"Aika avartaa katsetta" Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970-2010 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu - tutkielma Helmikuu 2018 Jenni Laatikainen Ohjaaja: Kimmo Katajala
85
Embed
Aika avartaa katsetta Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen … · 2018-04-12 · Toinen maailmansota vaikutti suomalaiseen arkeologiaan myös suoraan; kun suuri osa Karjalaa menetettiin
This document is posted to help you gain knowledge. Please leave a comment to let me know what you think about it! Share it to your friends and learn new things together.
Transcript
"Aika avartaa katsetta"
Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970-2010
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja
kauppatieteiden tiedekunta
Historia- ja maantieteiden laitos
Suomen historian pro gradu -
tutkielma
Helmikuu 2018
Jenni Laatikainen
Ohjaaja: Kimmo Katajala
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE
Tekijä: Jenni Laatikainen
Opiskelijanumero: 234675
Tutkielman nimi: "Aika avartaa katsetta" Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen
kansainvälistyminen 1970-2010
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia
Sivumäärä: 59 + liitteet
Aika ja paikka: Helmikuu 2018, Joensuu
Pro gradu -tutkielma käsittelee suomalaisen arkeologian tutkimuksen kansainvälistymistä ja
kehittymistä alkaen 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkielmassa tarkastellaan kuinka
kansainvälistyminen näkyi sekä kielellisesti että sisällöllisesti arkeologisessa tutkimuksessa
erinäisissä julkaisuissa. Tutkimustehtävänä on rajatun aineiston analysoinnin perusteella tutkia
kuinka kehitys ilmeni tutkimuksissa ja kuinka paljon muutosta tapahtui aikavälillä.
Tutkimustehtävään vastataan sekä kirjallisen aineiston että haastatteluiden avulla. Aineistoon on
rajattu lukuisia suomalaisia arkeologisia julkaisusarjoja joiden avulla tarkastellaan muutosta.
Julkaisuissa on sekä tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja kuin myös keskusteluja suomalaisten
arkeologien kesken. Kirjallinen aineisto on analysoitu pääosin kvalitatiivisen tutkimuksen ja
induktion avulla, sekä osittain kvantitatiivisen tutkimusta käyttäen. Aineistot on jaettu vuosilukujen
mukaan ja tutkimus seuraa pääosin kronologista rakennetta. Kirjallisen aineiston tukena on käytetty
haastatteluja jotka antavat syvemmän kuvan ja monipuolistavat tutkimusaineistoa. Haastattelujen
avulla on selvitetty haastateltujen omia kokemuksia ja mietteitä tutkimuskysymykseen liittyen.
Suomalainen arkeologia oli 1970-luvulla hyvin sisäänpäin kääntynyttä vaikka kansainvälisyyttä oli
hieman nähtävissä. Kielellisesti kansainvälisyyttä edusti saksa ja aihepiireiltään tutkimukset
keskittyivät pääosin Suomeen. 1980-luvulla alkoi maltillinen muutos jolloin englanti alkoi ottaa
vahvempaa asemaa ulkomaisena kielenä sekä kansainvälistä yhteistyö alkoi hiljalleen lisääntyä.
1990-luvulla muutos kiihtyi enemmän ja kansainvälisyys alkoi näkyä useammin esimerkiksi
aiheissa. Suomen arkeologian asemasta ja kehityksestä käytiin arkeologien kesken keskustelua.
2000-luvulla kansainvälisyys oli paljon vahvempi niin aiheissa kuin yhteistyössä ja esimerkiksi
ulkomaille lähtö oli paljon helpompaa. Suurin ongelma arkeologian kehityksessä oli resurssipula.
Sisällysluettelo
1. Tutkimuksen esittely ........................................................................................................................ 4
1.1 Suomalaisen arkeologian historiaa 1970-luvulle asti ................................................................. 4
(Muinaistutkija.) Muinaistutkijan julkaisu olikin epätasainen läpi 1980-luvun aktiivisten
kirjoittajien puutteessa ja vuosina 1986-1987 julkaistiin vain yksi numero.
Siinä missä kotimaisten kielten ylivoimainen osuus muissa julkaisuissa antaa kuvan suomalaisen
arkeologian jonkinasteisesta vähäisestä haluttomuudesta julkaista kansainvälisille alueille, Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat viittaisivat päinvastaiseen. Englanniksi julkaistiin yhtä
paljon teoksia kuin suomeksi ja ruotsiksi yhteensä; näin ollen englanti nappaa 50% osuuden. Tähän
on kaksi syytä; ensinnäkin aikakausikirjat ovat usein yksittäisiä teoksia artikkelikokoelman sijaan,
esimerkiksi väitöskirjoja. Näin ollen ne ovat suurempina tutkimuksina enemmän kansainvälistä
materiaalia kuin lyhyemmät artikkelit kotimaisissa sarjoissa. Toiseksi jälleen kerran osa julkaisuista
on peräisin samoilta henkilöiltä; esimerkkinä 1982 julkaistu kolmiosainen ja englanninkielinen
Luistari-sarja oli Pirkko-Liisa Lehtosalo-Helanderin käsialaa. Tässä käy myös jälleen ilmi, kuten
Ari Siiriäisen kanssa, kuinka kirjoittajan oma kansainvälinen asema ja aktiivisuus vaikuttavat usein
myös kirjoituskielen valintaan. Lehtosalo-Helander oli toiminut Suomen kansainvälisessä
järjestössä 1970-luvun alussa.
