kaiken pohjana taitaa olla oma henkilökohtainen ammatillinenkin historiani, joka ei ole ollut mitenkään päämäärähakuista (ammatillista tai taloudellista kunnianhimoa) – mutta silti tai sen vuoksi olen aikanaan hakeutunut psykologian opintoihin, joten terapeuttinen ajattelutapa (vaikka olis sitten alun perin itseen liittyvä kuten niin usein) on ikään kuin ollut ”valmiina” jo, kun olen mennyt lastensuojelulaitokseen töihin. ---- s1: Kokemukset sosiaalityön opetuksesta olivat 80-luvulta ja se varmaan osaltaan vaikutti kiinnostuksen vähäisyyteen, ettei hakenut esim. sosiaalipolitiikan kautta täydennyskoulutusta. Ehkä on myös niin, että terapiamaailma oli kuitenkin myös sopivasti toisenlaista ja kasvatti ymmärrystä erilaiseen suuntaan.
Työryhmän kehittäminen koulutusten kautta alkoi ratkaisukeskeisen menetelmän
opinnoilla. Näiden opintojen aikana heräsi kiinnostus myös perheterapiaan. Vuonna
2003 ensimmäiset 7 työryhmän jäsentä valmistuvat erityistason perheterapeuteiksi ja
seuraavat kaksi ovat aloittaneet koulutuksen vuonna 2004. Ratkaisukeskeisen
koulutuksen vaikutusta ammatilliseen kehitykseen ovat seuraavassa pohtineet
perhetyöntekijä ja sosiaalityöntekijä:
p1: Noh, ykköshyppäys jotenkin se, kun 80-luvun loppupuolella mekin (kirjoittajan huomio: lastensuojelulaitoksessa) saimme osamme ratkaisukeskeisistä ajatuksista, joidenkin päivien koulutustakin, ja
98
taisipa valtakunnantason gurukin käydä talossa. Minä varmaan pidin ratkaisukeskeisyyttä tuolloin kepposteluna, ja muistan ilmaisseenikin että kyllä ongelmien ratkomiseen tarvittaisiin (psykodynaamista) syvällisyyttä. Että vähän naureskelin, mutta jotain jäi itämään. ---- s1: Mahdollisuus tutustua perheterapian maailmaan ratkaisukeskeisen koulutuksen yhteydessä herätti kiinnostuksen ja toisaalta sen koulutuksen aikana oli jo huomannut, että terapiamaailman jutut toimivat hyvin myös sosiaalityön viitekehyksessä.
Työntekijöillä on selkeästi ollut tarve uudenlaisiin lähestymistapoihin ja
työmenetelmiin. Uusien lähestymistapojen vaikutukset on nähty tuloksellisina
asiakaskohtaisessa ja perhekohtaisessa työssä. Lastensuojelutyön menetelmät
keskittyvät hyvin usein palveluiden tarjontaan ja muiden palveluiden, kuten
perheneuvolan tai a-klinikan suuntaan ohjaamisena. Työntekijän ja asiakkaan
vuorovaikutukselliseen kohtaamiseen kohdentuvat koulutukset ovat antaneet
työntekijöille rohkeutta lisätä ja syventää asiakas/perhekohtaista psykososiaalista
työtä lastensuojelussa.
Arnkilin ja Erikssonin (1999) mukaan psykososiaalisen työn interventioiden ehkä
keskeisin tehtävä on tuottaa toivoa, sellaista toiveikkuutta, johon osalliset uskovat.
Psykoterapiatekniikoista tehdyt tuloksellisuusvertailut osoittavat selkeästi sen, että
mikään yksittäinen hoitomenetelmä ei sinänsä ole tuloksilla mitattuna toista parempi.
Heidän mukaansa parhaita tuloksia tuottavat ne menetelmät, joihin työntekijä luottaa
ja jotka hän hallitsee (Emt., 98 ja 99). Tämä edellä esitetty argumentti voidaan siirtää
tutkimuksen kohteena olevan työyhteisön tapaan tarkastella omaa osaamistaan ja
orientaatiotaan. Perheterapeutin koulutus tuo omaan työhön sellaista varmuutta ja
kokemusta onnistumisesta, joka on mahdollista siirtää asiakastilanteen
vuorovaikutukseen tietynlaisena toiveikkuutena.
Seuraavassa luvussa kuvaan tarkemmin käsitystäni perheterapeuttisesta
lastensuojelutyöstä, joka minulle on muodostunut narratiivien kautta.
99
9.2 Mitä ovat perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelutyön painotukset?
9.2.1 Sosiaalipolitiikka vs. terapeuttisuus
Olen tutkimuksen teoreettisesti analyysissa liittänyt sosiaalityössä perheterapeuttisen
lastensuojelutyön psykososiaalisen työn orientaatioon. Sillä tarkoitetaan työtä, jossa
kohteena ovat yksilön tai ryhmien psyykkiset ja sosiaaliset kysymykset.
Psykososiaalinen painotus korostaa ongelmien tarkastelua huomioiden yksilöiden
ympäristön ja siinä olevat vuorovaikutusmahdollisuudet. Psykososiaalisessa työssä
on läsnä terapeuttinen ulottuvuus, sen lisäksi, että kiinnitetään huomiota myös
rakenteellisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. (mm. Vilen 2002; Granfelt 1993.)
Työntekijät ovat kertomuksissaan kuvanneet sosiaalipoliittisesti painottuneen
sosiaalityön ja perheterapeuttisen työskentelytavan yhdistämistä sekä sitä, miten
nämä kaksi ulottuvuutta painottuvat lastensuojelutyössä. Seuraavassa
sosiaalityöntekijöiden mietteitä:
s2: Taloudellisesta tuesta olen alkanut ajatella yhä enemmän niin, että se on oivaa ennaltaehkäisevää lastensuojelua. Jos asiakasperheelleni tulee taloudellinen kriisi, jätän ttt-normin tuijottamisen vähemmälle ja kysyn perheeltä millainen taloudellinen tuki heitä auttaisi. Hyvin usein perhe toivoo jotakin konkreettista pientä summaa maksettavaksi, esim. jotakin laskua, jonka maksamatta jättäminen rassaa suunnattomasti, tai johtaa suurempiin vaikeuksiin. Näin ollen rahallisella tuella pystyy suoraan helpottamaan perheen ilmapiiriä ja tätä kautta lasten oloa. ---- s1: Terapeuttinen suunta kiinnosti osin varmaan siksi, että se ei tuntunut liian psykologisoivalta, vaan oli mahdollista ajatella edelleen myös ”yhteiskuntatieteellisesti”. Varsinkin sosiaalinen konstruktionismi tuki tällaista viitekehystä edelleen ja oli siksi helppo ottaa vastaan.
Työntekijät kokevat, että vaikka heillä nykyisin painottuvat perheterapeuttiset
työmenetelmät asiakas ja –perhekohtaisessa työssä, sosiaalityön sosiaalipoliittinen
ulottuvuus on läsnä sekä taloudellisen tuen että työtä ohjaavan viitekehyksen kautta.
Perheterapeuttista orientaatiota lastensuojelutyössä ja sosiaalityön sosiaalipoliittista
100
ulottuvuutta ei voida pitää toisiaan poissulkevina painotuksina, vaan ne ovat
enemmänkin sekä-että positiossa lastensuojelutyöhön.
Sosiaalityö on lähtökohtaisesti vuorovaikutukseen perustuvaa työtä.
Vuorovaikutuksellisuus ei ole kuitenkaan perinteisesti korostunut sosiaalityön
keskusteluissa. Kuitenkin useat sosiaalityötä tutkineet tutkimukset ovat tulleet siihen
tulokseen, että asiakas ja – perhekohtaisen sosiaalityön tuloksellisuuteen vaikuttaa
oleellisesti luottamuksellinen vuorovaikutus työntekijän ja asiakkaan välillä (ks. s.
44) Vuorovaikutustaidot voidaan kuitenkin nähdä usein epämääräisenä
ammattipätevyyden alueena. Niitä pidetään ikään kuin itsestäänselvyyksinä tai
toisaalta jopa toissijaisena ammattitaitona.
Sosiaalityön ja siihen liittyvien auttamistilanteiden vuorovaikutuksesta on käytetty
esimerkiksi käsitteitä keskustelutyö, terapeuttinen työskentely, tukiviestintä ja niin
edelleen. Lisäksi on käyty keskustelua myös terapeuttisista
kommunikaatiomenetelmistä ja ei-terapeuttisista kommunikaatiomenetelmistä. Ei
terapeuttiset kommunikaatiomenetelmillä saattaa olla negatiivisia vaikutuksia
asiakkaan tilanteeseen. Tällaisia tekijöitä voivat olla muun muassa
perehtymättömyys asiakkaan asioihin, kuuntelemattomuus, puutteelliset tai
stereotyyppiset vastaukset, asiakkaan tulkintojen jättäminen tutkimatta ja normien
liian tarkka noudattaminen. (Vilen ym. 18–20.)
Perheterapeuttista työskentelyä olen lähestynyt analyysissa sosiaalisen
konstruktionismin määrittämillä perheterapian suuntauksilla, joissa narratiivisuudella
on keskeinen merkitys. Lisäksi olen tarkastellut kommunikaatiota dialogin käsitteen
kautta. Työryhmän kertomuksessa on pohdittu sekä sosiaalityön ja perheterapian
yhdistämistä että perheterapeuttisen lastensuojelutyön määrityksiä. Näitä on pohdittu
sekä asiakkaan ja työntekijän, työryhmän keskinäisen sekä verkoston suhteiden
näkökulmasta.
101
9.2.2 Työparityöskentely ja tiimityö
Perheterapeuttisuus näkyy työryhmän työtavoissa, joita ovat muun muassa
työparityöskentely ja suora työnohjaus. Työparityöskentelyä käytetään joustavasti
monin erilaisin tavoin ja samoin koetaan tiimityö onnistuneena. Suorassa
työnohjauksessa saadaan laajempi pohja määrittelylle ja se voi toimia myös
näkökulman laajentajana.
Tiimityön kehittämiseen liittyy tavallaan ”lupaus paremmasta”, kuitenkin se voi olla
myös uhka. Arnkil ja Eriksson (1996b) ovat määritelleet tätä uhkaa siten, että
perinteisesti sosiaalityössä on myös sosiaalityöntekijän etujen mukaista ylläpitää
tiettyä autonomiaa, jonka ”suojissa” voi toimia ”omien asiakkaiden” kanssa siten
kuin kontaktin ja tilanteen tuntemuksen pohjalta viisaaksi näkee. Yksilötyöllä on
etunsa, joiden säilyttämiseksi kannattaa ylläpitää myyttiä ”yhtenäisestä linjasta”. Sen
suojissa voi muunnella työtään – rauhassa yhtenäistäviltä vaatimuksilta. Samalla
yksilötyön ylläpitäminen saattaa olla rajoite. Työntekijät joutuvat vastaamaan
asiakastyön paineisiin ja haasteisiin yksin. Tiimiytyminen voisi tuoda siihen
helpotusta, mutta uhkaisi julkistaa kunkin erilaisuuden ja murentaa autonomian
suojat. Lupaava suunta ei siis ole yksiselitteisesti houkutteleva (Emt., 117).
Työryhmä on sisäistänyt tiimityöskentelyn oikean suuntaisesti, jossa kaikille on tilaa
ja mahdollisuus tuoda oma näkemyksensä esille. Samalla tiimi antaa tukea omille
ajatuksille ja päämäärille. Tuen antaminen voi olla myös sitä, että tiimi antaa
mahdollisuuden reflektoida omaa työtään ja omia asenteitaan ja uskomuksia, joita
käsitysten taustalla liikkuu. Seuraavissa keskusteluepisodeissa kuvataan tiimin
tuomia mahdollisuuksia ja lisäksi myös sitä, mitä ”meillä oli ennen
tiimityöskentelyä”:
s3: Se, mikä on ollu ( ), jos on jotain kinkkisii juttui lastensuojelus ( ) Se tuki, mitä mää haluan on vahvistusta toisilta. Enhän mä sais siit mitään, jos ei olis eri mielipiteitä ja näkemyksii. p1: Juu samalla, kun koitetaan antaa perheen toiminnalle ymmärrystä. Ja varmaan niinku työntekijällekki, kun saa ymmärrystä, eikä niinku se, että sähän teet ihan perseestä tän. s3: Niin ja ottaa niinku ymmärryksenä.
