ENNEN JULKAISEMATTOMIA TEOKSIA. · 2016-06-15 · Kylmät kahleet, akkunan pak-sut kalterit, lujasti teljetty ovi ja huoneessa haudan pi-meys ja äänettömyys, kaikki tämä synnytti

ENNEN JULKAISEMATTOMIATEOKSIA.

KOTI JA KAHLEET.

KERTOELMA.

Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uutis-talo. Sen eteläisellä puolella näemme somalla, päivän-kaltevalla rinteellä vihannat pellot, peltojen alla niityt;mutta pohjoisessa kohoo korkea, harmaa vuori, jonkaharjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva mänty.

On kaunis sunnuntai-ilta Kesäkuussa. Heleästi pais-taa aurinko länsi-taivaan jyrkältä, lähestyen metsienreunaa. Vuorella näemme kaksi miestä. He ovat isä,joka tämän uutistalon jylhästä korvesta rakensi, ja poi-kansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa.Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, jokaheidän jalkojensa alla näyttäikse kesän täydessä puvussa.Kuullelkaamme heidän kanssapuhettansa.

Sanoipa isä: „Poikani, sinä olet onnellinen; raitison ruumiis ja mieles; on sinulla nuori, rakastettavavaimo, jonka par'aikaa näen astelevan kotoansa kohdentuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle lap-selle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla tur-peellas, jonka kamaralta sua kenkään ei karkoita pois.Ja katsos, kuinka niityt ovat mehuisat ja mikä muhkeaoras tänäkin kesänä lainehtii pellollas. Poikani, huo-maitse onnes".

„Siihen tydyn, isäni; mutta huikeammin, surutto-

mammin tässä elettäis, jos tuo naapuritalo tuolla, Rais-

500 KOTI JA KAHLEET.

kio, joka kohta myydään, joutuisi alleni myös, liittyisiyhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se kohtajonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen".Niin lausui nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.

„Näenpä, ett'et vielä voi arvata rauhallisen onneskalleutta. Mutta enpä sitä ihmettele. Ethän ole vielänähnyt tuhon mustaa, hirmuista peräseinää; raatamistaraskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä kestänyt;mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vieläoljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon".

~K uitenkin onneeni tydyn, sen sanoin : siinä, missäoli kylliksi teille, olkoon minulle myös ja kaikelle per-heelleni".

~Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteäkaupunkiin; sentähden nyt rientäkäämme varustamaankuorma".

Niin haastelivat isä ja poika kesä-illan liepeässäilmassa vuorella ja riensivät viimein toimiinsa alas. Ko-tiin asteli myös pitkin pellon viheriäistä pientaretta Ee-rikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä nainen ; syvätyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntävastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, rie-pasta lasta, Eerikin ja hänen vaimonsa ensimäinen rak-kauden hedelmä. Rinnoillensa äiti lapsensa otti, istuituuhean tuomen juurelle talon viheriällä pihalla, sätei-levällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinennautti ihanata ravintoansa. Siinä istui onnellinen äiti,koska karja kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kellojenkilinällä; ja kodon portilla seisoi nyt myös isä ja poi-kansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen juurelta

501KOTI JA KAHLEET.

ruohoisella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyk-sellä, ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakas-tivat toinen toistansa.

Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä japoika. Siinä kirveet paukahtelee ja köysiä kiivaastijännitellään. Mutta talon lehditetyssä tuvassa nuoriemäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaaja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähte-minen.

Honkaisen, valkean pöydän ääressä istuvat viimeintalon asujaimet kaikki, ja koska atria on päätetty, rien-tävät he unen lepoon. Rauha ihana vallitsee sekä si-sällä huoneessa että ulkona tyyneenä Kesäkuun yönä.

Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistuija viimein joutui hän seuraan iloisten kumppanien, joi-den kanssa näemme hänen lopulta istuvan korttipöydänääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja,tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa.Kurjat kohtalot ja pahuus olivat painaneet inhoittavankuvasimensa hänen kasvoilleen. Mutta luulipa toki hä-nen olennossansa näkyvän jotain, joka osoitti, ett'eivielä kaikki siemenet johonkin parempaan olleet meneh-tyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän ka-valuuden ammattiansa, ja Eerikki, huomaten hänen pe-toksensa, tulistui, rynkäsi hänen päällensä kuin kotka,ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen kädestänsä.

Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadotta-neensa kellonsa; yleinen katselmus pidettiin ja kaivattukappale löydettiin viimein Eerikin taskusta. Kaikki seu-rassa katsahteiivat kauan hämmästyneinä hänen puo-

502 KOTI JA KAHLEET.

leensa. Hän itse kamastui, hän kauhistui eikä tainnutmoneen aikaan sanaakaan lausua. Viimein hän vim-moissansa vannoili taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinkakello on joutunut hänen taskuunsa. Tämä ei auttanut.Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristyskarsi hänen ruumistansa, koska hänen eteensä avattiinvankihuoneen musta, hirmuinen rauta-ovi. Pian istuihän kahleet jaloissa lavallansa, ja epäilyksen hurmiossaviehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän viimeinkallistui alas ja nukkui. Mutta tätä hirveämpi vieläoli heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan pak-sut kalterit, lujasti teljetty ovi ja huoneessa haudan pi-meys ja äänettömyys, kaikki tämä synnytti hänen sie-lussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli ko-toansa kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja jakorkean vuoren alla. Hän muisteli kaunista, lempeätävaimoansa, pientä lastansa ja vanhaa hurskasta isäänsä,ja koskena juoksivat kyyneleet hänen poskillensa. Hir-muinen kohtalo, kun on syntynyt, kasvanut ja miehis-tynyt metsäisessä majassa keskellä hymyävää luontoa,parissa luonnonlasten lämpöisten sydänten, ja äkisti syös-tään kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempienvankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.

Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuustuli tiedoksi hänen kotonansa. Se oli käsien vääntä-misen, valituksen ja itkun hetki. Liikkumatta toki is-tui ' vanha isä pöydän päässä ; mutta kosteat silmänsäja hänen huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallatto-masti hänen sielunsa temmelsi. Mutta tuska perin val-loitti hänen nuoren miniänsä, joka kiljui sydämmensä

503KOTI JA KAHLEET.

ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa, vis-kellen itseänsä sinne tänne, ja hänen silmissänsä syn-keä himeys peitti päivän valon. Viimein huomasi hänpienen, korean lapsensa; hänen sieppasi hän syliinsä,likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui vähitellenhänen sielunsa myrskyävä vimma ja sijan sai kyyneltenaelmivirta.

Monta päivää uutistalon tuvasta huokauksia kuul-tiin ja itkusta raukenevia katsantoja nähtiin; mutta vii-mein vallitsi toki huoneessa hiljainen, äänetön murhe.Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän talon asu-jainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautammetoisella puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaapainaa iankaikkisen isän helmaan; hän viimein kaikkikantaa voi.

Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangit-tua miestänsä on talon nuori emäntä kulkenut kaupun-gissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti toinen tois-tansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mie-lellä lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta hänen lähdet-tyänsä saattoipa toki vankivartia Eerikille melkoisennytyllisen ruoka-aineita, jotka laittanut oli hänen omanvaimonsa hellä käsi.

On Heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatok-siin, istuu hämärtyvän vankihuoneen lavalla. Huomennaon päivä, jona hänen tulee lähteä tutkintoon ja kuullatuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsatoisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leik-

504 KOTI JA KAHLEET.

keli, koska hän tiesi olevansa mustimman petoksen saa-liina. Aatos, että syyttömästi pidetään . niin halpanapahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa viattomuut-tansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohduttikuitenkin tieto, että hän oli viaton edessä kasvojenkorkeuden Herran. Näissä mietteissä ja muistellessaarmasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan vuoren alla,istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, hartaammin kuinkoskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.

Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkonavapaassa luonnossa. Hän näki taivaan reunalla koto-tienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina väikkyvän hopea-valkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskienkohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Met-sien sanomaton hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa il-massa tunkeusi armahimmalla hekumalla hänen sielunsasyvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös sijaltansa, mutta— mikä vimma! — kahleet kalisivat hänen jaloissansa.Hänen silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät hänenhuulensa, ja kiivaasti painaen kätensä vasten otsaansa,kallistui hän vuoteellensa takaisin. Siinä hetken maat-tuansa synkeimmässä mielialassa, nousi hän taasen ylös,puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.

Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä,rauta-ovi avataan ja sisään astuu vankivartia ja hänenseurassansa petollinen kortinheittäjä kolkolla muodolla.Tästä kummastuu Eerikki ja vielä enemmin hän kum-mastuu, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jal-kainsa juureen lausuen:

„Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kan-

KOTI JA KAHLEET. 505

taa nyt. Sinä viaton olet, mutta minä täynnä petostakuin paholainen. Hellitä kahlees ja anna ne minulle,minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi".

„Mitä tahdot? Selitä!" lausui Eerikki.„Kuule tunnustukseni: Minä itse saatoin taskuus

kellon, kostaakseni sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt,kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä viaton olet".

Vankivartia sanoi : „Sen on hän asian-omaisille joilmoittanut vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa,ja minulla on käsky hellittää kahlees. Tänne tamppija väkivasara!"

Haasteli nyt Eerikki: „Siis astuu taivas helvettiinalas lausuen onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnonja riemun päivä, tule helmahani; sillä kaikki on an-teeksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies !"

„Pimeyden työn".~M utta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni

ihana, armahin vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi säpienoinen!"

„Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutessarvi!" sanoi syntejänsä katuva mies.

~Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltojenheilimätuoksu. Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä iha-nata kuin unessa menneenä yönä. Se uni vapautta en-nusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut, mies?Mikä pakoitti sun siihen?"

~O mantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kär-sinyt mies! taidatko vielä anteeksi antaa?"

~Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enem-min sulle annettavaa, niin antaisin. Toki, jääpä multa.

506 KOTI JA KAHLEET.

tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni kädestä tullutsinä lempeä iltatähti ! — niin, multa muutama leipä jää•

ne olkoot sun perintös".„Ne tarvitset itse eväänä tielläs".„Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata en-

nen suuhuni tulko. Minä aamukarjan laitumelle kul-kevan näen kujalla lähellä Keltaniemen niittua. Otavastaan almuni, mies ; täällä on ravinto joteskin tiukka.Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan".

„En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Kiitänmyös taivaan Herraa, joka silmäni avasi vielä näkemäänkadottavaa pimeyttä, jossa oljentelin. Tule, rautakahle,sä ihana, viileä voide polttavalle omalle-tunnolleni!"

Niin haastelivat he, ja koskipa tämä kohtaus vanki-vartiankin sydäntä. Hän tehtävänsä teki, päästi kah-leista viattoman miehen; ja niinkuin janoova peura ryn-käsi Eerikki linnasta ulos. Mutta tuon toisen, kurjan,jalkoihin kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taa-sen teljettiin vankihuoneen raskas ovi.

Kuumasti paistaa puolipäivän aurinko. Pitkin san-taista, tomuavaa tietä astelee kiivaasti Eerikki kotoansakohden. Hän astelee lepäämättä, tuntematta yhtään vä-symystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska liehtoohäntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vael-tajamme poikkee sisään erääsen majapaikkaan, jossa hänkohtaa kaksi nuoruuden ystävää ja kylänmiestä. Heilläoli jo tietona Eerikin onnellinen vapautuminen vanke-

KOTI JA KAHLEET. 507

udesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuitenkäyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hä-nelle mikä oltta, mikä viinaa. Mutta Eerikki ei vii-pynyt; vaan tyhjennettyään kaljatuoppinsa läksi hän kii-reesti taasen kulkemaan eteenpäin.

On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee joEerikki; nyt astelee hän tiellä, joka johdattaa ylös ta-loon laihosarkojen välistä, ja kaikkialla vallitsee äänet-tömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän ääniviheriänkeltaisen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kät-köstä. Nyt seisoo hän kotonsa ruohoisella pihalla kat-sellen huoneita, puita ja kiviä ympärillänsä, jotka syn-nyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelivat niin tuttavasti,lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan altahiljaisen murinan ; se on hänen koiransa, joka toki piantunsi isäntänsä eikä haukkumisellansa ehtinyt herättä-mään talonväkeä, vaan loiskieli Eerikin ympärillä vin-gahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan ak-kunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnähuoneesen, jossakaikki makaavat sikeässä une*ssa. Perä-nurkan vuoteella näkee hän isänsä syvästi nukkuneena,toisella vuoteella vaimonsa — vaalea, äänetön ja lempeä•kuin yösen lilja — makaavan, lapsi käsivarrella. Hänei tahdo heitä herättää ; vaan huvittaapa häntä enemminviipyä vielä joku aika tietämättömyyden ihanassa hämä-rässä ja säästää kohtaamisen hetkeä. Kauan katselihän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenäkesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssakatsomaan märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan ha-vuisella sijalla. Hän ei tainnut olla vähän naurahta

508 KOTI JA KAHLEET.

matta katsellessansa pientä, jukuripäätä sonnivasikkaajoka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli häneen ja, ra-vistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni ometan-vajan verhoon, josta kuului pääskys-pariskuntain kirah-televa ääni heidän korkeilta vuoteiltansa katto-orttenkyljissä. Tästä taasen astui öinen vaeltajamme harjullesen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme, seisoo ta-lon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juu-relle vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin,ja hänen aatoksensa käyskeli hiljaisessa hekumassa.Mutta tuo rauhallisesti lepäävä luonto hänen ympä-

rillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoonhelmaan.

Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat,käyvät kukin askareihinsa, ihmetellen, miksi heidän koi-ransa tänä aamuna niin tavattoman vilkkaana leiskui-lee ja häntäänsä viskelee.

Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea-meteli. Nuo kaksi kaupungista matkustavaa, jotka Ee-rikki kolitasi majapaikassa, ovat päättäneet tulla viet-tämään vapautetun vangin riemupäivää hänen kotonansa,,ja joteskin päissään ajavat he nyt pihalle, huutaen:„Eerikki! Missä on Eerikki?" Käy heitä vastaan Eeri-kin vaimo katsahdellen heitä kummastuen, ja koska hetaasen uudistavat kysymyksensä, lausuu hän :

„Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältähäntä, jonka tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomatmiehet?"

i,Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kah-leet ja vankeuden on hän jättänyt kuin mato kuorensa.

509KOTI JA KAHLEET.

Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa valtameren pinnalla,kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?"

„Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai*mie-litkö laskea hirmuista leikkiä?"

„Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhunikuin naudan suuhun. Mutta totuutta ilmoitan, ja sen-tähden olkoon suuni vapaa kuin riihtä-tappavan härjän.Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima,ja ravistelisinpa tässä selkämunia aamuhetkellä ! Niin,sinä Eerikin kaunis kukkanen, hänen valkea vuohensil-mänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen aamukaste. Ilostaitken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Niin, va-paa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään tor-niin, mutta viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevattöppösensä kotoa kohden, sen tiedämme. Peijakas! josei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin saapa hänminulta aika lailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono,mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpänäoivalliset harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupapoika nukuksissa männyn juurella tuolla vuoren harjulla".

Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamunhohtavassa paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädel-lään ja nojaten itseänsä vasten tuoksuvan tuomen ran-kaa, lausui hän: ~Tukehtuuhan sydämmeni, mutta iha-nasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen syn-

keässä yössä olen käyskennellyt ! Mutta pimeys siirtyypois ja suljettu povi lieviämään pääsee taas. Oi minuakurjaa, oi minua onnellista! Hän sydämmeni valkeus oli,ja nj't on hän tullut kuin aamun siivillä". — Niin hänhaasteli ihanassa häiriössä ; mutta äkisti jätti hän pihan.

510 KOTI JA KAHLEET.

kiirehti ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Sielläjo seisoi vanha isä ilon loistavilla silmillä katsellen unek-suvaa poikaansa. Hetken katselivat he molemmat häntä,äänettöminä, vaipuivat sitten polvillensa hänen viereensäja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laskiisä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamu-virsi kaikui heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuu-lui laulu, ensisti niinkuin hiljainen soitto etäisiltä tie-noilta; viimein kuului se kovemmin ja herätti lopultamiehen. Muutaman silmänräpäyksen tuijotteli hänen kat-santonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istuiliikkumatta virren loppuun asti, silmänsä teroittaen kor-kuuteen päin. Kahtena kirkkaana lähteenä, joiden poh-jalla säteilee auringon kuva, loistivat vapautetun vanginsilmät, täytettyinä kyynelten hopealla. Kyynelissä vi-ruivat myös isän ja nuoren naisen posket; mutta lem-peästi helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku.Virsi päättyi ja kiivaasti syleilivät toinen toistansa miesja vaimo, poika ja isä, ja astuivat viimein vuorelta alas.

Mutta nuo kaksi matkustajaa olivat makeasti nuk-kuneet viheriälle pihalle, päät rakkaasti yhdessä. Vä-syneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen tupaanastui onnellinen seura. Ja oliko koskaan heidän muis-tostansa katoova tämä aamuhetki?

Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruu-nun, taideniekka laakeriseppelen ohauksiensa ympäri,ja sotapäällikkö voittakoon suurimman tappelon sodantanterella, eikä kenkään heistä kuitenkaan ole tuntevailoa niin ihanata kuin asujaimet uutistalon avarassa tu-vassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien

KOTI JA KAHLEET. 511

vanhasta virsikirjastansa „kiitosta matkan päätettyä";loimottavan tulisijan vaiheilla nuori miniänsä rakentelimurkinaa perheellensä, usein katsahdellen ihmeellisellähymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi sylissä jahartaasti kuunnellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä,jonka kultainen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Ta-lon uskollinen koirakin näkyi ottavan osaa yleiseeniloon. Liehutellen häntäänsä kävi hän milloin yhden,milloin toisen luoksi, katsellen heitä leimuvilla silmän-iskuilla.

LEO JA LIINA.

NÄYTELMÄ YHDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ.

HENKILÖT:

Liina, kartanon-omistaja.Leo, kasvate kartanossa.Anton, Liinan eno, vanha jääkärimestari.Anna, kartanon emännöitsijä.Elias, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnanrautatietä).

(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummal-lakin puolella, rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltojaja vuoria. Liina, Anna ja Leo tulevat vasemmalta).

Liina. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulleonnellista matkaa!

Leo. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan menemuistostani tämä aamu, jona astelin kotoni pihoilla vii-meisen kerran. Kohta olen teistä kaukana ja kaukanasynnyinmaasta.

Liina. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokasenoni.

Leo. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänenkättänsä, koska heitän nämät metsät ja vuoret; siellähänennen, veljinä kamppaellen, ajelimme Tapiolan karjaa.

Liina. Oi, hän tulee kjilä, mutta kaiketi vastalähtöhetkelläs. Sillä tämänkaltaisissa kohtauksissa eiole hän koskaan paljouden tekijä. Pitkät ja kyyneleisetjäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja siinähän soin-liummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa).

Leo. (Erikseen). Sinä korskea nainen, ole huole-ton. Minä en väsytä sinua lähtövirsillä, en kyyneleillä,vaan katsahdan aina yhtä kylmästi puolees kuin sinäkintänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani ikuisestiliekehtivä tuli! — Pois kauas tästä! Tule, aava valta-meri, ja viileytä sydämmenikuume ! Ole unohdukseni virta !

516 LEO JA LIINA.

Liina. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo !

Leo. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen useintähtäilin sen kiireeltä alas kohden kotokartanoa, pel-toja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi, mielisinpä sieltäkerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on lyhyt.

Liina. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihanon jo varustettu valmiiksi matkalles. Riennä vaan !

Leo. Minä riennän! (Menee oikealle).Liina. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton.

Mutta näyttääpä kuitenkin, että mielii hän meistä pois.Anna. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran.

Mutta enhän ihmettele.Liina. Et ihmettele?Anna. Jotain kuiskataanLiina. Mitä kuiskataan?Anna. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen

sedältänsä Amerikasta, löytyi eräs korea kuva. oikeinhehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha ha!

Liina. Hoo!Anna. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hä-

nen — ah! — kultakanaseksi Leollensa.Liina. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen ; hän

juuri voi lemmistyä kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija.Lystillistä! Melkein uskon, mitä kerroit.

Anna. Niin : ja tämähän kuva nyt tähtenä län-nessä viittaa nuorta sankariansa luokseen.

Liina. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hä-nen katalan sydämmensä, joka nyt liekehtii pääsön hi-mosta. No, hän menköön ja saavuttakoon onnensa.

Anna. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut

517LEO JA LIINA.

juuri tässä teidän kätenne alla! — Hän lähtee meistäja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta ainahankolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.

Liina. Tottumus tasoittaa kaikki.Anna. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman

heimoa; mutta hälinä ja meno, siinähän elämä ja ilo.— Tehkäät häitä, fröökinäni!

Liina. Häitä! Minä?Anna. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten

tähden, ah niiden hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen).Tehkäät häitä!

Liina. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oisinä hälläkkä!

Anna. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksenja muiston armaat päivät. — Mutta sallitteko pientäkysymystä?

Liina. Minä sallin.Anna. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo

kilisevä, helisevä herra, nöyrästi kumartanut teille?Liina. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.Anna. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne,

mutta sai kiellon.Liina. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle nis-

kallensa, narri?Anna. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.Liina. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina. —

Mutta enintään pidinkin hänen kumarruksensa leikkinävaan.

Anna. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä.tiedän sen.

518 LEO JA LIINA.

Liina. Ja sai siis oikean vastauksen.Anna. Ja niin äveriäs mies.Liina. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea

hävyttömyys !

Anna. Vänrikiltä?Liina. Kaikilta !

Anna. No Jumalani! (Nauraen). Siis mielisitte ku-mota meiltä ihanimman tavan ja asetuksen. Voi teitä!Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?

Liina. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jal-kaansa). Pois!

Anna. Mutta minä muistelenLiina. Mitä muistelet?Anna. Elämän ankaraa lakia!Liina. Mitä huolin siitä? — Nämät miehet, jaa,

kas nämät! Minä lahjoitan heille jalon hylkäykseni.Anna. Samasta syystä siis sai myös tuo musta-

tukkainen maisterimme teiltä kiellon?Liina. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu

eteeni, eräs maisteri täynnä itserakkautta, eräs vänrikkitäynnä peilirakkautta ; ja minäkö nyt, niinkuin hän pyy-täen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki, elämäni,onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarak-seen? Mikä julkeus ! Sydämmeni paisuu!