Englanti alkoi esiintyä 1980-luvun Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjojen lähteissä yhä
enemmän ja otti hiljalleen muita kiinni. Saksa oli pudonnut jyrkästi kirjoituskielenä mutta säilytti
vahvan asemansa edelleen lähdeaineistoissa, joten englannin kasvu ei ollut yhtä radikaali
lähdeaineistoissa kuin kirjoituskielenä. Ruotsi oli kuitenkin suomen kanssa edelleen hallitseva kieli
viitteissä sekä lähdeaineistoissa, mihin vaikuttivat jälleen esimerkiksi tutkimusten aiheet sekä
ruotsin kielen asema tutkittujen aihepiirien ajankohtina.
2.3 Englannin vakiintuminen 1990-luvulla
Julkaisukieli 1990-luvun julkaisuissa
Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä
Suomen Museo 79 1 6 6 92
SMYA 4 1 8 1 14
ISKOS 1 - 58 - 59
Finskt Museum - 10 3 1 14
Arkeologia Suomessa 23 1 - - 24
Muinaistutkija 173 1 3 - 177
Fennoscandia archaeologica - - 97 4 101
Yhteensä 280 14 175 12 481
20
Taulukko 3. Julkaisukielet 1990-luvulla
1990-luvulla tilanne alkoi muuttua jo selkeämmäksi: englanti oli ottanut aseman käytetyimpänä
kansainvälisenä kielenä saksan hiipuessa tasaisella vauhdilla. Suomi oli edelleen odotetusti ja
ymmärrettävästi käytetyin julkaisukieli, mutta ruotsi sen sijaan jäi myös vähemmälle käytölle kuin
edellisinä vuosikymmeninä. Tähän voi olla monia syitä, mutta itse päättelen taustalla olevan ruotsin
kielen aseman jatkuva lasku Suomessa viime vuosikymmeninä. Haggren mainitsee ruotsin oleva
tärkeä pohjoismaisessa kontekstissa mutta aineiston perusteella se häviää kuitenkin selkeästi
englannille.27
Eniten ruotsia käytettiin itsestään selvästi Finskt Museumissa, jonka julkaisut olivat
kuitenkin ilmestyneet 1990-luvulla epätasaisemmalla tahdilla verrattuna Suomen Museoon. Sarjan
julkaisu oli katkennut vuoteen 1994, kunnes vuosikirja 1995 julkaistiin vasta vuonna 2003,
toimittajana Helena Endgren.28
Englannin vahvistumiseen 90-luvulla löytyy syitä jälleen myös suuntausten ja niiden keskustelujen
sisältä. Halinen kertoo kuinka postmodernin arkeologian suuntaukset saapuessaan Suomeen ovat
olleet brittiläisen ja skandinaavisen arkeologian sisällä, jolloin keskustelussa on käytetty lähinnä
englannin kieltä. Norjalaiset ja ruotsalaiset ovat julkaisseet paljon väitöskirjoja omilla kielillään,
mutta ovat osallistuneet kansainväliseen foorumiin englannin kielellä. Lisäksi verrattaessa Suomea
ja Ruotsia, niin Ruotsissa suositaan väitöskirjojen julkaisua omalla kielellä kun taas Suomessa
julkaistaan mieluummin suoraan englanniksi julkaistaessa ei-kotimaisella kielellä. Skandinaaviset
kielet ovat Halisen mukaan jääneet vähemmistöön. Tämä sopiikin aiemmin mainittuun 70-luvulla
alkaneeseen englannin nousuun jolloin englannista tuli tieteen kieli.29
Suomen Museo jatkoi suomenkielisten artikkelien pääasiallista julkaisua. Prosentuaalisesti se on
kuitenkin periaatteessa joukon tasaisin, englannin ja saksan ollessa molempien 6.5% ja suomen
86.8%. Myös ruotsia käytettiin ensimmäistä kertaa artikkelin kirjoituskielenä vuonna 1996.30
Saksankielisiä artikkeleita kertyi lopulta yhtä paljon kuin englanninkielisiä, mutta
kokonaisuudessaan saksa oli jäämässä selkeästi jälkeen vaikka satunnaisesti nousikin esiin.
Saksalaiset referaatit olivat edelleen satunnaisesti mukana mutta kokonaisuudessa saksa oli jäänyt
selkeälle vähemmistölle. Lisäksi osa saksankielisistä artikkeleista oli jälleen samojen henkilöiden
kirjoittamia, siinä missä englanti alkoi levitä yhä useamman suomalaisen arkeologin
kielivalikoimaan eikä enää levännyt vain Ari Siiriäisen ja muutaman muun kirjoittajan harteilla.
27
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 28
Finskt Museum 1995, 2003. 29
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 30
Suomen Museo 1996.