102
s2: Niin ja tyylikin se näkyy siinä. Että, se on pohdintaa ja sellasta tota aaa ( ). p1: Rakentavia? s2: Ett, mitä tulee mieleen. s1: Niin semmosia vaan, että toinen työntekijä kertoo mitä itelle tulee mieleen. Eikä semmosena kysymyksen omasena vaan ( ). s3: Niin, eksä tätä oo tullu ajatelleks? Niin ja, että tapa puhua. s2: Niin ja sit kerro lisää ( ). s3: Et tavallaan ei tuu niinku työntekijänä haastetuksi liikaa sen oman ajatuksensa kanssa. Mutta, että tulee haastetuksi sillä tavalla, että kun toinen kertoo omista ajatuksistaan, niin joutuu pakostakin miettimään, ett ooks tullu ajatelleeks tota, vai eiks oo, sopiik se mun tapaan tehdä töitä vai ei? s2: Ja sitt kaikki ottaa sen päätäntävallan kuitenki työntekijälle itelleen. p1: Täs tulee taas tää enemmän niinku tilan antaminen, se toimintakyky säilyy, kun on tilaa toimia. h: Niin, yy ( ) p1: Luotetaan, luottamus ( ). s1: Luotetaan, että kaikki tekee työtä omalla tavallaan kuitenki. s3: Annetaan sitä tilaa kuitenki ja se on ihan hyvä. s2: Asioita uskaltaa tuoda tiimiin. Aikasemmin ei ollu oikeen uskallusta tuoda esille. Tavoitteena ei oo välttämättä samanmielisyys.
Seuraavassa keskusteluepisodissa työntekijät määritelevät tapaansa tehdä työparina
ja työtiiminä ja sitä, mitä käytännön järjestelyitä näihin tilanteisiin liittyy:
s1:Niin jotenkin ajattelee tuosta meidän tiimistä, että kun niitä uusia asiakkaita tulee, ett jos ei jaeta heti sillai, ett on työparit, niin sit tavallaan sovitaan, ett jos tarvii niin sit sä tuut tai, että palaa myöhemmin niin sit tulee. s3: Ja aina saa työryhmän konsultaatiota, jos haluu ja tosi nopeesti sitä tulee. h: Lastensuojeluasiakkuuteen te mietitte keskenänne, että kuka…? s1: Joo meillä on keskiviikkoisin tämmönen niinku lastensuojelupalaveri. Niis käydään yleisiä asioita. h: Tapaatteko asiakkaita, perheitä juuri tässä huoneessa, jos ootte täällä toimistolla? s1: Joo me ollaan tässä. Täs on tilaa ja silleen. Kotona myös käydään tapaamas. h: Onks tuo tuossa peili-ikkuna? s1: Joo on. h: Tuleeko käytettyä sitä? s2: Enemmän sillon koulutuksen aikoihin. Mutt ollaan me käytetty monell tavall. Usein jos työparin kans tehdään, niin toinen voi olla yksin tai muiden perheenjäsenten kanssa kuuntelemassa, ja antaa sitt palautetta.
103
s3: Mutt usein miten me ollaan tässä samas tilas kaikki. Ja siinä sitte voidaan reflektoida keskenämme ja kuulla sitte palautetta asiakkailta. h: Meillä ei oo peilihuonetta käytössä, mutta kyllä me ollaan käytetty suoraa reflektointia siinä työparin kanssa ja se on ollu jännä se. Asiakkaat on ens hämmästyksestä selvittyään (naurua) ottanu sen oikeen hyvin ja on saatu siit hyvää palautetta, että meillä on jotenki erilainen ote tehdä. s1: Joo se on ( ) kaikki kuulee siin samat asiat, suorempaa työskentelyy.
Edellisissä katkelmissa korostuu siis tiimityöskentelyn suomat mahdollisuudet
määrittelyjen tekemisessä verrattuna yksinäiseen työskentelyyn. Työntekijät puhuvat
sopivasta haastamisesta ja uskalluksesta, jossa oma asiantuntijuus ei joudu liikaa
koetukselle. Lisäksi tiedosta ja ymmärryksestä tulee jaettua, josta kaikki lopulta
hyötyvät. Lisäksi työparityöskentelyssä on mahdollisuus ottaa perheen lapset
huomioon erityisellä tavalla. Seuraavassa katkelmassa sosiaalityöntekijä kuvaa erästä
asiakastilannetta, jossa he tapaavat perhettä.
s3: Mä menin lattialle lapsen kanssa leikkimään, kun mä katoin, että tässä ei oo nyt mitään sellast. Ei tuu käytännön asiaa. Ja sitt Elina (työntekijän nimi muutettu) aina välil kysy, ett onk sull Saara (nimi muutettu) jotain asiaa ja mä sanoin, ett ei ollenkaan.
Työparityöskentelyssä voidaan jo alustavasti esimerkiksi sopia kumpi työntekijä on
keskustelussa aktiivisempi ja kumpi ottaa sivusta seuraajan roolin. Sivusta seuraava
työntekijä voi toimia myös keskustelun reflektoivana osapuolena. Jos työntekijät
molemmat esiintyvät yhtä aktiivisina, eikä rooleja ole sovittu etukäteen, kokemus
saattaa kaikille osapuolille olla varsin hajottava ja raskas. Perheen pienimmät lapset
eivät jaksa istua rauhassa ja silloin toisella työntekijällä voi olla (kuten esimerkki)
keskeinen rooli lasten avustajana tilanteessa. Toisaalta voi olla tarkoituksenmukaista
tukea lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta ja olla vain läsnä kuitenkaan
puuttumatta lasten toimintoihin. Nämä tilanteet saattavat toimia myös keskustelun
herättäjinä.
104
9.2.3 Reflektiivinen työmenetelmä ja asiantuntijuuden jakaminen
Reflektiivinen työskentely on perheterapiassa käytetty työtapa, jonka viitekehys tulee
sosiaalisesta konstruktionismista. Se mahdollistaa kaikenlaisten terapeuttisten
ajatusten läsnäolon ja erilaisten tekniikoiden hyväksikäytön. Kyse on ennen kaikkea
ajattelutavasta ja kehyksestä. Dialogisuus, kunnioittavuus, spontaanius, positiivisuus,
tunteiden kuunteleminen, hiljaisuuden mahdollisuudet sekä moniäänisyys
luonnehtivat tätä työotetta (Rautkallio 1997, 5). Edellisen luvun viimeisessä
keskustelussa sosiaalityöntekijä lopussa tiivistää reflektiivisen työtavan eettisen
ulottuvuuden, jolloin työskentelystä tulee avoimempaa ja näin oletuksille ja
luulottelulle ei jää työskentelyssä sijaa. Lastensuojelutyössä on tyypillistä se, että
usein työntekijän ja vanhempien näkemykset eivät kohtaa ja tilanteet eskaloituvat
tuloksettomasti ”eipäs-juupas” väittelyksi. Reflektiivinen menetelmä on alun perin
kehitetty ratkaisumalliksi jumissa oleviin keskusteluihin (Emt.)
Työntekijät ovat opiskelleet perheterapeuttisessa koulutuksessa reflektiivistä
työotetta. Sen sijaan, että he pyrkisivät olemaan samaa mieltä toistensa ja perheen
kanssa, he ovat korostuneesti alkaneet kuunnella toinen toistensa puhetta. Näin myös
asiantuntijuuden käsite saa uuden ulottuvuuden – jokainen on asiantuntija omassa
kokemuksessaan. Reflektiivinen asetelma mahdollistaa keskustelun, jossa kenenkään
ei tarvitse olla sen paremmin oikeassa kuin väärässäkään. Sen sijaa, että jouduttaisiin
päättämään, miten asioiden tulisi olla, keskustellaankin siitä, miten asiat ovat ja
miten asioiden oleva tila vaikuttaa kuhunkin. Näin asianosaiset voivat luoda
ymmärrystä toinen toistensa tilanteesta (Emt., 12–13). Kjellberg ym. (1995) ovat
tähdentäneet sitä, että jokaisella osallistujalla on mahdollisuus tuoda esiin oma
näkemyksenä ongelmasta, eikä perheenjäsenten ole pakko hyväksyä työntekijöiden
ongelmaa omakseen (Emt., 43). Tätä asetelmaa seuraavassa pohtivat
sosiaalityöntekijät sekä kirjallisissa narratiiveissa että keskustelussa:
s3: Itse ajattelen tällä hetkellä, että kyse ei ole niinkään asiakkaan kyvystä ilmaista itseään kuin työntekijän halusta yrittää kuunnella ja ymmärtää asiakkaan kertomusta eikä siihen liity asiakkaan verbaalinen kyvykkyys millään tavalla. ----
105
h: Miten sitten, kun tehdään lastensuojeluilmoitus, miten lähdette tekemään sitä? Riippuu tietysti tilanteesta. Hmmm… s1: Se varmaan se lähtökohta, mä ajattelen on se, että jotenkin annetaan ihmisille tilaisuus kertoa se oma tarina, omasta näkökulmasta. Ja tuli meille mikä tahansa tieto, niin me ei pidetä sitä millään tavalla faktana tai jotenkin varmana. s2: Tai ainoana. s1: Tai jotenki ainoana vaan, ett, ett se on niinku yhden ihmisen tarina, ett miten jollakulla menee ja sen jälkeen lähetään selvittämään mikä niitten ihmisten oma kokemus on ja tarina, ett mitä heille kuuluu. Se on semmonen varmaan, mikä ihmisiä helpottaa. s3: Ja moni päättää ottaakin sitä apua vastaan. h: Että määritellään vasta sitä tilannetta? s3: Joo, ei vaan kuunnella, vaan ollaan kiinnostuneita siitä, että millä tavalla lapsen näkökulma siinä, että haastaako ne jotenki toisensa vai meneek se jotenki niin, ett se ei oo ongelma. Mä ajattelen nyt, ett se on jotenki ongelma, kun mä oo vasta työn alussa.
Vallan ja vastuun kysymykset nousevat usein esille lastensuojelun sosiaalityön
keskusteluissa. Lastensuojelua on pidetty yleisesti sosiaalityön alueena, jossa
vallankäyttö on korostuneesti asiantuntijakeskeistä, siitä huolimatta vaikka
pyrittäisiinkin perhekeskeiseen työskentelyyn. Perhekeskeisyyttä enemmän
lastensuojelutyössä korostuvat lausunnot ja selvitykset, joita sosiaalitoimen
ulkopuolisilta asiantuntijoilta perheen tilanteen määrittämiseksi pyydetään. Tavallista
on, että lausuntoa vanhemmuudesta ja lasten psyykkisestä tilanteesta pyydetään
perheneuvolasta. Vanhempien päihteidenkäyttöä pyritään määrittelemään a-klinikan
asiantuntijoiden avulla. (mm. Arnkil & Eriksson 1996a, 67) Ongelmanmäärittelystä
ovat esimerkiksi Arnkil ja Eriksson (1999) muuttaneet omaakin käsitystään (vrt.
1996b; 1993; 1991) siten, että moniammatillisessa psykososiaalisessa yhteistyössä
yhteinen ongelmanmäärittely saattaa olla suorastaan tuhoisaa. Tämä johtuu heidän
mukaansa siitä, että yhteistä ongelmaa ei ole. Kullakin on oma ongelmansa, jopa
saman perheen jäsenillä se on erilainen. Heidän mukaansa silloin, jos yritetään
elämän monimutkaisista tilanteista tehdä yhteinen ongelmanmäärittely, ollaan
ainakin kolmenlaisissa mahdottomuuksissa. Ensinnäkin tällöin elämää joudutaan
pelkistämään tavattomasti toiseksi, joudutaan olettamaan yhteinen ongelma,
kenelläkään ei kuitenkaan ole lintuperspektiiviä. Kukin liittyy asiaan omasta
tilanteestaan ja tehtävistään käsin, näkökulmaisena. Kolmanneksi,
ongelmanmäärittely-yritykset saattavat juuttua ongelmakehille. He jatkavat, että
106
lastensuojelussa on ”sotkuherkkyyttä” yllin kyllin. Niinpä siellä heidän mukaansa
nähdäänkin melko tuskallisia moniammatillisia palavereita. Yhteisen
ongelmanmäärityksen tilalle he esittävät subjektiivisia näkökulmia ja omiin
toimintamahdollisuuksiin liittyviä ennakointeja (Emt., 96 ja 97). Tämä näkemys
liittyy nähdäkseni läheisesti jaettuun asiantuntijuuteen, jossa ymmärretään, että
jokaisella on oma subjektiivinen näkemys omista lähtökohdistaan ja eriäänisyys on
jopa toivottava asia.