Anna. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros,joka, ansaiten sydämmenne, on teihin äärettömästi ra-kastunut?

Liina. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimminiaikista huokailkoon hän, hikoilkoon hän, kurja mies.Jota en »mmin lemmistynyt, sitä vähemmin antakoon hän

519LEO JA LIINA.

tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin ehkä syt-tyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitäaattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkölemmistyisin noihin miehiin, minä? Vale!

Anna. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin jou-tuisimme viimein? Siipoiksi Kyöpeliin!

Liina. Mitä huolin siitä? — Mene! Murkinanhetki on lähellä.

Anna. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen!{Poistuu vasemmalle).

Liina. (Yksin). Menköön hän etsimään onneansa;niin toivon, ja toivon kuitenkin toisin. Kasvattajankohuolta ja kaipausta? Puhkeisiko emon rakkaus murheen-kukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki,hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkänäyttääkin toista katsantoni komea rauha. Hän ei an-saitse helleyttä, jota lapsikas sieluni hengittää häntäkohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuokunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah tynsänteeskelyksen muoto velvollisuuden vaatimuksesta vaan!Mene, kiittämätön poika; riennä, riennä meistä kauasmulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain aurinkojenalle. — Niin riehuu, telmää povessani tuonne tännetaistelo kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine.Oi, en ymmärrä! Jos ystävältä kysyisin, miksi sydäm-meni riehuu levotonna, niin hän kenties haastelis immenlemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatosnurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuor-ten alle! Ja hän ... hän poistukoon minusta kauas, kiu-saamasta sieluani. (Katsoo oikealle). Tuolla kallion kii-

520 LEO JA LIINA.

reellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja hänen hiuk-sensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katot.väikkyen pois oikealle. — Anton tulee vasemmalta).

Anton. (Yksin). Hän matkustaa meistä pois, hänmuuttaa perin maapallomme selkäkilvelle, asumaan ikänsämeidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen kohtalo ! Son-nipäiset konit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööttuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun,jolla on sydän kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maail-moja marssiman ja keihäitä murskaileman täällä. MuttaLeoni lähetän vallan vastakynsin ulos hurjille retkille.Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta pojas-tani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan,tarkkamielisen ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo,mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää täällä seisomaan an-tura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin. —

Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on po-jalla tässä? Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä,joka ei koskaan ollutkaan täällä rikkauden kone, vaanpikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hänviimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisentuliputken, viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naa-raksen. Aika perintö, ha ha ha! — Ei! pakene kauastyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta he-delmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta).

Elias. Herra !

Anton. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja ky-räilet sinä, itsepäinen oinas?

Elias. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräi-lenkin tällä hetkellä. Herra, oletteko jo kuullut tuli-vaunujen ensimäistä vihellystä?

521LEO JA LIINA.

Anton. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuo-rat tiensä! Minä en kärsi heitä.

Elias. En juuri minäkään tänään. Ah, viehänrautainen tie meidän kalliin ystävämme kauas pois! —

Herra, teitä on jo varrottu täällä kovin.Anton. Askartelin metsokukkojeni kanssa.Elias. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?Anton. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.Elias. Kas se! Paljaita kukkoja?Anton. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi,

yksi vaan. Hänpä antaa vauhtia leikkiin.Elias. Niin, niin!Anton. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.Elias. Kas se!Anton. Kauhistuisitpa nähdessäs. — Miksi varro-

taan minua tässä?Elias. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä

lähtevän iäksi Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan se-tänsä turhan maatilan perilliseksi.

Anton. Huomaa: pieni, mutta oma tarve! Millänaamalla näkyy hän lähtevän?

Elias. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juurimiellytä. — Hänellä on piljetti höyrylaivaan, joka läh-tee tänä iltana Helsingistä Englantiin, siitä Amerikkaan ;

ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea Leom-me, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oivanuorukainen, joka joutui meille kerran piennä orpona,mutta kohosi tässä pian koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nythän poistuu; ja sureehan sydämmemme tuosta, herra.

Anton. Mitä sanoo Liina?

522 LEO JA LIINA.

Elias. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hänLeostamme ennen oikein armastelevan hoidon. Muttaellen eksy, niin on emäntä hieman kuni kylmentynyt hä-neen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ym-märrä. Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitä-nyt tuleman oivallinen pari.

Anton. Mitä sanot?Elias. Eikö olis tuo käynyt päisin?Anton. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvat-

teensa.Elias. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen.

Tosin on nyt tyttö hieman aikavampi, mutta se ei mi-tään meriteeraa? Kahdeksan ja kaksikymmentä on hän,vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen alas.Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäi-nen mies. Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuo-tiaana nallikkana tuli hän taloon ja, muistanhan vielä,seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan, pahanen.Mutta eipä hän siinä kauan seisonut: tulihan rouva itseja otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi olituskin mennyt, ja haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpoelatus-äiti. Mutta kuinka kävi kuitenkin? Mutta kas,kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja kas-vatti ja koulutti pojasta miehen.

Anton. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulu-poikansa, hän, korskeudessa verraton?

Elias. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.Anton. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä kor-

kealla, katsahtaen tämän-aikaisiin miehiin kuin apinoihin.Ja hänkö täällä kantamaan vaimon taakkoja? Ja löy-

LEO JA LIINA. 523

tyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään koh-den poika-tellukkoja täällä?

Elias. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissaiiipaleissa tuon pöyhkeän prinsessan tähden.

Anton. Mitä, mitä jaarittelet sinä?Elias. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.Anton. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No

sanoppas, mitä olet nähnyt, ja sano pian, sillä huomaastätä sauvaa, poika.

Elias. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kelien-kään toiselle. Katsokaat, laita on niin, että minäkin-krokailen vähän kirjoittaa.

Anton. Haaralla? Höh !

Elias. Hanhenkynällä.Anton. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis

täyteen, höhöh!Elias. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tar-

vitaan.Anton. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!Elias. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle

siitäkin, että kirjoittaa osaan.Anton. Tule asiaan, sanon minä!Elias. Nytpä tuon sen esiin, jakuulkaat. Tuolla

istui hän kerran, Leo nimittäin, lystihuoneen portailla,kirja kädessä ja lyijyspännä, minun kaivellessani noinhiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän ka-tosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli.Sieltähän nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään

.paperilapun, jonka viipymättä saatoin paikkaansa ta-kaisin. Mutta pidellessäni sitä, kurkkasin, kurkkasin

524 LEO JA LIINA.

häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? Napeijakas! nimi „Liina, Liina, Liina" seisoi siinä monetkymmenet kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan „Liinan" ym-pärillä joko armahin kukkasseppele tai tuommoinen koreapiikkikiehkura. Niin, sen näin;' ja mitä tuosta aattelette?

Anton. (Erikseen). Rupeanpa jotain aattelemaan.(Ääneensä). Pojan velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.

Elias. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huo-masinhan paperilla vielä värsyjäkin, joissa mielestänivalitti onneton rakkaus. — Mutta pian tuli hän taas,poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi.Niin, tämän olen nähnyt.