21
Lähdeviitteet määräytyivät edelleen pääosin aihepiirien mukaan, mutta ulkomaalaisten
kirjallisuuden ja lähteiden oli suurempaa edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Englanti ja saksa
sekä aiheesta riippuen myös venäjä hallitsivat käytettyä kansainvälistä kirjallisuutta. Huomioitavaa
oli kuitenkin ettei englanti muuten suuressa asemassaan ollut yhtä hallitseva lähdeviitteissä. Suomi
ja ruotsi olivat edelleen eniten käytettyjä lähdekieliä, mutta lähdeluetteloja tarkastelemalla huomasi
kuinka yhä useampi suomalainen tutkija oli kirjoittanut teoksensa englanniksi (tai joissain
tapauksissa saksaksi), huolimatta kyseisten teosten Suomeen liittyvistä aiheista. Viitteiden käyttö
Suomen Museon artikkeleissa oli myös suurin piirtein samanlaista riippumatta artikkelin kielestä,
tällä tarkoittaen etteivät esimerkiksi saksankieliset artikkelit käyttäneet vain saksaa tai ruotsia, vaan
kansainväliset kielet jakautuivat tasaisemmin artikkelien kesken.
Osoituksena englannin määrän kasvusta kirjoituskielenä toimii jälleen Muinaismuistoyhdistyksen
aikakausikirjat joissa englanti oli jälleen käytetyin kieli, jopa kaksinkertaisella määrällä suomeen
verrattuna. Englanti oli jo periaatteessa ottanut paikkansa kansainvälisenä julkaisukielenä, lukuun
ottamatta yksittäisiä tapauksia kuten Jan von Bonsdorffin vuonna 1993 kirjoittamaa ja
aikakausikirjana julkaistua teosta Kunst produktion und Kunst verbreitung im Ostseeraum.
Mielenkiintoinen huomio on myös, kuinka osa englanninkielisistä tutkimuksista on varta vasten
käännetty julkaisua varten, kuten Renja Suominen-Kokkosen The Fringe of a Profession (1992).
Suominen-Kokkonen kiittää alkupuheessaan Jüri Kokkosta tutkimuksensa englanniksi
kääntämisestä ja useampi aikakausikirjojen englanninkielisistä teoksista olivat nimenomaan
Kokkosen kääntämiä. Tämä on selkeä osoitus suomalaisten tutkijoiden kasvaneesta halusta saada
tutkimuksensa kansainväliselle lukijakunnalle, vaikka kirjoittaja itse ei osaisi englantia tarpeeksi.
Samalla ammatillinen kääntämistyö lujittaa englannin lopullisesti kansainväliseksi väyläksi; se on
kieli jolla tutkijan on julkaistava halutessaan tulla kuulluksi kansainvälisesti – samalla tavoin kuin
saksa oli vielä 1970-luvulla.
Saksankielisiä julkaisuja näkyi aikakausikirjoissa mainittua yhtä poikkeusta lukuun ottamatta enää
vain lähteissä. Niitä oli määrällisesti varsin useita, mutta tarkempi tarkastelu osoitti niiden
julkaisuajan sijoittuneen vuosikymmenien taakse, vanhimmillaan 1900-luvun alkuun. Uudemmat
julkaisut olivat useimmiten 1950–1960 luvuilta, vaikka poikkeuksia löytyi muutaman kerran.
Saksankieliset viitteet olivat pääosin sidotut aihepiireihin, esimerkiksi kirjoitukset vanhoista
kirkoista käyttivät lähdekirjallisuudessaan useita vanhempia saksalaisia julkaisuja. 1990-luvun
puolivälissä saksa alkoikin hiipua myös lähteistä yhä enemmän ja suomi, ruotsi sekä englanti
hallitsivat lähteiden kieliä. Näin ollen voi todeta että saksan aikakausi aktiivisena kansainvälisenä
kielenä tutkimuskirjallisuudessa alkoi olla ohi suomalaisessa arkeologiassa.
22
Toisena suurimmasta englannin kielen käytöstä 1990-luvulla vastaa ISKOS englannin ollessa
98.3% kokonaismäärästä. Mutta kuten aikaisemmin, tämän taustalla on jälleen yksittäinen julkaisu.
Vuonna 1990 julkaistuun ISKOS 9 -teokseen kerätyt artikkelit olivat peräisin Suomi-Neuvostoliiton
arkeologisen sympoosiumin osallistujilta, joka pidettiin Suomen Kansallisessa Museossa 10.–
16.5.1988. Artikkelit olivat jälleen varta vasten käännetty englanniksi, joidenkin olleen
alkuperäisesti venäjäksi.31
Lähteissä ja viitteissä saksa oli hävinnyt lähes kokonaan eikä sitä juuri esiintynyt pohjoismaisten
kirjoittajien lähteissä. Sen sijaan yhteistä kaikille eri maiden kirjoittajille oli englannin käyttö, mikä
näin vahvistaa englannin asemaa kansainvälisenä kielenä tutkimusalalla. Vuonna 2002 julkaistun
Coins and Coin Findings in Finland AD 800–1200 -teoksessa saksaa oli käytetty paljon lähteissä,
mutta ne olivat jälleen vanhoja julkaisuja.32
Tämä osoittaa ettei pelkkä suuri tilastollinen määrä
osoita vahvaa asemaa tutkimuskielenä. Aivan kuten 1970-luvulla, jolloin saksa oli huomattavasti
hallitsevampi kieli vaikka englanti olikin tilastollisesti kirjoituskielenä lähellä, 1990-luvulla saksa
on määrästään lähdeaineistossa huolimatta jyrkästi pudonnut aiemmasta asemastaan.