Mönkkönen (2002) on määritellyt asiantuntijakeskeistä orientaatiota siten, että
toimintaa ohjaavat vahvasti asiantuntijoiden tai järjestelmän määrittämät tavoitteet ja
tulkinnat. Vuorovaikutuksen näkökulmasta asiantuntijakeskeisyyttä voi tarkastella
esimerkiksi tilanteen määrittelynä vuorovaikutustilanteessa, jossa asiantuntijan
tulkinnat ovat hyvin hallitsevassa asemassa. Oletuksena on, että asiantuntija näkee
ilmiöiden välisistä suhteista todellisen luonteen, ja hänen tehtävänsä on saada asiakas
tietoiseksi ilmiöiden välisistä suhteista ja merkityksistä suhteessa asiakkaan
toimintaan. Mönkkönen on edelleen viitannut muihin kirjoittajiin: ”Suomalaisessa
keskustelussa asiantuntijakeskeisyyttä on kuvattu erilaisilla käsitteillä. Jaatinen
(1996) puhuu suljetusta konstruktiosta, jossa tilanne määrittyy asiantuntijan
määrittelemillä ehdoilla. On puhuttu toisen toiminnan luokittelusta, jossa ihminen
määritellään koko elämänsä kautta, ja nämä luokitukset siirtyvät asiakastilanteista
toisiin (esim. Weckroth 1988). Samaa ilmiötä on kuvattu myös määrittelydiskurssin,
diagnoosidiskurssin (Matilainen 1994) tai kategorisoituneen asennoitumisen
käsitteillä (Harinen 1998)” (Mönkkönen 2002, 53–54). Työntekijät ottavat esille tätä
edellä kuvattua asiantuntijakeskeisyyden käsitettä puhuttaessa
ongelmanmäärittelystä.
s3: Mielestäni oleellista sos.työn ja terapeuttisuuden yhdistämisessä on asiantuntijuudesta hellittäminen. Asiakasta voi kuunnella, yrittää ymmärtää, tukea asiakkaan omia ratkaisuja, mutta tarvittaessa pitää olla valmis haastamaan ja asettamaan rajoja, jos lapsen etu sitä vaatii. Terapiakoulutus on auttanut tulemaan tietoisemmaksi omista ajatuksista ja ennakkoluuloista, jolloin asiakkaan omalle tarinalle ei jää tilaa eikä yleinen tai oma käsitys hyvästä elämästä jyrää asiakasta. ---- s1: Oleellista sosiaalityön ja terapeuttisuuden yhdistämisessä mielestäni on ihmisten oikeasti kuunteleminen ja sen ymmärtäminen, mistä voi olla toisen elämässä vastuussa. Omalla kohdallani se on toteutunut
107
täydellisenä asiantuntijuudesta luopumisena, toimien silti asioiden ja lainsäädännön asiantuntijana.
Voidaankin ajatella, että keskustelun ensisijainen idea ei ole niinkään paljastaa jo
olemassa olevia perheen ongelmallisia vuorovaikutusmalleja ja rakenteita tai
suhteita, vaan antaa perheenjäsenille ja sosiaalityöntekijöille tilaisuus löytää itseään
sekä nähdä ja kuulla tapaansa olla muiden kanssa. Samalla muuttua, tultuaan
kuulluksi ja nähdyksi, mutta ei tuomituksi tai arvotetuiksi. (Rautkallio 1997, 16.)
Tämä edellyttää sosiaalityöntekijältä muutosta perinteisestä modernista
asiantuntijakeskeisestä kulttuurista avoimempaan, jaettuun asiantuntijuuteen (ks. s.
45). Tätä muutosprosessia kuvaa seuraava pitkähkö dialogi:
s1: Minkälaisen käsityksen sää sait? h: Joo mää sain semmosen käsityksen, että nostetaan kissa pöydälle ja katsotaan. Että ei mennä semmoseen kuin usein käy, että kukaan ei oikeen puhu totta. Sosiaalityöntekijä tietää, että asiakas valehtelee ja asiakas tietää, että tuo sosiaalityöntekijä ei puhu nyt kaikkea, mitä se tietää. Eikö oo vähä tää niinku? Vai pystyttekö te enää ajatteleen sillä lailla? s2: Mää muistan ku koulutukseen liittyvästä tehtiin se video kun ( ). Mutt kai se niinku, ett me ei täällä mitään terapiaa tehdä varsinaisesti. Mut kai se on tapa olla suhteessa ihmisiin. Ei kai se oo mitään sen kummempaa? s3: Joo, siis siin on se läpinäkyvyys, se on sitä, että kunnioittaa. Kun sää puhuit tuota, että asiakas valehtelee, niin mää en oo pitkään aikaan jotenki aatellu, ett ihmiset valehtelis. h: Aivan. s3: Niin, ihan oikeesti kun sää puhuit, ett mä en oo ajatellu pitkään aikaan, ett se valehtelis mulle. s2: No, mä kyll oon, kun ne on tullu pärpättämään muutaman kerran. s3: Niin, mutta se liittyy jotenki raha-asioihin. s2: Niin ne kysyy, miks me on tehty niin. s3: Niin ne kertoo jotenki niinku omasta näkökulmastaan, jotenki niinku omaa tarinaansa. Ja joskus siis ne jotenki aattelee niin niinku, emmä tiedä. Pitkään aikaan en oo aatellu, ett ne valehtelee mulle. Vaan ne kertoo tarinaansa, ja voi olla, ett jonkun näkökulmasta ne enempi valehtelis, se ei oo yhtään niinku. Niille se on tarkotuksenmukaista ja siin on joku mieli, ett ne tekee niin. Ja jotenki yrittää ymmärtää niin, ett ne kertoo näin omana totena. Ett, ku ne kertoo näin se on siinä ja lähtee siitä, eikä mieti sitä, että puhuuks ne totta. s2: Otaaks sen sen ihmisen totuutena? s3: Niin. Niin mä luulen, ett se myös vähentää ihmisill tarvetta puhua huuhaahta, ku mä oon tosissaan, ett kerro lisää mitä sä tarkotat. Jotenkin, ett tää on tärkeetä ja miks se on tärkeetä? Sit mä luulen, ett
108
siin päästään siihen, ett ihmiset oikeesti puhuu siitä mikä heille on tärkeää. h: Varmaan se onkin aina totta. Että mikä se totuus on? Eihän siinä varmaan ( ) kenen määrittelemä se on, onks työntekijän vai tota asiakkaan. Mutta tämä justiin on se pointti, ei mee semmoseksi juupas eipäs linjalle. s1: Mä aattelen, ett helposti varmaan, ett kuka on oikeessa. Se on lastensuojelussa kun tavallaan on semmonen vanhastaan rooli, ett asiantuntija ja sit on määritelty mikä lapselle on riittävän hyvää elämää. Ett pitäis jotenki sit tietää. Ja perheelle, ett teidän täytyy elää näin, niin sit jotenki kaikki on hyvin. Eihän se toimi ollenkaan. Eihän ihmiset elä sillä tavalla, eikä pysty elämään, koska se ei lähe sielt heijän ( ) h: Se lähtee sosiaalityöntekijän maailmasta. s1: Niin, niin, niin ( ) ett ku se lähtee sielt asiakkaan elämästä, niin voi olla, että se kantaa. s2: Niin kun se lähtee sielt perheestä. s1: Niin omasta elämästä. Ja sitt meijän tehtävä on auttaa heitä löytämään sen mikä on se heijän oma ratkaisu. ---- p1: Tulin Kaarinaan töihin 95, ja jo puolen vuoden jälkeen alkoi ratkaisukeskeinen koulutus, ja minuun upposi täysin Pekka Holmin tapa vetää ja ne ajatukset, niissä oli yhtäkkiä pointti. Mikä pointti? Ainakin sain Välineen. Se oli varmaan sanat. Ratkaisukeskeisyyshän oli lähes matetamatiikkaa. Siinä oli järjestelmällisyyttä. Kättä pidempää. Oli helpompi tehdä töitä. Sai menetelmän, tavan olla asiakkaiden kanssa suhteessa. Uteliaan, siis kiinnostuksen osoittavan. Turvallisen: Ei mennä itse asiakkaan päähän, elämään sisään, vaan hänen omaan reflektoivaan elämänsä tarkasteluun, raamiin. Sisältää kunnoituksen.
Edellinen keskusteluepisodi ja tekstinarratiivi kuvaavat sitä, kuinka
ongelmanmäärittelyssä voidaan asiantuntijuutta jakaa. Merkittävää näyttäisi olevan
se, millä tavoin ongelmaa määritellään. Määrittelyn koetaan olevan yhteisesti
asiakkaan kanssa tuotettu, kuitenkin niin, että ymmärretään todellisuuksien
subjektiivinen luonne. Yhteisen määrittelyn kautta voidaan löytää perusta myös
päätösten tekemiseen: mitä voidaan tehdä, jotta lapsi ja tämän perhe tulisivat
autetuiksi? Työmenetelmä on tapa olla kunnioittavasti kiinnostunut asiakkaan
elämästä ja ajatuksista. Keskeistä on myös ymmärtää se, että työntekijä on
määrittelyprosessissa osallisena, toimijana, eikä ulkopuolisena tarkkailijan (ks.
Seikkula 1999, 84–94).
Lastensuojelun ajattelussa on keskeinen muutos, kun siirrytään
Muutos edellyttää työntekijältä epävarmuuden sietämistä, ”tietämisen” sijaan.
Ongelman määrittelyvaiheessa on jo muutoksen mahdollisuus läsnä: asiat voidaan
nähdä uudesta näkökulmasta, jumittavien ”suurten tarinoiden” sijaan voidaan luoda
”poikkeus tarinoita”, jotka kantavat prosessissa eteenpäin (ks. s. 56–58).
Anderssen (1991) sanoo panneensa merkille vuosien varrella, että monen ihmisen on
vaikea luottaa siihen, että ratkaisu syntyy aikanaan itsestään. Edelleen hän tuo esille,
kuinka ihmiset ikään kuin haluaisivat kontrolloida sen syntyä, aivan kuin olisi jotain
merkillistä antaa ratkaisun syntyä itsestään. Toisaalta hän väittää, että polyfonian ja
kakofonian ero on keskustelussa erittäin pieni. Vaarana saattaa olla, että
reflektiivisen työmenetelmän idea kääntyy itseään vastaan, jos kunniaan nousevat
”antaa kaikkien kukkien kukkia” –filosofiat, joissa rinnakkaiset monologit kulkevat
kulkujaan. Tärkeää on siis huolehtia, että pidetään yllä reflektiivisen menetelmän
oleellisia periaatteita: dialogisuutta, kurinalaisuutta, ja positiivista konnotaatiota.
Lastensuojelun sosiaalityössä auttamisen hätä saattaa ottaa työntekijän valtaansa.
Tämä on erittäin inhimillistä, sillä avuttoman lapsen hätä saattaa olla konkreettista.
Mutta mikäli lapsen tilanne ei vaadi nopeita päätöksiä ja sen mukaisia interventioita,
voi antaa prosessin edetä ajallaan. Tai siinä tapauksessa, jos on lapsen edun mukaista
järjestää pikaisesti hänelle sijaishuolto, voidaan vanhempien kanssa työskentelyä
jatkaa ja antaa jatkotyöskentelylle aikaa.
Tässä tutkimuksessa on yhteiskunnallinen taustoitus liitetty perheiden erilaistumisen
problematiikkaan, joka saattaa näkyä myös lastensuojelutyössä. Halusinkin tuoda
myös tämän näkökulman pohdittavaksi työryhmän kanssa. Seuraavassa
keskusteluepisodi, joka kuvaa työntekijöiden käsityksiä tästä ilmiöstä.
h: Kuitenkin mulla on tässä tää toinen puoli uusperheet ja yksihuoltajat, kiinnostas tietää, että miten teijän töissä, ett mitä haasteita nää erilaiset perheet tuo lastensuojeluun teijän mielestä? Ja mitä se vaatii? p1: Emmä tiiä taas jos perheterapeuttisesti ajattelee, kaikki on niinku yksilöitä, ainutlaatuisia siinä tilanteessa sellaisia kuin ovat. Mutta eikö siis suurin osa, huomattavan suuri osa ei oo mitään kahden vanhemman perheitä? h: Mmmm, lastensuojeluperheissä? s3: Kyll muul ainaki suurin osa asiakkaista on normaaleja perheitä. h: Ydinperheitä?
110
s3: Joo. s2: On kyllä sekä että. On tosi paljon sellaisia, ettei oo perinteisiä. s1: Mutt en mää aattele sitä niinku sillai, ett mää kategorisoin, täss on niinku nää ihmiset. h: Ehkä tää kysymys pitäis heittääkki niille, joilla ei oo tätä teidän orientaatiota? p1: Joo, mutt toisaalta niinku perhetyössäki tuli niit, silleen niinku se isien poissaolo tulee, paistaa sielt silleen että. s2: Ei oo mitenkään ihmeellistä, sellasia asiakkaita on vaik kuin monta. h: Eli se on tyypillistä? s2: Mutt, siinä sattuu olemaan muutaki prolematiikkaa. Kyll mä voisin suoraan sanoo, ett useimpiakin perheitä, joissa isät ei suostu tapaamaan lapsiaan ja pysyttelevät erossa ja näin. s1: Jotenki se lähtökohta ainaki noi itellä on se, että on niinku ne aikuset ja ne lapset ja se sujuuk se, mikä on hankalaa, mikä ei oo hankalaa. p1: Mikä merkitys sillä on sille perheelle itelleen? s1: Niin, aivan juu. s3: Ett jollakin yksinhuoltajaäidillä siis, ett hän on yksihuoltaja, joillekkin se on niinku isoin juttu, että on niinku yksin.