Anton. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta ää-nettä asioista, jotka eivät koske sinuun, ja mene toimiisi

Elias. Olin juuri aikeissa lähtemään.Anton. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles.

hammasrivin takana noista hulluista luuloistas.Elias. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa).Elias. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin

kartanon vaunut. (Menee vasemmalle).Anton. (Yksin). Suuri konna se mies, kiusallinen

kuin paholainen. Mutta kyllä hänen masennan vielä.— Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska muistelentuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempoon riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niinhyvin olet kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni olevainunnut vaaraa. Mutta nyt minä huomaan, että juuriniin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti rakastavamies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai täraökä

LEO JA LIINA. 525

juuri sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, ar-mas Leo, hakemaan unohduksen lääkettä haavoillesi?Poika, tämä saattaa mieleni levottomaksi ja haavoittaaminunkin karvaista, pörröistä sydäntäni! (Leo tulee oi-

kealta). Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.Leo. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!Anton. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä

siirryt?Leo. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivytte-

len, oi!Anton. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista

leiloasi. Hahaa! mitä katsot minua? Luuletko, etfentiedä, mihin huokaukses lentää?

Leo. Oi sanokaat!Anton. Hämeenlinnaan!Leo. (Erikseen). Hän vainuu siis vääriä-jälkiä. Hyvä!Anton. Tiedänpä oikein!Leo. Niinköhän?Anton. Sinä huokaat.Leo. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään

pois nuo huokaukset, heitetään ne pois tetrao urogal-lus'tei\ nimessä! Kuinka jaksavat he?

Anton. Metsotko?Leo. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaa-

ret silmien ympäri! (Erikseen japainaen kädellään otsaansa.)Oi, oi!

Anton. Hehee! Viisi tetrao nrogallus'ta ! Urogal-lus, urogallusl Uhkea, verraton nomen tuolle kana-lintujen taajalle taatalle. Urogallusl Ja he tappelevat

526 LEO JA LIINA.

kuin sankarit. — Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.

Leo. Mutta en taida.Anton. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen

heiskale. Ja hänen nimensä ...? (Muistelevalla muodolla).

Leo. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!Anton. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istu-

koon hän siinä ; minulla on samalla kielellä vielä toinenkysymys sinulle. Leo, vastaa minulle totuudella jaataiei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka tähtäimessähää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?

Leo. Minä lupaan P3rhästi. Kysykäät.Anton. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edes-

säni, vaan anna mun kuulla sanoista toinen.Leo. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.Anton. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää

impeä, kuin nuorukainen impeä lempii?Leo. Ketä ?

Anton. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä). Jaa vai ei?Leo. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?Anton. Hoo, hän oli vaan se punainen marja-

harkki, jolla viettelin nuoren terrikukkoni koreasti pau-laan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?

Leo. Mitä kysytte?Anton. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?Leo. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatus-

äitiäni. Ja hyvin, jos kohtalo, mun kerran tultuani uu-teen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri hänen vertai-sensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaanen katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä,

527LEO JA LIINA.

kreoli-neidoista, mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla onhohtavat värit ja koristeet. Ja siellä, oi siellä olkooneD simainen askeleeni naida näistä lännen ruusuista yksi,mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao uro-gallus, sehän olkoon ensimäiseni !

Anton. Mikä kanalja! Ha ha ha! — Noo, minätiedän, että löytyy sinussa, vaikkas kuleksitkin useintuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla il-taruskos „tulisissa tauloissa'1, — niin tiedän, että löy-tyy sinussa jotain peijakasta, jotain,kuinka ma sanoisin,sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä il-man näitä lahjoja, olisit kyynelherkkä, imelähuulmenfröökinä. Niin juuri! — Mutta täyteen toteen taas,mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunniasnimessä.

Leo. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kier-ros on tuonut teille tällaisia arveloja? Hän on mun kas-vattajani vakaa!

Anton. Voi myös olla kultaseskin.Leo. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä,

keihäitä ja miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polvi-luvussansa. Mutta mikä olen minä?

Anton. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat!Tosin on hän korskea, ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa,ja miehen, taipuvan naisen tohvelin alle, hylkäis hän pe-rin. Sentähden, ei ole toivoa hänestä kellään uroolla,vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin. — Mutta nytjokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoomulle kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän nai-sen tähden. Kas, minä myös olen ollut nuori ja mielin

528 LEO JA LIINA.

nyt puhua pienen hiukan koristettakin, vakaassa hen-gessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullas-tamme, salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellenunennäkönä rinnastamme ; mutta toisessa se taasen muut-tuu sielun synkeäksi paloksi ja usein hänen elämänsäturmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuotoinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroammeaukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lem-pes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuiten-kin yksi painon-jakaja. — Enhän, Leo, kummastelisi sy-dämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä jakiivas, on jo ennenkin lumonnut monen mielien mielen.Hän on ylevä, väikkyy vapaana korkeudessa.

Leo. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki.Eikä ole kuitenkaan nyt kaikki hyvin!

Anton. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä joosa tuskastasi tänne, ystäväs syliin. Ja täällä (lyövasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää kalliin salaisuu-tes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse pur-jehdit lännen manterelle. — Noo, sano, poika, sisimmäi-nen aatokses tuosta meidän emännästä.

Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle jasiitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnenja ilon.

Anton. (Polkien jalkaansa). Poika, miksi juonitte-let? Kohta eroomme; ja Jumal' avita, eihän kaukana,ett'ei hurja silmäni puserra vettä ! Hetkessähän lähdet.

Leo. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihananyrttitarhan, jossa kerran näin autuuteni. Olinhan on-nellinen, mutta juuri onneni lähteestä kumpuili tuhoni

529LEO JA LIINA.

ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty katsomas-takin ! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin hä-neen, onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nytmun kauas karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hä-nestä ainiaaksi • — ja tänä päivänä ! Ihmeellinen päivä,jona silmiini on kadottava sieluni valon, päivä tumma,murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vie-tänpä sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kol-kossa temppelissä seisoen seppelöittynä uhrina sen alt-tarilla. Mä kerran katsahdan ylös, mutta hänen sil-miensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Muttakirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus ! Katso —

välkkeen peittyessä taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali.Haa! nyt taivaan valkeus ja Pandemoniumin yö käyvätkiertoellen ympäri muu sielussani kuin ennen langetes-saan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikäkiillä siellä yksikään toivon tähti.

Anton. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, jaminä surkuttelen mielesi mullerrusta. Haa ! voihan tämä,Herran tieten, kumota uroon kaiken olennon, ellei ryn-nistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda kaikkia.

Leo. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikate-miehen kanssa, tai upottaa vimma „lohduttavaan mal-jaan" ?

Anton. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Le0 ....

Leo. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultakoLeosta niin! Kamppailkoon hän vieläkin elomme onnentähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa menköön hänhautaansa.

Anton. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.

530 LEO JA LIINA.

Leo. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina,samankarvainen !

Anton. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinunja näen nytkin sinun kelpo mieheksi. Ja tästä kiitänsinua, Leoni, ravistaen kättä s kuin oma isäs. (Ravistaahäntä kädestä).

Leo. Mutta oi kuolema!Anton. Miksi kuolema kuitenkin?Leo. Muistellessani vimman kohtaa.Anton. Mitä?Leo. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hä-

nen, hänen korvaansa — haa!Anton. No mitä?Leo. Minä murhaisin itseni!Anton. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tal-

lessa, sen tiedät. Mutta kuinkahan olet itse kätkenytsalaisen liekkis neitos huomiosta, veitikka?

Leo. Keltä? — Mitä tiedän minä? — Keltä nei-dolta?

Anton. Liinalta.Leo. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo

maapallomme karreksi, etfei enään kauemmin täällä lue-tella hulluuksia hulluin ihmislasten! Kaikki olkoon tuhkaja tomu !

Anton. Silentiu-m!Leo. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä !

No keltä sitten? Mutta kas, jota kiivaammin se leimui,sitä kylmemmäksi muuttui vakaa muotoni, katseeni mel-kein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.

Anton. Sinä olet kamppaillut kuin mies.

531LEO JA LIINA.

Leo. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhäkylmettää mun tultani tammikylmäksi vastaan toisenpiinaavaa kylmyyttä !

Anton. Sinä katala!Leo. Valituksenne pois ! Soisinko ma toiseksi, kuin

on ? Hauessahan näki rakastava silmäni hengen niin kor-kean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden lae, koska seon kirkas ; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikkausein riutuenkin, katsahtelen maailmaa. — Mutta nyt eienään sanaakaan asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha,kunnioitettava ystäväni.

Anton. Oikein ! Ei sanaakaan ! — Sinä matkustatmeistä kauas ja kananhan kaipaan sinua. Mutta län-siinpä kuitenkin uljaasti: matkusta, poika, matkusta jazariu. tuumailematta onnen tarjottuun kouraan. (Höyry*cauuujen vikeliys kuuluu). Siinä on juhtamme!

Leo. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, jakohoaa taasen mun sieluni myrsky!

Anton. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reip-paasti hänen kättänsä jäähyväisiksi. Tuoliahan näen hä-nen, tuolla keinumäellä, ja menenpä saattamaan häntäkoruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kertavielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettumatkaan, niinkuin pitää. (Menee oikealle).

Leo. 3lutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kii-vaasti ja levottomalla muodolla vasemmalle perille. — Liina

tulee oikealta periltä).Liina. (Ylsin). Jo kuulin kileän äänen, mi ai-

niaaks' huusi meiltä Leon kauas. Oi eron hetki, sinäkalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä vallattomani-

532 LEO JA LIINA.

maksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kas-vaa myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, senyt puhalletaan riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkötoivoton lempi tuskittelee uniensa tyhjässä valtakun-nassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa, kurja! Kiuk-kuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisestikoittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee,kohden häntä, kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen,kaunis kuin Adonis, katsoo puoleheni turhaan säteilevälläsilmällänsä? — Mutta miksi ymmärrän sydämmeni vää-rin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeänelatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pienikasvatteensa äkisti siirtyy hänestä pois, ja siitähän syn-tyi Vimma. — (Mietiskelee hetken äänetönnä , ottaen jalon,ylevän muodon). Ja vaikkapa toisialtakin kuohuisi kaikki,mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta,niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järkija tahto? Ja mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuo-rukaisen lemmen huokauksia Hehtoko tänne, ellei mielihän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei, vaan kiitol-lisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoonhän minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta,mutta huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsänpeitossa.)

Anton. (Erikseen). Ahaa, siinähän seisot! Muttamikä muoto! Yhfaikaa ylpeän nais-sankarin ja pilvissäsurevan seraafin.

Liina. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässäpohjassa, ovat mulle silmäs, ja äänes kuin talven tuu-len ääni.

533LEO JA LIINA.

Anton. (Erikseen). Sinä haastelet kuusille, piika-seni ! — Mutta enemmin.

Liina. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tah-don minäkin vielä juuri eronhetkenäkin hengittää sinuavastaan ja poistaa kaikki vienot tunteet.

Anton. (Erikseen). Enemmin! Minä kuultelen kuinpitkäkorvainen jänis.

Liina. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun tai-vas, tämä lempeni huokaus, jonka viimeisen kerran hen-kään hänen tähtensä rinnastani ulos! (Huoaten). OiLeo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, jokaaina sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähänpäivään asti? Useinpa hän äidin liepeällä kädellä vis-kasi kirkkahalta lapsi-otsaltasi himmentävän hiuksen pois,ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota valkeaa kaulustasi!Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas tyttö?Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; teinkaikki, tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tu-hannet kerrat ja sain sinulta palkinnoksi, Leo, tämäntuonentoukan, joka polttaa mun sydäntäni ; se mun sy-däntäni polttaa, oi laupias taivas! — Mutta kaikesta,vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipe-nänkään vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä pu-naisinkin ulos hohteeni ja sijahan astukoon viileys jarauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa taas, käydes-säni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaastivasemmalle. Anto n astuu esiin).

Anton. (Yksin). Onko ukkosen vasama iskenytalas mun päähäni? Tai onko noidannuoli, sinkoellen sinnetänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei, vaan rak-

534 LEO JA LIINA.

kauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lem-pii sinua, poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Muttaken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edes-säni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä tai-vaanvuori, — ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhännuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kui-tenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka eijuuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty sei-somaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit laskea ai-niaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaansen kalleutta sydämmelles. Sen tekisit, ellei nyt tuometsän partainen uros astuis eteesi armollisena kohta-lonas, haa ! Eusiksihän nyt seisautan pojan lähdön japanen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka tuleetuossa. (Elias tulee vasemmalta , kantaen ntatkasäkkiä).Mihin säkkiä?

Elias. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä as-tutaan vaunuihin, jotka tulevat kujan kautta. Matti,peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!

Anton. Jääköön säkki tähän.Elias. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan.

Ehkä pannaan sinne vielä jokin kylänkaakku. Mitäminä tiedän?

Anton. Laske se paikalla maahan, muutoin pau-kahtaa sakarasauva!

Elias. Kannan sen lystihuoneesen.Anton. Elias !

Elias. Minun täytyy, ei auta.Anton. (Korkealla äänellä). Pyydänpä koreasti : laske

LEO JA LIINA. 535

se maahan! Minä vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena).Heitä se säkki, se nahkasäkki, haa!

Elias. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle;kun ma sanonkin. Tuohon hänen heitän. Mutta mi-tähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar sinnejonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!

Anton. Sinä musta peikko!Elias. Minäkö?Anton. Sinä killisilmä pakana!Elias. Minäkö ?

Anton. Rukoilla sinua ! Mutta ellei toimeni tällähetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin pai-kalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kuri-koitsisin tuon kirotun seikäs simpulaksi! Niin minä si-nua plakaisin!

Elias. Kun antaisin.Anton. Sinä sonnipää!Elias. Kun antaisin.Anton. Sinä härkäpää.'Elias. Kun antaisin ....plakata.Anton. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles,

että varron heitä jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle).Anton. (Yksin). Verraton konna, verraton konna!

Saattoipa hän silmäni mustenemaan. — Mutta voihanköntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas! hänpä juuriparahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekeväihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän po-vessaan, kyteä kypsäksi äänettömyyden mujussa ja le-mahtaa nyt ylös selkeään ilmaan, koska hetki on tullut.

536 LEO JA LIINA.

Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias ! — Tuoltahantulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hie-man vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei seolekkaan juuri keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän asteleekuin mies, kuin sellainen mies, joka tuskittelee tuhonmeitä lähetessä, mutta koska on se tullut, sylkee häntävasten partaa. — Tulkaat, te kaksi ; minä tahdon tehdäteidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esimann toimes-tani; ja rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahankäyttäis tämän tempun jokin toinen, kuinka teikari,kuinka pastoorillinen mies? Ah kuin ämmä, kuin ämmä!Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena!(Leo ja Liina tulevat vasemmalta periltä).

Liina, Tuossahan eno!Anton. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä

tervehdin teitä: niin, ole tervehditty, sinä sorea pari!Liina. (Erikseen). Kiusallinen taas.Anton. Oivallista !

Liina. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juurijäähyväishetkellä ?

Anton. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisenhenkilön vänrikiksi.