Fennoscandia archaeologica oli 1990-luvulla selkeästi kansainvälisin julkaisu. 96% kirjoituksista oli
englanniksi ja saksaksi artikkeleita oli 4 kappaletta. Suomea ja ruotsia ei käytetty ollenkaan ja
joukossa oli jälleen useita ulkomaalaisia kirjoittajia, joista iso osa olivat neuvostoliittolaisia.
Fennoscandia jatkoi osaansa kansainvälisen yhteistyön ja suomalaisen arkeologian kehittämisessä
1980-luvulta, ja jälleen yksi suurimmista näytöistä kuinka suomalainen arkeologia pyrki
kansainvälistymään yhteisen kielen kommunikaation avulla. Viitteissä suomi, ruotsi ja englanti
olivat määrällisesti suurimpia juuri suomalaisten tutkijoiden kirjoituksissa, mikä jälleen korostaa
kansallisuuden osuutta. Venäjänkielisten tutkijoiden artikkeleissa suurin osa lähteistä olivat
venäjäksi vaikka artikkelit itse olivat käännetty englanniksi.
Suomen kieli on kuitenkin 1990-luvulla edelleen käytetyin kieli, Suomen Museon lisäksi
Arkeologia Suomessa -sarjassa sekä Muinaistutkijassa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kyseessä on
jälleen kerran ero eri julkaisujen kesken. Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat ovat usein
kokonaisia laajempia tutkimuksia, kun taas esimerkiksi Muinaistutkija on pikemminkin
suomalaisten arkeologien keskeinen julkaisu ja tiedotuslehti. Suomen kielen käyttö on tällöin
oleellista julkaisussa. Mutta vaikka suomalaiset arkeologit kirjoittivat enemmän suomeksi, englanti
on kuitenkin yhä enemmän ja enemmän kasvattanut osuuttaan tutkimuksissa. Englanti on
31
ISKOS 9 1990. 32
Talvio 2002.
23
osoittautunut merkittäväksi kansainväliseksi väyläksi eri maiden tutkijoille, ja ne suomalaiset jotka
halusivat ulkomaalaisten tutkijoiden lukevan teoksiaan ovat selvästi aineiston perusteella tämän
ymmärtäneet, esimerkiksi käännösten käytön kautta.
2.4 Kielellisesti kansainvälinen 2000-luku
Julkaisukieli 2000-luvun julkaisuissa
Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä
Suomen Museo 72 5 4 - 81
SMYA 6 1 4 - 11
ISKOS - - 24 - 24
Finskt Museum - 3 - - 3
Arkeologia Suomessa 11 - - - 11
Muinaistutkija 258 3 7 - 268
Fennoscandia archaeologica - - 67 3 70
Yhteensä 347 12 106 3 468
Taulukko 4. Julkaisukieli 2000-luvulla
2000-luvulla tilanne on muuttunut huomattavasti siitä mistä 1970-luvulla lähdettiin; englanti on
ottanut ylivoimaisen aseman kansainvälisenä tutkimuskielenä arkeologiassa ja neljäsosa
kirjoitetuista artikkeleista on englanniksi. Saksa sen sijaan on kadonnut melkein kokonaan pois, niin
kirjoituskielenä kuin lähdeviitteistä. On myös hyvä huomioida, että englanti on käytetyin kieli
julkaisuissa jos lukuun ei oteta Muinaistutkijaa. Tilastollisesti tämä osoittaa kuinka suomalainen
arkeologinen tutkimus on huomattavasti kansainvälistynyt ainakin kielelliseltä puoleltaan, iso osa
tutkimuksesta julkaistuna englanniksi eli suurimmalla kansainvälisellä kommunikointikielellä.