Työntekijät pohtivat tässä mielenkiintoisella tavalla perheiden erilaistumista ja siihen
liittyvää problematiikkaa. Isien ”näkymättömyys” ja yksihuoltajan jakamaton vastuu
puhuttavat. Kriittisen perhetutkimuksen edustaja Nätkin (2003) esittää: yhteiskunnan
marginaalissa äidit ovat lapsille usein viimeinen perheside. Apua ei myöskään voi
jaetun vanhemmuuden nimissä odottaa isältä, sillä yhteiskunnan marginaalissa isien
rooli vanhempina on vielä vähäisempi kuin sen niin sanotussa keskiössä. Jaettu
vanhemmuus on melko keskiluokkainen ilmiö (Emt., 35).
Postmodernissa ajattelutavassa ei ole itsestään selvää, mikä on sosiaalinen ongelma
ja mikä on vain erilainen elämäntapa. Ongelmiin pitää puuttua, muttei erilaisuuteen.
Hyvinvointivaltion paternaalisuuden vähentyessä myös puuttumisen oikeutus on
kyseenalaistettu. Tämä on johtanut siihen, että ammattilaiset neuvottelevat
ongelmista ja niiden ratkaisuista myös asiakkaiden kanssa yhä enemmän. (Emt., 36.)
On perusteltua väittää, etteivät yksihuoltajuus, tai homo- ja lesbovanhemmuus
sinänsä vahingoita lapsia, ellei niihin liity sosiaalista stigmaa eli leimaamista
poikkeavaksi ja epänormaaliksi, eikä niistä tulisi niinkään olla huolissaan. Myöskään
yksihuoltajuus ei ole automaattinen hyvinvointiriski, vaan erityisesti
yhteishuoltajuuden tapauksessa se voi olla suhteiden uudelleen järjestely, jossa on
111
tilaa myös lapsille. Sen sijaan tulisi olla huolissaan esimerkiksi sellaisesta päihteiden
käytöstä, joka vammauttaa lapsia niin fyysisesti kuin henkisestikin (Nätkin 2003,
38).
9.2.4 Kontrollista asiakkaan haastamiseen
Työntekijät ottavat narratiiveissaan useissa yhteyksissä esille vastuun käsitteen.
Mistä kaikesta sosiaalityöntekijä sitten lastensuojeluprosessissa voi olla vastuussa.
Yhteiskunnan tehtäväksiantona hän on ensisijaisesti vastuussa Wahlbeckin (2004)
mukaan omasta toimintakyvyn ylläpidostaan ja hänen vastuullaan on huolehtia
prosessista ja sen jatkuvuudesta omalta osaltaan. Lisäksi vastuu liittyy myös
epävarmuuden sietämiseen prosessin aikana. Lopulta vastuu on päätöksen
tekemisestä.
Lastensuojelutyöntekijä on myös vastuun suhteen erityisasemassa; mikäli
lastensuojeluilmoitus on tehty, lastensuojelulla on vähintäänkin tutkintavelvoite.
Vaikka lastensuojelulla on laajoja oikeuksia, sillä on vastaavasti myös huomattava
vastuu lapsen edusta, jota ei voi delegoida mutkattomasti muille osapuolille (Arnkil
& Eriksson 1996, 77; myös Mikkola & Helminen 1994).
Arnkilin ja Erikssonin (Emt.) mukaan vastuukysymys liittyy muutostyöhön, johon
sosiaalityöllä pyritään. Lastensuojelutyössä muutostyön perustavanlaatuinen kohde
on lapsen tilanne, hänen huolenpitonsa rakenne. Lastensuojelun työntekijä ei ole
kuitenkaan lapsen huoltaja eikä perheenjäsen – eikä hän näin ollen voi suoraan
muuttaa lapsen huolenpidon rakennetta. Oleellista on ymmärtää, että hän voi yrittää
muuttaa sitä ainoastaan välillisesti ja epäsuorasti: muuttamalla omaa toimintaansa
suhteessa perheeseen. Tällä tavoin hän voi koettaa tukea sellaisia tekijöitä, joiden
katsoo kohentavan lapsen tilannetta ja rajoittaa sellaisia tekijöitä, joista hänen
näkemyksenä mukaan saattaa olla uhkana lapsen edulle. Perheen jäsenet eivät
kuitenkaan välttämättä reagoi niin kuin työntekijä ennakoi tai toivoo, heillä on oma
näkemyksensä ja he toimivat oman subjektiivisen mielekkyytensä pohjalta. Tässä
asetelmassa on mielenkiintoista se, missä positiossa perheenjäsenet näkevät
sosiaalityöntekijän ja löytääkö hän lähestymistapoja, jotka ovat sekä heidän
112
näkökulmastaan ymmärtäviä ja kunnioittavia että riittävän erilaisia lapsen edun
turvaamiseksi (Arnkil & Eriksson 1996, 79).
Kuinka sitten perheterapeuttisesti orientoituneet sosiaalityöntekijät löytävät
lähestymistavan, jossa varmistetaan lapsen edun toteutumista? Tässä vaiheessa
lastensuojelutyössä korostuu prosessista huolehtiminen: arvioidaan tilannetta
huolehtien samalla yhteistyön jatkuvuudesta. Työntekijät pohtivat narratiiveissaan
useissa kohdissa problematiikkaa, joka liittyy luottamuksen säilyttämiseen ja
toisaalta varmistamiseen asioiden sujumisesta lapsen etu tavoitteena. Tähän he ovat
tavallaan kompromissina väistämättömälle kontrolli positiolle ja toisaalta
terapeuttiselle vastuuttamiselle löytäneet haastamisen käsitteen, jonka he seuraavassa
katkelmassa nostavat esille:
s2: Mutt, jos palataan siihen vastuuseen. Mun mielestä se on vaikuttanu siihen vuorovaikutussuhteeseen ihmisten kanssa. Elikkä siitä on tullu tasavertasempaa. Et kun ei tavallaan ajattelekkaan jotenki toisen ihmisen elämästä. Ett, jos mä ajattelen aikasemmin niinku mä olin työntekijänä vastuussa sen asiakkaan tilanteesta. Enhän mä vois olla mitenkään samalla viivalla. Mä oon vastuussa 15-vuotiaan tyttären elämästä ja me ei olla tosiaankaan samalla viivalla. p1: Toinen puoli niinku vastuusta, ett sillon kun ottaa vastuun, on tavallaan oikeus vaatia ja lastensuojelujutuissa silloinkin oikeus vaatia. Mutt sit me puhutaan paljon täst haastamisesta, se on niinku jotenki oikealla tavalla niinku, haastetaan asiakas oman elämänsä tekijäksi. s3: Mun mielestä se vastuu liittyy tietämisen asioihin. Ja sit, ku ajattelee sill tavalla, ett ku menee huonosti ja lapset ei voi oikein hyvin, että asiakas kysyy, ett mitä me nyt sitte tehdään, tarkoitti mua ja työparia sanoimme, että kyse on hänen lapsistaan.
Kontrollin ja terapeuttisuuden yhdistäminen lastensuojelutyössä herättää usein
kysymyksiä ja jopa sen problematiikkaa pidetään näiden kahden lähestymistavan
yhdistämisen suurimpana ongelmana. Näitä ajatuksia ovat esittäneet sekä
sosiaalityön että psykiatrian sekä psykologian ammattilaiset. Taustalla ilmeisesti
oletus, että hoitotyössä terapeuttisuus kuuluu asiaan, mutta vallankäytön
problematiikka estää terapeuttisen ulottuvuuden lastensuojelutyössä. Työntekijät
ottavat tämän esille haastattelussa ja se on tullut esille myös heidän kirjallisissa
narratiiveissaan. Seuraavissa autenttisissa katkelmissa pohditaan siis kontrollin ja
terapeuttisuuden yhteyttä:
113
s2: Jotenki tuosta kontrolli asiasta. s1: Ettei asiantuntijuudesta tarvitsisi luopua suhteessa perheen asintuntijuuteen. Että on oikeassa siinä, että laki menee näin ja täytyy kontrolloida, eihän silti tarvitse sanoa, että teijän ajatus on väärin. Se ei vain nyt tähän käy, että valitettavasti laki on nyt näin. s2: Puhua siitä, että kaikki ei oo hyvin ja vaikeistakin asioista täytyy puhua suoraan. Että täytyy kysyä, jos on ollu joku tilanne, ett onks se niin? s3: Ku aina puhutaan lastensuojelukontrollista, sit jos esimerkiksi on psykiatri, psykiatrit on terapeuttisii. Niillähän on yhtälailla kontrolli määrätä lääkitys, määrätä sähköshokit. h: Niin tätä ei nähdä ( ). s3: Se on se, lääkärit ja sairaanhoitajat voi olla terapeuttisii. Sillai niinku, miks se siellä sujuu jos se ei tääl suju, jos se sielki sujuu? ---- s2: Sitten mietin, että miksi sosiaalityön kohdalla aina törmää siihen, että vallan ja terapeuttisuuden suhdetta mietitään. Onhan psykiatreillakin paljon valtaa suhteessa potilaisiinsa; valta määrätä lääkkeitä, ja muitakin aika radikaaleja hoitotoimenpiteitä, valta määrätä pakkohoitoon jne. En ole kyllä pitkään aikaan kuullut, että sitä kyseenalaistettaisiin, voiko psykiatri tai lääkäri toimia asiakkaansa terapeuttina. En tiedä pohtivatko lääkärit sitä omissa keskusteluissaan.
Lastensuojelutyöhön liittyvän kontrollin ja vallankäytön sekä terapeuttisuuden
yhdistymisessä verrattuna lääkärintyöhön liitetään asiakkaan valinnan mahdollisuus
hoito/terapiatyössä suhteessa terapeuttiinsa/hoitajaansa/lääkäriinsä. Näin ei
kuitenkaan yleensä ole sosiaalityön alueella. Asiakkuus syntyy usein miten enemmän
tai vähemmän pakon sanelemana. (ks. Arnkil & Eriksson 1996b ja Heino 1997, 377
ja 378) Voiko tämä kuitenkaan olla todellinen terapeuttisen ulottuvuuden este
lastensuojelutyössä? Sosiaalityöntekijän vaihtaminen on mahdollista, ja
asiakkuudenkin määritteleminen voidaan tehdä myös lapsen ja vanhempien sekä
työntekijöiden yhteistyönä, kuten edellä työryhmän jäsenet ovat kuvanneet.
Asiakkaan haastaminen oman elämänsä vaikuttajaksi ja tekijäksi näyttäisi siis olevan
työskentelyssä päätavoitteena. Haastamiseen sisältyy työntekijän vaikuttamisen
ulottuvuus ja samalla vallan painopisteen säilyttäminen asiakkaalla tai perheellä
itsellään. Tästä painotuksesta Arnkil & Eriksson (1996b, 276 ja 277) ovat todenneet
omassa tutkimuksessaan, että työntekijän subjektiivinen uteliaisuus oman position
muotoutumiseen nähdään keskeisimmäksi voimavarakeskeisyyden suuntaajaksi.
Vastaavasti kirjoittajat toteavat, että subjektiivisen uteliaisuuden ja refleksiivisyyden
114
kadottaminen on keskeisin ongelmakeskeisen työn determinantti. He jatkavat, että
lastensuojelutyöntekijän työssä näyttää keskeiseksi muodostuvat huoltajien
vastuuttaminen, ts. heidän refleksiivisyytensä eli tekojensa seurausten ennakoinnin
lisääminen. Tällaisen vastuullisuuden aikaansaaminen työntekijän omaa toimintaa
muuttelemalla on lastensuojelutyön uteliaisuuden ydintä. Samalla se tuottaa
kirjoittajien mukaan ”vapauttavan” kaksoisvaikutuksen: työntekijä voi toteuttaa
jyrkätkin kontrollitoimet, mikäli huoltajat eivät noudata sopimuksia, toisin sanoen
ovat ikään kuin vastuullisesti vastuuttomia. (Arnkil & Eriksson 1996, 276 ja 277.)