Liina. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?Anton. Ketä poikaa?Liina. Leoa.Anton. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt ty-

köäsi maankulkeuteen pois?Liina. Tahdotteko seurata häntä?Anton. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan

häntä kuin sureva isä. — Kas niin, lapsemme, ota hy-

537LEO JA LIINA.

västi hellästä mammastas, halaten häntä koruisesti. Täyt-täkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä aikajoutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistähieman taemmat, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen kä-siänsä).

Liina. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidähänen käskynsä ja hän siunaa sinun päiväs.

Leo. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta,ja toivon teille ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemminen jaksa nyt lausua, mitä kiitollinen sydämmeni kuiskaa!

Liina. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun kä-teni. (Leo suutelee kättä). Jää hyvästi, ja elämäsi mat-kalla ole aina mies ! Hyvästi !

Leo. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen ! (Lähteekiivaasti poispäin, lausuen Antonille) Tulkaat!

ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden.Liinaa),

Leo. Mitä aiotte?Anton. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryh-

tyy hän myös Liinaan ja vetää häntä kohden Leoa). rOlkalempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa, hei!

Liina. (Tempoilee). Siivosti, eno!Leo. (Tempoilee). Hellittäkäät !

Anton. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillänyt on itse ~m etsän halliparta" naittajanne.

Leo. Te mieletön!Liina. Te hullu! Päästäkäät minua!Anton. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin

kiiskit hänen nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä jatyttö lempii poikaa.

538 LEO JA LIINA.

Liina. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!Leo. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?Liina. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla ää-

nellä). Eno!Anton. Käsi käteen vaan!LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton

hellittää äkisti molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijotte-levat toinen toiseensa, Liina painaen kättä vasten sydäntänsäja huohottaen kovin).

Anton, (ottaen ylös hattunsa). Kaunista kyllä, lyödähattu päästäni. Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskinuskoa sinua sisareni Maijan tyttäreksi, itse hyvyyden jalaupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto isältä, heittoisältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten). Minä onnis-tun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensarautapaidan! (Ääneensä). Iskeä hattu päästäni! Ja juuriarmaan lemmittynsä edessä! Leo, huomaa se merkki.

Liina. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?Anton. Se oh vähän rakkauden pöllytystä.Leo. (Antonille). Kirous ! Te olette minun pettänyt,

ilkeästi pettänyt!

Anton. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Häntunnusti juuri tässä taivaan korkeudelle rakkautensa si-nuun, mutta hän sen manasi rinnastansa ulos tuulienhaltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä kylmyyden naa-marin alla te kätkitte yhä suloisen heiteenne molemmat.Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireeni-pensaalla, minä ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas,ja kävin mielestäni viattomaan, onnelliseen petokseen;-mutta erehdyinpä onnestas huomaten, mikä epeli hän

on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattunialas maahan! Näithän sinä?

Leo. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämrnensi-hän tämä teidän raaka, hullu leikkinne meidän näkömme,kaiken meidän mielemme !

Anton. Mitä ? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkälemmitkin häntä vielä tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtäännärkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja minä kun luulin tuonsalaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöliyyn. (Erik-seen). Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyör-ryttävän vauhdin. (Ääneensä). Toki temppu on tehty janyt heitän teidät katselemaan silmuksia ja nokittelemaan.Hyvästi, poika! Matti löylyttäköön sinun höyrytarhaan.(Erikseen). Mutta piankin tullessani takaisin taas, en-köhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh!(Menee vasemmalle perille, Äänettömyyttä. Leo ja Liina sei-sovat hämmästyneinä, tuskallisina).

Leo. (Erikseen). Tule, kuolema ja pimeys !

Liina. (Erikseen). Ah, missä olen? Mikä myrskynvihainen kierros toi minun tänne?.

Leo. (Erikseen). Ukko, oletko sä pettäjä vai houriikojo vanha aivos? Lausuithan tuosta naisesta mahdotto-muuden asian, mahdottomuuden.

Liina. (Kiivaudella). Te herjat, mitä pilkkaa, mitähävytöntä ilvettä, teidän molempain mua kohtaan kuto-maa? Oi sinä kiittämätön villi, joka juuri eron hetkelläkumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä myötäsimatkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonkajo sinulle annoin, sinulle, hurja henki!

Leo. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnus-

539LEO JA LIINA.

540 LEO JA LIINA.

tus. Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidänmuistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoi-sitte minusta, kuin lausuitte ; ja aatokseni tästä teidänuskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Jamitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne,äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutenasen annoin hänelle : mutta ah ! sen ehdon unohti hän.En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdontunnustaa.

Liina. (Erikseen). Mitä mielii hän tunnustaa? (Muupenkille).

Leo. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jomeitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaikenentisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässäteidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen,kuin pahteensa ukkospilvi ; hän kerran leimahtaa, jyliseeja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin.Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi,minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, muttavoimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraamielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni tuomiosta,vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan ! Tämän sa-laisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystä-vällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos jaminun petti. Siis tietäkää: kauan olen teitä lempinytja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko;nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitätaidan tehdä? (Äänettömyys).

Liina. (Nousee kiivaasti ylös). Mitä taidat, sen huo-maan nyt. Sinä uskallat tehdä tämän tunnustuksen!

541LEO JA LIINA.

Leo. Siihen saattoi minun herra Anton, korkeaimpi. — Mutta sanoohan toki tarina, että kerran laak-son kaino kukkanen täällä lemmistyi korkeuden tähteen.

Liina. Haa mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista,että olen sinun kasvattanut.

. Leo. Mutta ettehän ....

Liina. Vaiti! — Ja muistele vielä vuosia välil-lämme ja anna iälle kunniansa.

Leo. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juh-laisessa, hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kun-nioitus on sen kaksois-sisar.

Liina. (Hetken äänetsnnä). Mitä haastelet sinä? Pois !

Leo. Kohta poistun. (Erikseen). Oi kuinka kaunishän on tässä vihassansa!

Liina. (Erikseen). Mun otsallani mi kuumeen hohde !

Leo. (Erikseen). Mun mieleni eksyy!Liina. (Kuin kaarten). No'o, sinä viivyt vielä?Leo. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt

muistelen, kuin olisi mun hetken päästä lähdettävä.Liina. Ja viivyt kuitenkin.Leo. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron

katsantoa.Liina. Silmässähän sydammen aatos.LEO. Oi kylmä lähtölause ! (Höyryvaunvjen vikellys).

Jo varoittaa minua toinen vihellys. (Lähtee käymään).Liina. Kuule vielä kolmas.Leo. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään !

Liina. Kuule sitten vielä yksi sananen.Leo. Sanokaa.Liina. Me eroomme siis?

542 LEO JA LIINA.

Leo. lankaikkiseksi !

Liina. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!Leo. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin

poistun sydammen riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinätaivaallinen Liina ! (Rientää poispäin).

Liina. (Huutaen häntä). Viivy hetki vielä ! (Kiljak-tatalla äänellä). Oi viivy, Leo, viivy!

Leo. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.Liina. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan sa-

tamaan, mutta sinua en milloinkaan päästä! Taivaan ni-messä, minä lemmin sinua ! (Peittää kasvonsa ja katoo kii-ruusti vasemmallej.