Suomen Museon tilanne ei juuri muuttunut 1990-luvulta. Suomi oli edelleen pääsääntöinen kieli ja
artikkeleissa englanti ja ruotsi jakautuivat tasaisesti jolloin kansainvälinen osuus kielessä jää
vähäiseksi. Viitteissä sen sijaan huomaa kuinka yhä enemmän suomalaisten kirjoittamia
englanninkielisiä lähteitä on käytetty, mikä olisi osoitus jälleen kerran osoitus halusta tulla
kuulluksi kansainvälisesti. Ottaen huomioon kuinka suomi ja ruotsi olivat aiemmin pääsääntöisesti
käytettyjä julkaisukieliä suomalaisessa tutkimuksessa, tämä on merkittävä muutos. Taustalla on
24
todennäköisesti vuosikymmenien kuluessa tapahtunut sukupolven vaihdos. Uuden sukupolven
kirjoittajat osaavat englantia laajemmin ja esimerkiksi Internetin myötä kansainvälinen
kommunikointi on tullut yhä helpommaksi. Myös Haggren mainitsee kuinka kansainvälistyminen
lähti enemmin nuoremmista sukupolvista, jolloin englannin vaikutus oli iso.33
Vaikka Suomen Museossa käytettiin pääsääntöisesti suomalaista terminologiaa, joukkoon mahtui
esimerkkejä kuinka kansainväliset termit, toisi sanoen englanninkieliset, ovat löytäneet tiensä myös
suomalaiseen tutkimukseen. Janne P. Ikäheimo käytti alkuperäisiä englanninkielisiä termejä
artikkelissaan suomalaisten käännösten rinnalla: "-- merkittäviä tekijöitä ovat tarkkuus (precision)
eli mittausten toistettavuus ja virheettömyys, herkkyys (sensitivity) eli kyky mitata pieniä
pitoisuuksia ja täsmällisyys (accuracy) --"34
Koska suomenkieliset vastineet ja selitykset tekevät
periaatteessa englannin sisällyttämisestä turhan, voi tästä päätellä että englanti on 2000-luvulla
osittain sulautunut myös suomenkielisen tutkimuksen termistöön. Artikkeleissa käytettiin myös
selviä lainasanoja (esimerkiksi "spektri = kirjo")35
täysien suomennosten sijaan, joka on toinen
osoitus kansainvälisten termien vaikutuksesta suomen kieleen. 1970-luvulla selviä lainasanoja
esiintyi pääosin vain esimerkiksi Ari Siiriäisen artikkeleissa.36
Fennoscandia archaeologica oli jälleen kansainvälisin julkaisu 95% englannin määrällä sekä 5%
saksankielisillä artikkeleilla; kotimaisia kieliä ei käytetty lähteiden lisäksi ollenkaan sekä mukana
oli jälleen ulkomaalaisia kirjoittajia. Yksi huomio joka kuvaa hyvin 2000-luvun muutosta aiempaan
on vuoden 2004 julkaisun ainoa saksankielinen artikkeli. Siinä artikkelin tiivistelmä on kirjoitettu
englanniksi, mikä on kuin peilikuva 1970-tilanteesta jolloin saksaa käytettiin referointikielenä
artikkeleissa. Tästä voi päätellä, ettei saksaa pidetä enää yksinään riittävänä kansainvälisenä
väylänä, vaan se tarvitsee tuekseen myös englannin.37
Mutta loppujen lopuksi päädytään tosiasiaan, että tämän vuosikymmenien kehityksen jälkeen
englanninkielisten julkaisujen määrä vastaa vain kolmanneksen suomenkielisten vastaavista.
Vaikka Muinaistutkija onkin vastuussa suurimmasta suomenkielisestä panoksesta, kotimaisuus
välittyy edelleen vahvasti aineistosta. Jos kansainvälistyminen ja englannin kielen lisääntynyt
käyttö viittaavat haluun osallistua kansainväliseen keskusteluun, eikö englannin kielen aseman tulisi
olla huomattavasti suurempi? Yhä kasvanut toiminta on edelleen keskittynyt pääsääntöisesti
Suomen sisälle. Havaintoon vaikuttavat aineistot, jotka ovat keskittyneet Suomen sisäiseen
33
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 34
Suomen Museo 2010, 32. 35
Suomen Museo 2010, 34. 36
Suomen Museo 1970. 37
Fennoscandia archaeologica 2004, 23.
25
julkaisuun, mutta taustalla on myös kysymys, kenelle aineistot ja julkaisut ovat tarkoitettu
luettavaksi.
Georg Haggren tuo esiin hyvän näkökulman siitä, miksi iso osa suomalaisesta tutkimuksesta on
suomenkielistä.
"Että jos me kirjoitetaan tänä päivänä kansainvälistä artikkelia, siinä ei kovin paljon voi olla
kotimaista empiriaa. Ketään ei kiinnosta se. Mutta toisaalta sitäkin pitäisi tutkia ja julkaista.
Sitten jos palataan siihen suomalaiseen tutkijakuntaan, se saattaa hyvinkin olla kiinnostunut
siitä empiria puolesta. Ja tavallaan sillä on ei kenellekään hyötyä sen julkaisemisesta vieraalla
ulkomaan kielellä, se ei tavoita suomalaisia eikä ulkomaalaisia. Vieraalla kielellä on tärkeää
että julkaistaan kompakteja artikkeleita ja julkaisuja aiheesta jolla on yleistä kiinnostusta."
Taustalla on siis suomalainen empiria, joka usein hallitsee sekä kiinnostaa kotimaista tutkimusta ja
lukijakuntaa. Samoilla linjoilla oli myös Sirkka Pihlman. jo 80-luvulla todetessaan ettei
anglosaksisilla kielialueilla ole suurta kiinnostusta suomalaista tutkimusta ja arkeologista aineistoa
kohtaan. Vaikka suomalainen kirjoittaisi tutkimuksensa englanniksi, se ei automaattisesti takaa
kiinnostusta kansainvälisellä foorumilla. Aihepiirinkin ja tutkimuskohteen olisi oltava enemmän
kansainvälisesti kiinnostava tullakseen huomatuksi. Kun huomioidaan kuinka suuri osa
tutkimuksista sijoittuu aiheeltaan Suomen sisälle on suomen kieli ymmärrettävä käytäntö
tutkimuskielenä. On kuitenkin huomioitava, että tämä koskee pääsääntöisesti artikkeleita eri
julkaisuissa. Väitöskirjat ovat 2000-luvulla yhä useimmin olleet englanniksi verrattain aiempiin
vuosikymmeniin. Haggrenin mukaan tähän vaikuttaa jo isompi sivumäärä, suurempi tila julkaista
kuin kansainvälisissä artikkeleissa, sekä kuinka englanninkielinen väitöskirja on iso ero
akateemiselle uralle haluavalle. Toisin sanoen, suuremmat julkaisut kuten väitöskirjat on helpompi
suunnata kansainväliselle foorumille kuin Suomen sisäisten julkaisujen artikkelit.38
Mika Lavento mainitsee kuinka kieli määrittää usein mistä suunnasta tietoa tulee ja minne päin voi
tutkimuksiaan suunnata. Esimerkiksi Ranskasta kiinnostuvan on tietenkin osattava ranskaa, kun taas
jos haluaa erikoistua Pohjoismaihin niin sen edellytyksenä on ruotsin osaaminen. Lavennon mukaan
suomen kielen vaikeudesta johtuen iso osa suomalaisista yliopistotaso tutkimuksista julkaistaan
pääosin englanniksi. Näin ollen kansainväliset yleisöt voivat varsin helposti löytää suomalaisen
tutkimuksen, mutta Lavennon mukaan on eri asia että kiinnostaako se. Jälleen nousee esiin kuinka
englannin kieli ei takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisesti. Samaa ajattelevat nähtävästi
38
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Pihlman 1990, 5.