Asiakkaiden näkökulmasta työntekijöiden pysyvyys mahdollistaa tarvittaessa
pitemmän asiakassuhteen. Usein lastensuojelu on jaettu sosiaalitoimistoissa
avohuollon tukitoimiin ja sijoittamisen jälkeiseen lastensuojeluun. Tehtävät ovat
usein jaettu eri sosiaalityöntekijöille, lukuun ottamatta pieniä paikkakuntia, joissa
työskentelee yksi tai kaksi työntekijää. Lisäksi suuntaus näyttäisi olevan, että
pienemmät kunnat perustavat yhteistyön kautta yhteisiä yksiköitä, joiden vastuulle
kuuluvat sijoittamiset ja niiden jälkeiset lastensuojelutoimenpiteet. Avohuollon
tukitoimiin painottunut työ jää näissä tapauksissa lähipalveluksi kuhunkin kuntaan.
Mitä tämä merkitsee asiakassuhteeseen, joka on saattanut jatkua ennen varsinaista
sijoituspäätöstä useita vuosia? Tutkimuksen lastensuojeluyksikössä samat työntekijät
jatkavat sijoituksen jälkeenkin perheen työntekijöinä. Huostaanotot ovat tässä
yksikössä vähentyneet noin kolmannekseen kymmenessä vuodessa ja työskentelystä
on samalla kehittynyt avohuoltopainotteista. Näitä kysymyksiä työntekijät pohtivat
seuraavassa:
h: Teillä on nyt pitkiä kokemuksia tästä ja täytyyhän se näkyä jossain tuolla tilastoissakin, näkkyykö se? Niin, että sillä tavalla, että onko esimerkiksi vastentahtoiset huostaanotot vähentyneet tai ( )? s1: Näkyy se niissä varmaankin. Se on varmaankin pitkällä ajanjaksolla siirtynyt laitosjaksoista tänne avopuolelle. p1: Onks täs niinku, onks lasten tilanne niinku sillee, tietysti vastaanotto kynnys matalampi ( ) linja on niinku? Ettei täs oo niinku mitkään taloudelliset seikat, että pitkitetään huostaanottoja? s2: Ei. Me ollaan aina saatu sijoittaa just sinne, mihin me ollaan katottu perheen kanssa ( ). s1: Mut, ett toi on siin mieles ihan hyvä pointti, ett jos puhutaan niinku näin, ett ei saa tehä huostaanottoja, ett ei oo tullu tehty tai, ett lapsii ei oo huostas. Mutt se ei tarkota sitä, ett niit ei tehtäis silloin, kun on tarvis, mutt tapa millä ne tehdään. Jos mä ajattelen kahdeksan,
115
kymmenen vuotta sitten, jolloin oli niitä vastentahtosii. Mää teen niin paljon enemmän yhteistyötä niitten ihmisten kanssa, vaik ne ois vastentahtosii. h: Että ei oo mikään itsestäänselvyys, että pitää työntekijä vaihtaa silloin huostaanoton jälkeen? s3, s2, s1: (yhteen ääneen) Ei, ei ole. s1: Mut voihan se välil olla ihan hyvä. Mun mielest seki täytyy sitten ( ). Voihan se sitten joskus olla me ollaan vaihdettu, me ollaan muiltakin vaihdettu työntekijää jos ei oo kerta kaikkiaan ( ). s2: Se pitäs olla jotenki tarkotuksenmukaista, mutt se, että näin täytyy toimia? h: Aivan. s2: Kyll se lähtis siittä tilanteesta, ihmisten tilanteesta. Oli se sitten vastentahtoinen tai ei. s3. Jotenki sais itsekki määritellä sitä. Jossain vaiheessa on tullu tilanne, että oon ottanu puheeksi huolenaiheita ja äiti suuttu mulle aivan silmittömästi, kerta kaikkiaan poltti päreet ihan viimesen päälle ja tota jotenki sitte sano, että hän ei halua olla mun kanssa missään tekemisissä ikinä. Siinä kuitenki aikaa kului ja asiakas halusi jatkaa yhteistyötä ( ). h: Niin, että jotenki antaa uusi mahdollisuus? s3: Voi olla, että työntekijä määrittelee sen, että tää on kamala asia ja annetaan ihmisille uus mahdollisuus, mutt pitäähän herranjumala ihmisilt iteltään kysyä, mitä he ajattelee. Voi olla, että ne ajattelee just, että tää on jotain aivan hirveetä. Ett menee viimenenki mahdollisuus jos vaihdetaan viel sosiaalityöntekijääkin ( ).
Perheiden kanssa työskennellään enemmän avohuoltopainotteisesti. Käytetään
enemmän aikaa perheiden kanssa tehtävään yhteistyöhön, tavataan useammin kuin
aikaisemmin. Työstä on tullut keskustelupainotteisempaa, mutta myös muita
avohuollon tukitoimia on lisätty ja tehostettu, kuten perhetyötä. Kuinka perhetyötä
määritellään, jos siihen liittyy perheterapeuttinen ulottuvuus? Lisäksi yksikkö tekee
yhteistyötä moniammatillisesti muun verkoston kanssa. Työntekijät pohtivat
seuraavissa katkelmissa perhetyön mahdollisuuksia ja perhetyöntekijän roolia
lastensuojelutyössä ja yhteistyöasetelmiaan muiden toimijoiden kanssa:
h: Mitenkä se käytännössä? Tuleeko asiakkaat teille tänne toimistolle, vai meettekö te ihmisten kotiin? s1: Kyllä sen niinku ihmiset itse aika pitkälle määrittelevät tarvitsevatko he perhetyötä. h: Mitenkä se järjestetään tuo perhetyö käytännössä? p1: Sosiaalityöntekijä miettii sitä yhtenä avohuollon vaihtoehtona ja ehdottaa usein asiakkaalle tällaista yhteistä tapaamista täällä ja on se kotonakin joskus mahdollista. Ja jos he siihen niinku yhdessä päätyy, niin sitte tavataan.
116
s2: Ja sitte joskus ihmiset itse pyytävät perhetyötä. p1: Niin jonkun verran varmaan semmonen ( ) ihmiset tietää tästä. s1: Ja sitte taas mietitään ja annetaan infoa, mitä se tarkottaa. h: Teettekö jotkut yhteiset suunnitelmat? p1: Joo avohuoltosuunnitelmat, siis elämä aina menee jotenki ( ) ei se mee paperin mukaan, ett ett aikasemmin siel oli aika tarkkaan, ett tätä ja tämä tavote, keinot miten sitoutuu, mutta ( ) mutta tuon tekemisen kannalta voi olla, ettei se mee semmoseksi pullamössöksi, suossa tarpomiseksi. h: Että toimitaan? p1: Ett kyll se vois vähä niinku selkiyttää. Vaikee se on niinku hirveen konkreettisesti, pieniä tavotteita. s1: Niin jotenki mä ajattelen tässä se olo, että kenelle se on tarkotuksenmukanen. Tavallaan sopii puitteet ja sitt riittävän usein käydään yhteiset keskustelut, säilys semmonen ( ). s3: Mulle on tullu ainaki aivan ihanii muutamia tässä näin niinku, on ollu perhetyötä ja nähny tos käytävällä sen, että kattokaa! Voi että oli kivaa! h: Mmm, kyllä. p1: Mutta toi perhetyö on aika, aika laaja kirjo sitten, että tota tältä keväältä on yks tapaus missä tuli tämmönen, oli sitä, että tapasin ( ) ne tuli sieltä sijaisperheestä, adoptioperheestä, niitä vanhempia ja sitä poikaa. Tässä huoneessa istuttiin ja keskusteltiin. s2: Niin, tää yks perhe mikä on ollu mulla asiakkaana, mä oon koulun kanssa tehny ja nyt koulu jää jotenki taka-alalle ja mä jotenki ( ). p1: Toiminnallisia juttuja… ( ) s2: Niin ja näitten juttujen kanssa, niin me tehdään työparina. Eikä se niin, että pitää olla tossa parina ja teidän työntekijät toteuttaa jotakin. Vaan ne on tuota monimuotoisia ja joustavia. Ihan samalla tavalla me voidaan ottaa ohjaajia työpariksi. Meillä on tämmönen Onnistuva-Nuori –projekti, niin niin, jos tulee niitten nuorten kohdalla jotain, me sit otetaan ohjaajien kanssa tehdään sitä työtä, ett se on semmosta joustavaa. ---- p1: Sen jälkeen, kun valmistuin perheterapeutiksi, niin sen takia tampannu mattoja ( ) h: Jaa, että jotaki hyötyä siitä on ollu (naurua). p1: Sitte tommosia kaikennäkösiä. Tekeen vähän niinku remontti reiskan hommat, emmä tiiä miks ne on vähentyny (naurua). s1: Yhessä asiointia ja sellasta? p1: Joo, joskus on perhetyöntekijää kuvattu sillä lailla, että se on niinku linkkinä koko täs verkostos, niin järjestelmäs, ett, ett ei se oo kauheen selkee se. Tavallaan elää rinnalla kaikessa siinä missä perhekin. ---- p1: Olemme nyt, kun lasten kuuleminen on painopisteenä, pohdiskelleet sitäkin, että perhetyöntekijä olisi selkeästi ”lapsen ääni”, tuki.
117
Edellisissä katkelmissa työntekijät kuvaavat, että perhetyön asiakkuus ja tarve
määritellään yhdessä työntekijän ja perheen kanssa. Perhetyön sisältö vaihtelee,
kuitenkin siinä painottuvat tuen ja arkisen auttamisen ulottuvuudet. Työtä tehdään
suunnitelmallisesti, ottaen kuitenkin huomioon ”elämän suunnittelemattomuuden”.
Lähestymistapa on realistinen ja joustava. Perhetyöntekijä positioi itseään myös
”lapsen ääneksi”. Työryhmä pohtii tulevaisuuttaan ja jatkoa työnsä kehittämiselle.
Lapsen kuuleminen ja lapsikeskeisemmän työskentelyn tietoinen kehittäminen
vaikuttaa olevan ajankohtaista. Tästä seuraavassa katkelmassa:
h: Ajattelin, että kun sää puhuit tuosta lapsikeskeisyydestä, että onko Jorma Piha teidän oppi-isiänne? s2: Ei. Se lapsikeskeisyys on ihan uutta juttua perheterapiakoulutuksen jälkeen. Eli nyt aika taas mennä jotenkin eteenpäin ( ) s3: Eli siihen liittyen yks juttu, mikä meillä on ollut mielessä on työnohjaajan vaihtaminen, joku tän suuntauksen edustaja. h: Niin, että oletteko ehtineet tutustua siihen mun kandityön? Siinähän tätä lapsilähtöisyyttä on korostettu, että voitais näissä meidänkin töissä enemmän, ett se lapsi tulis enemmän näkyville. s2: Joo, mä ajattelinkin, että se on hyvin paljon esillä niinku valtakunnallisestikin, mielenterveystyössä ( ).
Työnohjaus voi toimia koulutuksellisesti silloin, kun halutaan kehittää omaa työtään.
Työnohjaajan omalla suuntautumisella on tässä hyvin keskeinen merkitys. Eräs tapa
kehittää sosiaalityötä lapsilähtöisempään suuntaan, on valita työnohjaaja tältä
erityisalueelta. Muutenkin vaikuttaa siltä, että perheterapeuttisesti orientoituneet
työntekijät korostavat työnohjauksen merkitystä.
9.3 Vaikutukset työhyvinvointiin
Sosiaalityö on muuttunut haastavammaksi. Työntekijöiden uupuminen on yleistä ja
sosiaalityöntekijät siirtyvät muihin tehtäviin. Kunnilla on vaikeuksia palkata päteviä
sosiaalityöntekijöitä. Tällä hetkellä Suomessa kaikista sosiaalityöntekijöistä noin 20
prosenttia ei omaa sosiaalityöntekijältä vaadittavaa kelpoisuutta. Joissakin kunnissa
ei ole yhtään kelpoisuusehdot täyttävää sosiaalityöntekijää. Sosiaalityöntekijöiden
vaihtuvuus on myös keskeinen, kaikkiin toimijoihin vaikuttava ongelma. Toisaalta
lastensuojelun palvelujen piirissä olevien lasten määrä on lisääntynyt kolmanneksella
118
viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joissakin lastensuojelun yksiköissä voi yhden
sosiaalityöntekijän vastuulla olla parhaimmillaan 40 lasta ja huonoimmillaan 100
lasta, kun Stakesin asiantuntijaryhmän suositus on enintään 20 asiakasta samaan
aikaan työntekijää kohden (ks. Rousu & Holma 2004; 2003).