Leo. (Yksin). Ah! minkä äänen kuulin, mihinka-tosi enkelihaamtt? Tule, ilo. ja riemu; sillä muuttihantämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympäril-läni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloitta-van enkelin huulilta tuomiotorven pois ja lausui : ..ol-koon valkeus uusi!" Niin lausui autuuteni hetki ja val-keuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni, ellen uneksuenhouri minä, kurja. Vimman aatos ! — Mutta enhänkoskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi ; muttanyt pelkään, et-t'en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oi-kean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni, jonkataasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesenkuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkeanpaimenhatun. Niin hän väikkyy tuolla jalona, keveänähaamuna ja, sireenikukkanen kädessä, nyt hän kääntyyympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tuleeesiin). Oi, Liina, Liina!

LEO JA LIINA. 543

Liina. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa ! Älä askeltakaanlikene minua nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.

Leo. (Erikseen). Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.LIINA. (Nyppii ykä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä).

Hm! Kauan olen tutkistellut, kysellyt itseltäni sydäm-meni tunteita kohden sinua. Ovatko he unohtaneet kas-vinlapseni ja saattaneet povesi sun tähtesi tuimempaantuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loi-sin nyt katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Si-nuun'? Hohoo ! Ja mitä morsiuskruunulla minä, kruunullaja seppeleellä mun kulmillani? No me katsomme toinentoiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoinolkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas.Ja muista: sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemminhäistä. Häistä! Hm, siinäpä saamme vartoa, luulen minä.Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana meidän vai-heiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset,se muista.

Leo. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?Liina. Pois ! Mitä tahdot ?

Leo. Syleillä sinua tahdon ! (Syleilee häntä).

LIINA. (Tem-moilee, kääntäen känen kasvonsa). Me On-

nettomat, mitä olemme tehneet ! Minä kuolen häiriöstä,häpeästä, menen upottamaan itseni alas pyörteen syvyy-teen tuolla, minä lapsi katala !

Leo. Upotat itses!Liina. Sinun hehnas syvyyteen. (Kääntyen äkkUn

känen puoleensa ja painaen otsansa, vasten känen rintaansa).Leo. Ah ! syleilenkö morsiamenani komeata Lii-

naa? Onko tämä hänen ihana päänsä, joka autuaasti

544 LEO JA LIINA.

painaa mun poveani? — Elämämme on Elysium! — OiLiina !

LIINA. (Nostamatta päätänsä). Mitä tahdot ?

Leo. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivas-tani Syleilen? (Liina vetäytyy vähitellen pois känen rinnoil-

tansa, peittäen silmänsä). Pois tämä hämminki ja raukeuskasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin, (istuvat penkilleoikealla).

Liina. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heit-täen kaualliset, salatut tuskamme pois! Ooh!

Leo. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.Liina. Oi vielähän äsken katselin minä levotonna

luontoa.Leo. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, ko-

hisevatkuuset: sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne !

Liina. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu ! Nyton meillä kanssasi rauha.

Leo. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyynija valtias!

Liina. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aa-tos itse. Ah mun ystäväni! minä hengitän vapaasti: silläpudotinhan valtikkani alas ja rauhan tein minä, rau-han, rauhan, rauhan! Yoi, tuskallinen, kuluttava uhkaoli minun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla.-Mutta nyt pois tuo sotaisa muoto ; pois myrskyn jänni-tys mun elämäni laivan purjeesta. Miksi en valitsisioikeaa satamaani?

Leo. (Vetää käntä povellensa). Ja tässähän oikeasatarnas.

Liina. Haa! Oletko varma siitä?

545LEO JA LIINA.

Leo. Sun satarnas, sun temppelis, ja sinä olet munepäjumalani.

Liina. Ja „sinä" sä sanoit, „sinä", ah voi!Leo. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.Liina. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan

tomuisen maamme pahteessa häpee ja hohtaa sun juma-lattares tässä. (Kääntäen kasvonsa Leosta). Minä miele-tön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?

Leo. Ihanaisin Liina!Liina. Vaiti, poika, vaiti!Leo. Sinä ihanaisin taivaan alla!Liina. Minä narri!Leo. Kaukana, Uranonpiirissä, on sinusta kehno narri.Liina. Narri, narri, narri, narri ja hullu!Leo. Jalo ja viisas!Liina. Narrien narri!Leo. Ja minä olen sinun uljas sulhases.Liina. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äs-

ken? Poika, poika vaan! Ja miksi mä kutsuisin sinuanyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä nöyrytys, mikänöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon). Sulhaseni sinä?Sinä ? Hahaa ! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille).

Leo. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jää-kärimme, itse jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena !

LIINA. (Kököttäen päätänsä ja katsoen vasemmalle). Jajääkäriä seuraa korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias.(Nauraktaa). Ah, kaksin, kolmin kerroinhan vuotaa nytpäällemme autuutemme sarvi!

Leo. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt puneh-dun kovin; istua tässä rinnallas heidän lähetessään!

546 LEO JA LIINA.

Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen mennä, mutta Liinaestää hänen).

Liina. (Kiivaudella). Istu paikallas ! Mitä huolimme ?

Tässä istumme kuin ruhtinaspari kunniassaan; sillä an-saitseehan arvon lemmenliitto. — Mutta kas tuota metsä-kyöpeliä, Leo! (Anton tulee).

Leo. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painet-tuina oikein äkeästi alas.

Liina. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka pei-tossa kuitenkin hänen huulosensa myhäilevät niin ma-keasti, niin makeasti.

Anton. (Eliaalle). Kas tuossa! Ota säkki selkääsja saata se vaunuihin ja siitä tuonne höyryvään karta-noon sekä säkki että mies. Pian! (Elias, säkUneen,lähtee oikealle perille).

Liina. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia ta-kaisin saatettakoon Säkki! (Elias kääntyy vasemmalle).

ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan jaLeon). Mitä!Jäähyväistenkö halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaensauvallansa maahan). Mihin kompit, sinä tonttu? Höyry-taloon pussit ja passit, muutoin kallos halkee nyt paikalla !

(Elia» lähtee taasen käyvään oikealle).Liina. Ei, v^an* takaisin kultaiseen kotihin —

oi taivaan riemu! — se saatettakoon takaisin taas.ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan). Menköön

peeveliin koko säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni,tässä karhua tanssittavanne?

ANTON. (Leolle ja Liinalle). Mitä hulluutta !

Liina. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöy-rällä muodolla). Sille perustalle, jonka te itse juuri äskenlaskitte meille etenemme, tahdomme nyt rakentaa. Sen-

547LEO JA LIINA.

tähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi unohtakaase kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä vim-moissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen,armas enoni!

Anton. Niin, niin, sinä hattara, loithan päästäni ha-tun ja annoit minulle melkein la'illisen puustin.

Liina. (Lankee polvillensa). Antakaa se anteeksi,anteeksi !

Leo. (Polvillaan myös). Minä liityn samaan ruko-ukseen. Anteeksi, ja suokaa meille siunauksenne!

Elias. (Erikseen). Hmmk! Mitä riivattuja?Anton. Ylös, lapset, ylös ! Muutoin vuotavat mun

silmäni vesihelmet ja juuri teidän tähtenne. (Nostaa hei-dät ylös ja syleilee). No iskekäät, iskekäät päänne yhteenja olkaat onnelliset!

ELIAS. (Ääneensä). Mitä?Anton. Onnelliset aina!Leo. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!Leo. Teitähän kiitämme!Anton. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden

nyt hurraa, Elias, hurraa!Elias. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme hui-

keasti huutaen: hurraa! (Kuuluu vihellystä ja tavallinenko-lina ja huohotus höyryvaunujen lähteissä). Ja mene, menetiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo mies ja oma-namme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtö-hetken, syleillessään meidän nuorta emäntäämme. Nosiihen hurratkaamme, hurratkaamme! Hih! (Vitkelee lak-kiansa ilmaan).