26
myös kustantamot, Lavento pohtii ja mainitsee kuinka esimerkiksi Suomen esihistoriasta ei ole
julkaistu englanniksi yleisesitystä. Syyksi hän arvelee ettei kustantaja odota voittoa sillä.39
Kokonaisuudessaan suomalaisen tutkimuksen vieras kieli on siis muuttunut yhä enemmän
englanniksi ja monet suomalaiset tutkijat julkaisevatkin tutkimuksiaan englannin kielellä
nykypäivänä. Se ei kuitenkaan takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisellä foorumilla. Näin
ollen englanniksi julkaiseminen ei minusta nähden automaattisesti edistä suomalaisen tutkimuksen
kansainvälistymistä, vaan myös aihepiirin on oltava kansainvälisesti kiinnostava. Suomen kielen
vaikeudesta johtuen moni artikkeli joka saattaisi puolestaan herättää mielenkiintoa on kielimuurin
takana ja tavoittamattomissa. Samalla tavoin suomalaisten tutkijoiden on opittava kieliä mikäli
heidän tutkimus- ja kiinnostuksenkohteinaan ovat ulkomaalaiset aiheet. Kieli on osa
kansainvälistymisen prosessia, mutta sen tueksi on oltava myös oikea kuulijakunta sekä heitä
kiinnostava sisältö.
39
Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
27
3. Kansainvälisyys sisällössä
3.1 Sisäänpäin kääntynyt 1970-luku
70-luvulla suomalainen arkeologinen tutkimus julkaisuissa oli vahvasti keskittynyt Suomeen. Näin
myös Suomen museossa 70-luvulla aiheet olivat lähes pääsääntöisesti Suomen sisäisiä. Ulkomaille
sijoitetut aiheet ovat yksittäisiä ja niihin lukeutuvat muun muussa Ari Siiriäisen The Gumba and
Athi of Central Kenya - archaeological and oral tradition (SM 1973) sekä Ildikó Lehtisen arvio
teoksesta Unkarin uusimpia kansatieteellisiä käsikirjoja (SM 1978). Vaikka saksan kieli oli 70-
luvulla vahva, jopa niissä sisältö oli pääosin Suomeen liittyvää. Suomenkieliset artikkelit
keskittyvät pääasiallisesti Suomen sisäisiin löytöihin ja materialistiseen kulttuuriin. Kohteina on
vanhoja huonekaluja, arkkitehtuuria, aseita, hauta- ja esinelöytöjä sekä suomalaisia
merkkihenkilöjä. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö kansainvälistä tutkimusta olisi mukana myös
suomalaisissa tutkimuksissa; ne tulevat esiin useissa artikkeleissa vaikkakin vain tekstin viitteinä tai
vertailukohtina.40
Tämä osoittaa varsin selvästi, että suomalainen arkeologinen tutkimus oli seurannut kansainvälisiä
keskusteluja ja ollut niistä tietoinen 70-luvulla. Tästä kiinnostuksesta huolimatta kansainvälinen
tutkimus oli aineiston perusteella hyvin vähäistä. Mitkä tekijät tämän taustalla sitten vaikuttivat?
Petri Halisen mukaan suomalainen tutkimus oli ollut pienestä heikentymisestä huolimatta
kansainvälistä jo 50- ja 60-luvuilla, jolloin suomalaiset tutkijat julkaisivat paljon ja mukana oli
vähintään saksankielinen referaatti. Jotkut rupesivat julkaisemaan 70-luvulla jo englanniksi. Vaikka
aineisto sisällöllisesti keskittyykin Suomeen, kielellinen tarkastelu tukee tätä väitettä kuten
aiemmassa pääluvussa kerrottiin. Matkailu sen sijaan oli vähäistä, mikä näkyy myös 70-luvun
aineistossa. Oletan että taustalla olivat todennäköisimmin pienet resurssit. Tämä yksistään estää
kansainvälisen matkailun ja kontaktien luomisen eri maihin, mitkä ovat kansainvälisen tutkimuksen
keskeisimpiä kohtia. Muutama yksittäinen henkilö kuten Ari Siiriäinen matkustivat, mutta
pääasiallisesti suomalainen tutkimus oli sidottu Suomen maaperälle.41
Ari Siiriäinen oli osallistunut Nubian kaivauksiin 1960-luvulla ja auttoi tallettamaan löydöt sekä
järjestämään karttoja ja piirustuksia.42
Siiriäinen aloitti sittemmin tutkimuksensa Itä-Afrikassa
1970-luvun alussa ja oli Petri Halisen mukaan 1970-luvulla yksi merkittävämpiä kansainvälisyyden
40
Suomen museo -vuosikerrat 1970-1979. 41
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 42
Donner 1998a.