Kaarinan kaupungin lastensuojelun työryhmän työntekijät kokevat olevansa
motivoituneita ja kiinnostuneita työstään ja sen kehittämisestä. Heidän omat
kuvauksensa viittaavat siihen, että kaupunki on sitoutunut pitkäjänteisesti
resursoimaan koulutuksia. Työntekijöillä on myös kokemus, että heitä on kuunneltu
ja kehittäminen on lähtenyt sosiaalityön tarpeista käsin liikkeelle. Kymmenen
vuoden aikana tällä systemaattisella kehittämistyöllä on saatu aikaan huomattavia
säästöjä taloudellisesti sen lisäksi, että työntekijät ovat pysyneet palveluksessa.
Sijoitettujen lasten määrä on pudonnut 1990-luvun alun kolmestakymmenestä
nykyiseen noin kymmeneen lapseen tai nuoreen. Tämä kehitys ei vastaa
valtakunnallista kehitystä. Avohuollon tukitoimia on kehitetty ja lisätty vuosien
aikana. Perhetyö ja erilaiset toiminnalliset ryhmät ovat kiinteä osa lastensuojelun
ennaltaehkäisevää ja korjaavaa työtä. Näillä toimilla on siis saavutettu huomattavia
taloudellisia säästöjä, puhumattakaan siitä, mikä inhimillinen merkitys lapsille ja
heidän perheilleen on sillä, että pystytään tarkoituksenmukaisesti avohuollollisin
keinon suuntaamaan apua ja tukea tarvittaessa.
Työntekijät ovat siis sitoutuneita työhönsä ja paikkakuntaan. Asiakkaan
näkökulmasta tämä mahdollistaa pysyvän työntekijä-asiakas suhteen säilymisen.
Työntekijät ovat tuoneet seuraavasti esille omia näkemyksiään ja kokemuksiaan
työssä jaksamisestaan suhteessa perheterapeuttiseen orientaatioon. He määrittelevät
sitä, millä toimintakyvyn ylläpitäminen saavutetaan. Samalla he oivallisesti tekevät
p1: Tähän väliin työsuojelullinen aspekti: Ammattitaito, tieto, tässä tapauksessa perheterapeuttinen, on itseä suojaamassa kun kohtaa rikkinäisiä ihmisiä. Sitä jaksaa vaan paremmin. Jaksaa sietää keskeneräisyyttä, ihmisten elämät tulevat hitaasti valmiiksi, tai sitten ei valmiiksi mutta muutokset. Kun ymmärtää. Haastattelussakin esiin tullut ajatus siitä, ettei meidän tarvitse yrittää väkisin muuttaa ihmisiä tai suorastaan elää heidän puolestaan, vaan että
119
he itse sen tekevät, on varmasti jaksamista lisäävä tekijä. Teemme osamme, katsomme mihin se riittää, sanoi suomalainen hiihtäjä. Määrittely, merkitysten hakeminen ja kunkin antamien merkitysten peilaaminen toisiaan vasten ja mitä siitä sitten syntyy, asioiden (ajatusten) liikkeessä pitäminen. ---- s1: Työssä jaksamiseen on auttanut oikeankokoisen vastuun kantaminen, mikä mielestäni terapiasuuntautuneisuudesta. Mielestäni kaikki lisäoppi lisää aina mielenkiintoa, innostusta ja sitä kautta jaksamista - eli sen jaksamisen lisäyksen olisi varmaan saanut muistakin opeista. Lisäksi kasvanut ammattitaito tuo varmuutta ja rauhallisuutta eli sitä kautta sitten myös jaksamista. ---- s2: Vuorovaikutustaitojen lisääntyminen on johtanut mielestäni ristiriitatilanteiden vähentymiseen. Enää ei niin helposti juutu siihen, kuka on oikeassa. Vastuun selkiintyminen: tiedostan paremmin mihin pystyn ja mitä voin työntekijänä, mistä asiakas itse on vastuussa. Auttaa muuten jaksamaan tosi paljon paremmin! ---- s3: Työssä jaksaminen on tullut ikään kuin sivutuotteena koulutuksen myötä. Ei väsy niin paljon kun on taitoa tehdä monella eri tavalla töitä, kun tietää mistä on vastuussa (esim. oman työn rajaaminen) ja mistä ei kun tietää että oma mielipide on vain oma mielipide, eikä totuus.
Työryhmän kehityskertomus jatkuu luontevasti suuntautuen tulevaisuuteen.
Ennakkoluuloton asenne ja kiinnostus lastensuojelutyön kehittämiseksi vievät
työryhmää eteenpäin. Työntekijöiden tarina ei anna viitteitä siihen suuntaan, että he
kokisivat ”olevansa valmiita” kehittämistyön suhteen, vaan enemmänkin pohtivat
muutosta, jonka he kokevat jatkumona. Seuraavassa työntekijät käyvät dialogia
osaamisestaan ja koulutuksistaan:
s1: Ylipäätään meijän työporukka on mainio, että kynnys erilaisiin uusiin tekemisen tapoihin on matala. h: Tosi hienoa. s3: Sit, kun on opiskellu ja harjotellu sitä muuta, niin pystyy joustavasti käyttämään sitä. Sitä sitte jotenki uskoo omiin vuorovaikutustaitoihin ja siihen, että joo tää työskentely kantaa ja niin poispäin. s2: Ja sit myöski se, että eihän se aina voi mennä. Voihan se posahtaakin. s2: Niin yks varmaan on semmonen, tommonen ennakkoluulottomuus, suhtaudutaan aika varauksettomasti kaikkeen, kaikkee voi lähtee kokeilemaan, ett niinku ei oo hirveesti enakkoluuloja. ---- p1: Mulle kyll on ajatus ku punanen vaate, ett ihminen kehittyis jotenki. Ihmisen elämä on kuitenki vuosisatoja sama, jotenki vetää aina ittensä
120
äärimmilleen ja kehittyy kehittymisen päälle, ei niinku oo olemassa semmosta ( ). s1: Joo, mutt eihän kehittyminen välttämättä tarkota, että tehdään uutta ja hienompaa, mutt kehittymiseen liittyis jotenki suunta, ett se on aina jotain parempaa. Voihan olla, että seuraava juttu, mitä me tehdään ei toimi ollenkaan. (naurua)
Narratiivien valossa näyttää siltä, että ammatillinen kehitys ja työhyvinvointi liittyvät
selkeästi yhteen. Työntekijät ovat kuvanneet kuinka usko omiin
vuorovaikutustaitoihin on vahvistunut terapeuttisen koulutuksen myötä. Samoin
kokemus siitä, että lähestymistapa vaikuttaa myös ”kantavasti” perheiden elämään
antaa jatkuvuuden tunteen ja vahvistaa samalla omaa työskentelymotivaatiota.
Työntekijöillä on usko siihen, että lastensuojelutyötä voidaan tehdä tuloksekkaasti
perheterapeuttisella orientaatiolla. Tämä kokemus antaa rohkeutta
ennakkoluulottomasti kokeilla myös jatkossa uusia menetelmällisiä taitoja. Kyse on
viime kädessä työntekijän näkökulmasta riskin ottamisesta ja itsensä peliin
laittamisesta. Tässä tapauksessa itsensä peliin laittaminen ja epävarmuuden
sietäminen, eivät ole heikon profession merkkejä, vaan ne kertovat päinvastaisesti
vahvasta reflektiivisestä ammatillisuudesta.
9.4 Tutkimustulosten yhteenveto
Tässä tutkimuksessa on aluksi rakennettu teoreettista taustaa ja sitten kuvattu
lastensuojelutyön ammattilaisten kertomana käsityksiä ja vaikutuksia perheterapiaa
ja lastensuojelutyötä yhdistettäessä. Miten perheterapeuttisesti orientoitunutta
lastensuojelun sosiaalityötä voidaan määritellä ja kuvata? Edellä esitettyyn
pääkysymykseen pyritään antamaan vastaus seuraavan tulkinnallisen yhteenvedon ja
työryhmän narratiiveista tarinassa tekemäni jäsennyksen avulla: 1) Mistä kaikki
alkoi? 2) Mitä ovat perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelutyön
painotukset? 3) Mitä vaikutuksia orientaatiolla on ollut lastensuojelutyöhön ja työssä
jaksamiseen?
Lähtökohtana on ollut työntekijöiden oma halu kehittää työtään, sen omista
lähtökohdista käsin. Kehittämistyössä on lähdetty liikkeelle koulutuksiin
121
osallistumalla, koska on koettu, että käytössä olleet työtavat ja menetelmät ovat
osittain osoittautuneet tehottomiksi. Koulutushalukkuuteen oli vaikuttamassa myös
työntekijöiden oman henkilökohtaisen ammatillisen uudistumisen tarve. Uusia
menetelmällisiä taitoja on hankittu ensin ratkaisukeskeisen koulutuksen kautta.
Koulutuksen aikana työntekijöillä on herännyt kiinnostus perheterapiaan.
Työntekijöillä on siis selkeästi ollut tarve yhä haastavammaksi käyvässä
lastensuojelutyössä uudenlaisiin lähestymistapoihin ja työmenetelmiin. Työntekijän
ja asiakkaan vuorovaikutukselliseen kohtaamiseen kohdentuvat koulutukset ovat
antaneet työntekijöille rohkeutta ja mahdollisuuden lisätä sekä syventää
asiakas/perhekohtaista työtä lastensuojelussa. Muutosprosessissa on nähtävissä
keskeisesti myös se, että orientaatio on työntekijöiden välillä laajasti jaettua.
Yhteisen kielen puhuminen edellyttää yhteistä ymmärrystä siitä, miten toimintaa
suunnataan, millä keinoilla tavoitteisiin voidaan päästä ja mitkä tekijät ovat
toiminnan taustavaikuttajia.
Työntekijät määrittelevät nykyisin työtänsä ohjaavat viitekehykset siten, että
sosiaalityön sosiaalipoliittinen ulottuvuus on läsnä niin taloudellisen tuen kuin
sosiaalityötä ohjaavan viitekehyksenkin kautta. Perheterapeuttista orientaatiota ja
sosiaalityön sosiaalipoliittista ulottuvuutta ei voida pitää toisiaan poissulkevina
painotuksina, vaan ne ovat enemmänkin sekä-että positiossa lastensuojelutyöhön
nähden. He ymmärtävät lastensuojelun sosiaalityön sen yhteiskunnallisen
tehtäväksiannon eli säädettyjen lakien ja asetusten toimeenpanona, jossa sosiaalityön
toteuttamista ohjaa perheterapeuttinen orientaatio.
Perheterapeuttinen orientaatio näkyy työryhmän työtavoissa, joissa painottuvat
erilaiset, monipuoliset tavat työskennellä työparin kanssa. Heillä on lisäksi
vakiintunut suoran työnohjauksen käytäntö. Työnohjaajan viitekehykseen sisältyy
sosiaalityön lisäksi perheterapeuttinen orientaatio. Työntekijöiden kokemus on, että
joustava työparityöskentely ja tiimityöskentely toimivat tuloksellisina
lastensuojelukontekstin työmenetelminä. Tiimityöskentely on vakiintunut
työmuodoksi, jossa oma asiantuntijuus ei joudu liikaa koetukselle, vaan työntekijät
kuvaavat, että yhteistyön tulokset syntyvät sopivan haastamisen kautta. Lisäksi
tiimityössä tiedosta ja ymmärryksestä tulee jaettua, josta kaikki lopulta hyötyvät.
122
Työntekijöiden kertomuksissa asiakkaiden kohtaamisesta perheterapeuttisesti
orientoituneessa työskentelytavassa tulee avoimempaa, eikä oletuksille ja
luulottelulle jää sijaa. Työ on vahvasti reflektiivisesti painottunutta. Sen sijaan, että
he pyrkisivät olemaan samaa mieltä tai todistamaan omat näkemyksensä, he ovat
korostuneesti alkaneet kuunnella toinen toistensa puhetta. Näin myös
asiantuntijuuden käsite saa uuden ulottuvuuden – jokainen on asiantuntija omassa
kokemuksessaan. Tavoitteena on pyrkimys suunnata pois asiantuntija- ja
ongelmakeskeisestä puhetavasta. Tämä sijaan pyritään siihen, että määrittely tehdään
yhteisesti asiakkaan kanssa, dialogissa tuotettuna.
Lastensuojelun kontrollin ulottuvuus asiakastilanteessa pyritään luomaan
haastamisen kautta. Haastamiseen sisältyy työntekijän vaikuttamisen ulottuvuus,
kuitenkin niin, että vallan painopiste säilyy asiakkaalla ja perheellä itsellään.
Haastamiseen sisältyy lisäksi vastuun siirtäminen asiakkaalle, vanhemmille, joille se
luonnollisesti kuuluukin. Sillä, jolla on valtaa on myös vastuutakin. ”Asiakkaat
haastetaan itse oman elämänsä tekijöiksi. Asiakkaat itse paneutuisivat, kohtaisivat
elämänsä – vanhemmat lapsensa – siitä muutos lähtee.”