28
nostajia Suomessa. Myös aineistossa Siiriäinen oli yksi aktiivisimmista kirjoittajista joka käsitteli
kansainvälisiä aiheita artikkeleissaan, keskittyen useimmiten juuri Afrikkaan. Georg Haggrenin
mukaan Siiriäinen oli omassa luokassaan. "Teki töitä melkein joka maanosassa. Hän on ihan omaa
luokkaansa, yleensähän tilanne on se että jos suuntaudut kansainvälisesti niin suuntaudut jollekulle
alueelle, mutta hän oli Amerikoissa, oli Afrikassa, oli Kaakkois-Aasiassa ja Venäjällä niin...
Sellaista persoonaa on vaikea löytää." Siinä missä 70-luvulla suomalainen tutkimus oli pääosin
kotimaista, Siiriäinen toi mukaan huomattavasti kansainvälistä väriä aikana jolloin kansainvälisyys
oli tutkimuksessa vielä pienempää.43
Kaiken kaikkiaan Suomi ei ollut kotimaahan keskittyvistä julkaisuista huolimatta täysin sisäänpäin
kääntynyt arkeologisessa tutkimuksessa. Suomen museon sisällöissä näkyy muutenkin kiinnostusta
kansainväliseen tutkimukseen esimerkiksi kirja-arvioissa joista osa on ulkomaisia nimikkeitä,
esimerkkinä vuoden 1978 Suomen museossa. Lisäksi kertomukset Muinaismuistoyhdistyksen
toiminnasta osoittavat että osa kokousten ja esitysten aiheista eivät olleet kaikki suomalaisia. Joten
kuten jo aiemmin todettiin, vaikka suomalainen tutkimus keskittyi pääasiasiassa Suomen maalle,
muusta maailmasta ei oltu eristäydytty.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat 70-luvulta jatkavat samaa linjaa kuin Suomen
museo; lähes kaikki julkaisut keskittyvät Suomen sisäisiin tutkimuksiin ja aineistoihin. Kohteina
ovat niin pukumuoti, keramiikka kuin myös taide. Suomalaisia tai suomenruotsalaisia maalareita
käsitellään jopa kahdessa eri työssä, Annabrita Ehrnroothin tutkimuksessa maalari Thomas
Kiempestä (1973) sekä Reino Mähösen työ kirkkomaalari Mikael Toppeliuksesta (1975). Kirkko ja
uskonto onkin jatkuvasti toistuva kohde suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa kaikissa 70-
luvun julkaisuissa, ja aikakausikirjoista kaksi käsitteli suoraan kirkkoja. Tähän voi
todennäköisimmin vaikuttaa jo se että Suomesta löytyy huomattavasti vanhoja uskonnollisia
arkeologisia aineistoja juuri esimerkiksi kirkkojen muodossa. Myös vanhemman sukupolven
uskonnollisuus voi vaikuttaa aihepiireihin vahvasti mutta tätä on vaikea ruveta olettamaan todeksi.
Voihan olla että kirkkojen suuri määrä on yksinkertaisesti mahdollistanut tutkimuksia ja tarjonnut
tilaisuuksia esimerkiksi juuri väitöskirjoihin. 70-luvun julkaisuissa uskonnollisten materialististen
aineistojen määrä on kuitenkin varsin huomattava niin kristillisissä aiheissa kuin myös
esihistoriallisten uskomusten tutkimuksissa.44
43
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 44
SMYA 71-79.
29
Poikkeuksen 1970-luvun Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa muodostaa Ella Kivikosken
toimittama Honos-artikkelikokoelma vuodelta 1973. Kyseessä on Pohjoismaiden ja Viron
arkeologien yhteistyössä koottu teos joka koostuu 34 artikkelista ja on kieleltään ja sisällöiltään
monimuotoinen. 70-luvun aineistoissa tämä on yksi osoitus ainakin Pohjoismaisesta yhteistyöstä
arkeologian piireissä, johon suomalaisetkin ovat osallistuneet. Osa artikkeleista käsittelee tietenkin
Suomen sisäisiä aineistoja ja tutkimuksia mutta iso osa sijoittuu myös ulkomaille, pääosin Norjaan.