Ammatillinen kehittyminen ja vaihtoehtoiset menetelmäosaamisen taidot ovat
tuottaneet työntekijöille myös työhyvinvointia. Työryhmän jäsenet kokevat
sitoutuneisuutta työyhteisöönsä ja motivaatiota työn edelleen kehittämiseen.
Työntekijöiden sitoutuminen työpaikkaansa mahdollistaa pysyvämmät
asiakaskontaktit tarvittaessa. Lastensuojelutyöstä on kehittynyt vuosien mittaan
entistä enemmän avohuoltopainotteista. Lasten ja nuorten sijoitusten määrä on
kymmenen vuoden aikana laskenut kolmannekseen. Toiminnalliset ryhmät ja
perhetyö ovat vakiintuneet lastensuojelun ennaltaehkäiseviksi ja korjaaviksi
työmenetelmiksi. Tämä kehityskertomus viestittää myös sitä, että kuntien
luottamushenkilöillä ja viranhaltijoilla tulee olla kykyä ja rohkeutta katsoa
budjettikautta pitemmälle, jotta kehitytään kustannustehokkaaseen ja laadullisesti
korkeatasoiseen palveluun.
123
10 TUTKIMUKSEN ARVIOINTI
Tutkimukseni jakaantui kahteen osaan; teoreettiseen ja empiiriseen. Tutkimuksella
oli yksi pääkysymys. Teoreettisen osan tehtävänä oli laatia analyysi
perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelun sosiaalityön taustalla vaikuttavista
teorioista. Empiirisen osuuden tehtävänä oli kuvata perheterapeuttisen
lastensuojelutyön käytäntöä ja periaatteita työntekijöiltä kerättyjen narratiivien
kautta. Pääkysymys kuului: Miten perheterapeuttisesti orientoitunutta lastensuojelun
sosiaalityötä voidaan määritellä ja kuvata? Pääkysymykseen lähdin etsimään
vastauksia sellaisen kysymyksenasettelun kautta, joka nousi esille jo
ryhmähaastattelun litterointivaiheessa aineistosta. Jatkokysymykset, joilla pyrittiin
vastaamaan pääkysymykseen tarkentavasti, olivat reflektiivisen prosessin
käynnistävinä kysymyksinä työntekijöille laatimani haastattelutiivistelmän alussa.
Olen esittänyt tulkintani siitä, mitä käsityksiä lastensuojelun työryhmällä on omasta
kehityskertomuksestaan. Nämä käsitykset jakaantuvat seuraaviin aiheisiin, jotka
olivat myös tarkentavina jatkokysymyksinä tiivistelmässä: 1) Mistä kaikki alkoi? 2)
Mitä ovat perheterapeuttisesti orientoituneen lastensuojelutyön painotukset? 3) Mitä
vaikutuksia orientaatiolla on ollut lastensuojelutyöhön ja työssä jaksamiseen?
Aluksi lähdin liikkeelle kirjallisuuden analyysissä yhteiskunnallisesta muutoksesta,
joka liittyy perheen erilaistumiseen. Olen pohtinut näiden muutosten vaikutuksia
lasten hyvinvointiin, vanhemmuuteen ja lastensuojelutyöhön. Olen halunnut tuoda
tämän näkökulman mukaan, koska perheiden muutokset ja erilaistuminen vaikuttavat
vanhemmuuteen ja sitä kautta lasten hyvinvointiin. Eroperheissä ja uusperheissä elää
nykyisin yhä enemmän lapsia, joka näkyy myös lastensuojelun asiakkuuksissa.
Perheiden erilaistuminen ja muodon muutokset ovat tärkeitä tekijöitä yhdistää tähän
tutkimukseen. Perustelen tätä sillä, että lastensuojelutyössä on välttämätöntä nähdä
mitä ’perhe’ nykyisin tarkoittaa ja mitä se merkitsee lapsen elämälle ja
hyvinvoinnille.
Tutkimuksen taustalla viitekehysteoriana vaikuttaa sosiaalisen konstruktionismin
näkemys tiedon rakentumisesta. Siinä tärkeintä on keskustelu, jossa auttamistyössä
124
tulkitaan asiakkaan tilannetta monesta eri näkökulmasta käsin. Sosiaalinen
todellisuus jäsentyy monien tulkintojen kautta ja siksi vuorovaikutusprosessien -
joissa merkitykset valikoituvat, vakiintuvat ja muuttuvat – tarkastelu nousee
keskiöön.
Sosiaalityön lastensuojelua olen päätynyt tarkastelemaan lähinnä siitä nousevien
haasteiden ja työn vuorovaikutukselliseen kehittämiseen liittyvien reflektiivisten
käsitykseni mukaan ulottaa asiakkuussuhteen lisäksi myös moniammatilliseen
yhteistyöhön. Sosiaalityössä muiden erityisalojen konsultaatiot ovat hyvin tavallisia
ja niihin turvaudutaan silloin, kun oletuksena on, että oman osaamisen rajat tulevat
vastaan. Turvaudutaanko niihin kuitenkin liiankin helposti ja onko se kuitenkaan aina
tarkoituksenmukaista lastensuojeluprosessin ja asiakkaan etuun nähden? Miksi
jättäytyä määrittelyn ulkopuolelle, kun vastuu päätöksenteosta on kuitenkin
sosiaalityöntekijällä? Mikäli tarvitaan ulkopuolinen työntekijä tilanteen arviointiin
mukaan, voidaan se toteuttaa myös siten, että tämä työntekijä otetaan mukaan
perheen kanssa yhteiseen määrittelyprosessiin, joka ottaa huomioon kunkin
osapuolen toimintamahdollisuudet. Toimitaan siis aidosti moniammatillisesti ja
verkoskeskeisesti. Aidosti toiminen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös kaikki
osapuolet kuulevat samat asiat (perhe mukaan luettuna), vältetään näin tulkinnallista
ristiriitaa eri osapuolten välille.
130
Mitä sudenkuoppia sitten saattaa sisältyä siihen, että lastensuojelutyötä lähdetään
tekemään perheterapeuttisesta orientaatiosta käsin? Tässä katkelmassa eräs
työntekijöistä pohtii tekstissään riskejä, joita keskustelupainotteiseen
työskentelysuuntaukseen saattaa liittyä:
”Voihan olla, että kun me olemme treenanneet dialogisuuden olympialaisia varten, osaamme ovelasti ohjailla ihmisiä kuitenkin! Eli se ei saisi olla jonkinlainen väärinymmärretty juttu, käännetty takki lastensuojelun virkamiehen päällä – eihän se silloin olekaan dialogista. Eli mitä valtaa keskusteluammattilainen käyttää? Kun luki lyhennelmäsi, tuli semmoinen olo, että me kovasti vaahtoamme nyt avoimuudesta ja dialogisuudesta ja moninäkökulmasta, koska ne ovat ”oikeita” mielipiteitä. Lapsi ei saisi mennä pesuveden (!) mukana. ”…voi tietty olla sudenkuoppakin jos jotenkin väärällä tavalla vaan kaikki on keskustelua (ainakin lasta lastensuojelullisesti ajatellen).”
Missä kulkee siis manipuloinnin ja terapeuttisen keskustelun raja? Toisaalta
vuorovaikutuksellisessa keskustelussa aina vaikutetaan ja vaikututaan, mutta se on
sitä kaikkiin suuntiin. Vaikuttaminen positiiviseen muutokseen perheessä lienee
myös päätavoite lapsen edun kannalta. Terapeuttisen suunnan työllensä omaksunut
työntekijä pohtii myös itsereflektiivisesti omaa osuuttaan prosessissa ja lisäksi suorat
työnohjaustilanteet toimivat vastaavalla tavalla. Psykososiaalinen lähestymistapa
korostaa myös sitä, että auttaminen ei voi olla pelkästään keskusteluun perustuvaa tai
terapeuttista apua, vaan läsnä tulee olla myös konkreettisen taloudellisen ja
rakenteellisen (esim. perhetyö) avun mahdollisuudet. Sosiaalityö ja perheterapia ovat
lähtökohdiltaan erilaisia auttamistyön suuntauksia, mikäli perheterapia ymmärretään
pelkästään psykologian ja psykiatrian auttamismuodoksi. Nämä kaksi eivät
kuitenkaan varsinaiselta tavoitteeltaan poikkea kovinkaan paljon toisistaan.
Kumpaakin voidaan luonnehtia muutokseen tähtääväksi auttamistyöksi. Samoin
muutoksiin voidaan pyrkiä samansuuntaisilla menetelmällisillä sekä ideologisilla
keinoilla.
Wahlbeckiin (2004) viitaten on muistettava, että mikäli toimii perheterapeuttisesti
lastensuojelun kentässä tulisi ottaa huomioon toimintakontekstin erityispiirteet.
131
Samalla työntekijä joutuu pohtimaan miten lastensuojelun ja perheterapian asenteet
eroavat toisistaan ja miten voisivat yhdistyä perheterapeuttisessa lastensuojelutyössä.
Taulukko 1. (s. 83) havainnollistaa yhteenvedonomaisesti perheterapian ja
lastensuojelutyön painotuksia ja sitä, miten painotukset voivat rakentavasti muuttua
prosessia eteenpäin vieväksi. Terapeuttisuuden ja sosiaalityön ei tarvitse olla siis
toisiaan poissulkevia vaan toistensa ominaisuuksia täydentäviä ja syventäviä.
Esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityössä lapsen etu on lähtökohtaisesti tärkeä työtä
ohjaava periaate, kuitenkin perheterapeuttinen orientaatio voi täydentää tätä
periaatetta siten, että lapsen etu syntyy siitä ajatuksesta, että perhe on lapselle tärkeä -
perhe - josta hänen hyvinvointinsa on paljolti riippuvainen.
Koska postmoderni tieteenharjoittaminen katselee ”valmista maailma”
kyseenalaistajan roolista käsin, olen tässä tutkimuksessa pyrkinyt sovittamaan noita
silmälaseja myös omalle tutkijan nenälleni. Kyseenalaistaminen liittyy siihen
väittämään, että sosiaalityö ja perheterapia yhdistyessään kadottaisivat jotain omasta
ideastaan. Molempien teoriaperusta on kuitenkin jo lähtökohtaisesti poikkitieteellistä,
kyse voisi pikemminkin olla täydentämisestä kuin menettämisestä sekä teorian että
käytännön näkökulmasta.
Tässä tutkimuksessa on kuvattu erään lastensuojeluyksikön ja sen työntekijöiden
kehityskertomus, joka jatkuu edelleen. Kertomuksessa työmenetelmiä on lähdetty
kehittämään perheterapeuttiseen suuntaan. Jokainen työryhmä kehittää toimintaansa
omista lähtökohdistaan käsin, mutta toisen tarinasta voimme ottaa omaksemme
ideoita, ja sisällyttää niitä tarpeen mukaan omaan kontekstiimme. Tämä tutkimus on
saavuttanut tarkoituksensa, jos se herättää sosiaalityön ammattilaisissa rohkaisevia
syntyvänä tapahtumana. Tämä tuodaan esille, kun puhutaan työryhmän tavasta
kommunikoida asiakkaiden kanssa. Lisäksi ymmärretään sen merkitys, että tarina
syntyy tässä ja nyt näiden henkilöiden tuottamana, tässä kyseessä olevassa
kontekstissa. Näin ollen dialogisuus näyttäytyy myös eriäänisyytenä ja näkemykset
saattavat työryhmän jäsenillä ja haastattelijalla poiketa toisistaan. Tavallaan sitä
pidetään jopa toivottavana merkityksiä muodostettaessa.
Keskustelevuus ja asiakastilanteiden reflektointi vaikuttaa olevan nykyisin
työryhmän vakiintunut tapa tehdä yhteistyötä. Työskentelytapa ei keskity pelkästään
oman työryhmän sisäiseen puheeseen vaan kuuluu oleellisesti myös
149
verkostotyöskentelyn toimintakulttuuriin. Tätä yhteistyötä helpottaa ilmeisesti
osaltaan yhteinen terapeuttinen orientoituneisuus, ovathan terapiakoulutukset
lähteneet liikkeelle moniammatillisina.
Historiasta ja siihen liittyvästä kehitystarinasta voi erottaa työntekijöiden kuvaaman
alueellisen sosiaalityön vaiheen, josta lähdetään tarinassa liikkeelle. Seuraavaksi
ryhmätoiminta on tullut osaksi sosiaalityötä erilaisten projektien liikkeelle
saattamana. Ryhmät ovat olleet pääasiassa toiminnallisia ryhmiä, joita myös
sosiaalityöntekijät ja perhetyöntekijät ovat vetäneet. Samalla työntekijät olivat
kokeneet koulutustarpeen ilmeisenä ja niinpä oli haettu aluksi moniammatillisen
ryhmän voimin ratkaisukeskeisestä terapiasta työvälineitä. Lisäksi työryhmän
jäsenillä on verkostokeskeisen työskentelyn koulutus sekä nykyisin myös erityistason
perheterapiakoulutus, josta on nyt parisen vuotta aikaa. Kiinnostus perheterapiaan on
herännyt työntekijöillä jo ratkaisukeskeisen terapiakoulutuksen aikoihin. Nykyisin
sosiaalityötä tehdään eriytettyinä tiimeinä lastensuojelussa ja aikuissosiaalityön
puolella. Perhetyötä on kehityksen myötä lisätty ratkaisevasti. Nykyisin kiinnostus
suuntautuu lapsikeskeisen työskentelyn suuntaan. Tähän suuntaan heillä viittaa mm.
se, että työryhmä etsii itselleen lapsikeskeiseen perheterapiaan suuntautunutta
työnohjaajaa. Lisäksi läheisneuvonpidosta ollaan työmenetelmänä kiinnostuneita ja
siihen on yksi työntekijöitä parhaillaan kouluttautumassa.
Työryhmä kuvaa itseään tiiminä ja tähän viitataan useita kertoja. Seuraavassa
esimerkkinä episodi yhteistyöhön, tiimityöhön liittyvästä keskustelusta, jossa
näkemys on yhteistä ja jaettua. Mielestäni tässä keskustelun katkelmassa tulee hyvin
esille toiminnan ydin, kommunikoinnin tapa ja keskustelevuuden korostaminen.
Samalla eriäänisyyden mahdollisuus oman työnsä jäsentämisessä on keskeistä.
s2: ”… Mut se mikä on ollu [ ] sitähän on menty eteenpäin aika paljon… Se mikä siinä on ollu keskeistä sekä näissä projekteissa ja koulutuksissa, me on lähetty aina tiiminä…[ ] Ehkä siinä on kehitytty ihan tosissaan …” s3: ”Se mikä on ollu [ ] jos on jotain kinkkisii juttui lastensuojelus. Se tuki mitä mää haluan on vahvistusta toisilta [ ] Enhän mä sais siit mitään, jos ei olis eri mielipiteitä ja näkemyksii…” p1: ”Juu ja samalla kun koitetaan antaa perheen toiminnalle ymmärrystä. Ja varmaan niinku työntekijällekki kun saa ymmärrystä [ ] eikä niinku se, että sähän teet ihan perseestä tän…”
150
s3: ”Niin ja ottaa niinku ymmärryksenä”. s2: ”Niin ja tyylikin se näkyy siinä. Että se on pohdintaa ja sellasta tota aaa…” p1: ”…rakentavia…” s2: ”…et mitä tulee mieleen?” s1: ”Niin semmosia vaan, että toinen työntekijä kertoo, mitä itelle tulee mieleen. Eikä semmosena kysymyksen omasena vaan.” s3: ” Niin eksä tätä oo tullu ajatelleeks [ ] niin ja se, että tapa puhua…?” s2: ” …niin ja sit kerro lisää …” s3: ”Et tavallaan ei tuu niinku työntekijänä haastetuksi liikaa sen oman ajatuksensa kanssa. Mutta että tulee haastetuksi sillä tavalla, että kun toinen kertoo omista ajatuksistaan, niin joutuu pakostakin miettimään, ett ooks tullu ajatelleeks tota vai eiks oo [ ] sopiik se mun tapaan tehdä töitä vai ei.” s2: ”Ja sit kaikki ottaa sen päätäntävallan kuitenki työntekijälle itelleen.” p1: ”Täs tulee taas tää enemmän niinku tilan antaminen [ ] se toimintakyky säilyy, kun on tilaa toimia. h: ”… niin, yy..” p1: ”Luotetaan, luottamus…” s1: ”Luotetaan, että kaikki tekee työtä omalla tavallaan kuitenki.” s3: ”Annetaan sitä tilaa kuitenki ja se on ihan hyvä.” s2: ”Asioita uskalletaan tuoda tiimiin. Aikasemmin ei ollu oikeen uskallusta tuoda esille [ ] tavoiteena ei oo välttämättä samanmielisyys.”
Osallistujat korostavat sitä, että nyt he elävät vaihetta, jossa reflektio ja dialogisuus
on korostetusti esillä. Tätä korostetaan suhteessa muihin toimijoihin myös.
Määrittelyn kysymys nousee keskeiseksi sekä perheiden kanssa että ulkopuolisten
viranomaisten kanssa työskenneltäessä. Seuraavassa katkelmassa työntekijät itse
kuvaavat määrittelyn prosessia. Yksi sosiaalityöntekijöistä on juuri kertonut eräästä
tilanteesta, jossa hän oli saanut ulkopuolelta tiedon lastensuojelutapauksesta ja hän
oli kokenut sen eräänlaisena käskytyksenä. Toisaalta tiedossa ei ollut
sosiaalityöntekijän näkökulmasta mitään toimenpiteisiin velvoittavia asioita.
s3: ”Ensimmäisen kerran, kun mä luin sen mä mietin, ett miten ihmeessä me voitais tästä huolehtia. Must se oli niin hassu (naurua). Me pyydetään hyvin usein niinku perusteluita sille, että miksi sä pyydät meitä tekemään tämän, minkä takia ja…” h: ”Että pistätte reflektoimaan nämä muutkin?” s2: ”Se liittyy kyll tähän määrittelyyn Voidaan määritellä sitä yhdessä perheitten kanssa ja ite määritellä, että mitä tehdään ja millä tavalla [ ] ett niinku me oltais se joka määrittelee mitä teidän pitäis tehdä. Se on
151
yks meidän työn semmonen punanen lanka, yhdessä tavataan ja mikä juttu tämä on?” p1: ”Enemmän itse määrittelyä kuin ulkopuolelta…”
Työryhmän kertoo tässä tavallaan sitä, että koska heillä on lastensuojelun
sosiaalityöntekijöinä velvollisuus tehdä päätökset, niin he haluavat tehdä sen oman
määrittelynsä kautta. Kuitenkin määrittely tapahtuu yhteisesti perheen ja muiden
yhteistyökumppaneiden kanssa. Tässä myös korostuu tietoisuus siitä, että määrittely
on aina jokseenkin subjektiivinen tapahtuma, jossa heillä korostuu myös
sosiaalityölle ominainen vastuun kysymys. Viranhaltijana sosiaalityöntekijän tulee
pystyä perustelemaan päätöksenä. Määrittelyn kautta voi syntyä ymmärrys ja
perusteltavuus, vaikka ne olisivatkin muiden toimijoiden näkemyksistä lähtöisin.
Ymmärryksen tulisi siis olla jaettua, vaikka näkemykset poikkeaisivat toisistaan.
Vastuukysymys nousee esille useassa keskusteluepisodissa ja seuraavassa on vastuun
määrittelyyn liittyvä katkelma.
s2: ”… Mut jos palataan siihen vastuuseen [ ] Mun mielestä se on vaikuttanu siihen vuorovaikutussuhteeseen ihmisten kanssa. Elikkä siitä on tullu tasavertasempaa… Et kun ei tavallaan ajattelekkaan jotenki toisen ihmisen elämästä [ ] et jos mä ajattelen aikasemmin niinku mä olin työntekijänä vastuussa asiakkaan tilanteesta. Enhän mä vois olla mitenkään samalla viivalla, mä oon vastuussa mun 15-vuotiaan tyttären elämästä ja me ei olla tosiaankaan samalla viivalla…” p1: ”Toinen puoli niinku vastuusta [ ] et sillon kun ottaa vastuun, on tavallaan oikeus vaatia ja lastensuojelujutuissa silloinkin oikeus vaatia. Mut sit me puhutaan paljon täst haastamisesta, se on niinku jotenki oikealla tavalla niinku [ ] haastetaan asiakas oman elämänsä tekijäksi…”
Tässä katkelmassa nähdäkseni yhdistyy sekä terapeuttisen työskentelyn että
sosiaalityön kontrolli/valta –elementit. Näiden kahden elementin yhdistäminen
vaikuttaisi olevan mahdollista. Ne eivät ole toinen toisiaan poissulkevia
lähestymistapoja. Toisaalta kerronta korostaa asennetta ja pyrkimystä
emansipatorisempaan suuntaan työskentelyssä. Asiakas kutsutaan, haastetaan oman
elämänsä tekijäksi, kuten tässä katkelmassa perhetyöntekijä oivallisesti ilmaisee
asian.
Selkeästi perheterapiasta lähtöisin olevia työmenetelmiä, joita työryhmä käyttää ovat
mm. sukupuun käyttäminen työskenneltäessä perheiden kanssa; reflektiivisen
152
työryhmän tai työparin käyttäminen asiakastapaamisissa; yksisuuntaisen peili-
ikkunan käyttäminen istunnoissa.
Kertomuksesta nousee esille myös tasapainoisten roolien löytyminen esimerkiksi
perinteisesti psykososiaalista työtä tekevien tahojen kuten perheneuvolan kanssa.
Työnjako heidän kanssa on monipuolistunut ja esimerkiksi huoltoriitoja pyritään
ratkaisemaan sosiaalitoimessa. Toisaalta työnjako on mahdollistanut sen, että
perheneuvola pystyy nyt paneutumaan varsinaiseen perustehtäväänsä paremmin.
Terapeuttinen ammatillinen täydennyskoulutus on antanut rohkeutta ja varmuutta
työskennellä sosiaalityöntekijänä myös perheneuvonnassa. Kuuluuhan
perheneuvonta myös oleellisesti myös sosiaalitoimistoissa työskentelevien
sosiaalityöntekijöiden toimenkuvaan. Tällä näyttäisi olevan lastensuojelunkin
kannalta ennaltaehkäisevä merkityksenä.
Terapeuttisen ulottuvuuden mahdollisuus lastensuojelun sosiaalityössä on edistänyt
myös työntekijöiden ja asiakasperheiden luottamuksen rakentumista aikaisempaa
tehokkaammin. Kysyessäni työryhmältä, että miten he toimivat, kun saavat
huolestuneen yhteydenoton jonkin lapsen tai perheen tilanteesta, he vastasivat tähän
seuraavassa katkelmassa esitellyllä tavalla. Tämä on lastensuojelutyössä
luottamuksen syntymisen kannalta herkin vaihe ja mikäli siinä omaksutaan
ongelmakeskeinen lähestymistapa, se johtaa valitettavan usein hedelmättömään
asetelmalla, jossa asiantuntijuutta pyritään jalkamaan ja samalla annetaan lasten ja
vanhempien itse määritellä omasta näkökulmastaan tilannetta. Tässä asetelmassa on
sosiaalityöntekijällä jo lähtökohtaisesti myös asiantuntijuus hallussaan, mutta se ei
nouse toimenpiteitä määrääväksi tekijäksi. Toisaalta näkisin, että työntekijöiden
tarinassa korostuu myös se, että mikäli ihmisiä kohdellaan kyvyttöminä he myös itse
määrittyvät omassa mielessään kyvyttömiksi ja toisaalta jos heitä pidetään oman
elämänsä vastuullisina toimijoina ja tuetaan heidän omista lähtökohdistaan
asettamissaan tavoitteissa, positiivisen muutoksen mahdollisuus on suurempi.
s1: ”Se varmaan se lähtökohta mä ajattelen on se, että jotenkin annetaan ihmisille tilaisuus kertoa se oma tarina, omasta näkökulmasta. Ja tuli meille niin mikä tahansa tieto, niin me ei pidetä sitä millään tavalla faktana tai jotenkin varmana…”
153
s2: ”… tai ainoana…” s2: ”… tai jotenkin ainoana, vaan ett ett se on niinku yhden ihmisen tarina ett miten jollakulla menee ja sen jälkeen lähetään selvittelemään mikä niitten ihmisten oma kokemus on ja tarina, ett mitä heille kuuluu. Se on varmaan semmonen, mikä ihmisiä helpottaa…” s3: ”Ja moni päättää ottaakin sitä apua vastaan…” h: ”… että määritellään vasta sitä tilannetta?” s3: ”Joo, ei vaan kuunnella, vaan ollaan kiinnostuneita siitä, että millä tavalla lapsen näkökulma siinä [ ] että haastaako ne jotenki toisensa vai meneek se jotenki niin, että se ei edes oo ongelma. Mä ajattelen nyt, että se on jotenki ongelma, kun mä oon vasta työn alussa.”
Kehityskertomuksesta välittyy selvästi painopisteen muuttuminen myös