Mukana on myös esimerkiksi pari Viroon sijoittuvaa kirjoitusta. Aihepiirit vaihtelevat
artikkeleittain mutta suomenkielisissä artikkeleissa kohteina ovat pääosin olleet esineistöt ja niihin
kohdistuvat yksityiskohtaiset tarkastelut. Tämä on suomalaisille artikkeleille tyypillinen piirre sillä
kuten aiemmin on todettu, suuri osa 70-luvun arkeologisista julkaisuista käsittelevät
yksityiskohtaisesti esinelöytöjä.45
Aiemmassa pääluvussa mainittiin kuinka Suomi kuului Saksan kulttuuripiiriin. Tämä voisi myös
olla yksi vaikuttava tekijä siihen miksi kristillinen esineistö sekä kirkot ovat olleet suosittuja
arkeologisissa tutkimuksissa. Olettaisin että saksalaisen keskiajan tutkimuksen mukaisesti myös
suomalaiset tutkijat ovat kunnostautuneet 70-luvulla Suomen keskiaikaisiin kohteisiin. Tätä tukisi
myös saksan kielen suuri määrä 70-luvun julkaisuissa.
Aineistoa läpikäydessä tuli huomattua kuinka usein esinelöydöistä kertovat artikkelit keskittyvät
nimenomaan esineiden hyvin yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja näiden yksityiskohtien ja
piirteiden raportointiin ja vertailuun. Esineistöt ja arkeologiset kaivaukset käydään hyvin tarkasti
läpi ja monet artikkelit koostuivat melkeinpä pelkästään esineen kuvailusta. Kyynisempi voisi
ajatella, että suomalainen arkeologia olisi enemmänkin löytöjen raportointia kuin niiden taustojen
historiallisen merkityksen tutkimusta. Tällä tarkoitan, että usein kaivausten arkeologinen tutkimus
jäisi vain löytöjen perusteelliseen listaamiseen ja raportointiin. Kuten johdannossa mainitsin, tämä
olikin yksi näkökulma ja väite jota lähdin selvittämään tutkimusta aloittaessa, tarkoituksena
selvittää olisiko väitteellä perää.
Petri Halisen mukaan väitteellä on jotain perää.
"Osittain tuo pitää paikkansa siinä mielessä että osittain tuo hallinnollinen arkeologia eli
aikaisemmin puhuttiin pelastuskaivauksista, nykyään enemmänkin sitten tilaustutkimuksesta
tai toimeksiantotutkimuksesta niin se jää usein siihen raporttien tekoon ja luettelointiin, kun
taas... Mutta sitten osa siitäkin aineistosta päätyy myös ihan tieteellisen tutkimuksen piiriin.
45
Kivikoski 1973.
30
Se vähän riippuu siitä että onko se semmoista aineistoa joka antaa mahdollisuuden viedä asiaa
eteenpäin."
Katalogityyppinen tutkimus on siis osa suomalaista arkeologiaa mutta ei kokonaisuus. Halisen
mukaan osa tutkimuksista ovat myös niin pienialaisia ettei niistä saa paljoa tutkimusta aikaiseksi.
Suomalaiset kuitenkin tavoittelevat tieteellistä tutkimusta sekä ovat olleet osana "myös
kansainvälisissä hankkeissa tavoitteina tutkia ja analysoida sitä aineistoa joka meillä on." Lisäksi
mukana on myös yliopistomaailma tutkimuksineen. Näin ollen suomalainen arkeologia ei olisi
pelkkää listausta. Halinen mainitsee myös kuinka kysymys on usein rahasta; kenttätutkimuksiin on
rahaa lähinnä vain pelastuskaivauksissa, kun taas akateemiseen tutkimukseen on hankala saada
rahaa jolloin isoja tutkimuksia ei pystytä toteuttamaan. Tämä on yksi syy miksi suomalainen
arkeologinen tutkimus voi vaikuttaa joissain tapauksissa löytöjen listaamiselta.46
Myös Pirjo Rankama tuo esiin kuinka resurssien puute 80-luvulla oli yksi merkittävä syy
vähäisemmälle tutkimukselle. Vähäinen julkaisutoiminta johtaisi siihen ettei töitä tunnettaisi ja
tämä taasen vaikuttaisi siihen että uusiin hankkeisiin olisi vaikea saada rahoitusta. Hän mainitsee
lainmukaisten pelastuskaivausten tuottaneen paljon jatkuvaa aineistoa, mutta suurin osa jää
varastoon ilman toivoa jatko-käsittelystä.47
Georg Haggren ottaa kantaa näkökulmaan seuraavasti:
"Ja sitten täytyy arkeologiassa muistaa kuitenkin myös se että tutkimuskohteena on
materiaalinen kulttuuri ja esimerkiksi löytöjen kohdalla me tarvitaan katalogeja yhtälailla kuin
vanhemman historian puolella tarvitaan lähdejulkaisuja tai käytetään arkistoa – oikeastaan me
tarvitaan lähdejulkaisuja ja sen takia on tärkeätä että myös julkaistaan katalogityyppistä
tutkimusta joka ei välttämättä tänä päivänä ole sitä kaikkein helpoiten rahoitettavissa olevaa,
mutta sitäkin tarvitaan."48
Haggren tuo esiin hyvän huomion siitä, kuinka näitä yksityiskohtaisia raportteja myös tarvitaan
arkeologisessa tutkimuksessa. Vaikka lukijan näkökulmasta julkaisu joka keskittyy
yksikyiskohtaisesti kuvailemaan esineistöä saattaisi vaikuttaa yksipuoliselta listaukselta, tutkijalle
tämä julkaisu voisi olla hyvinkin suuri apu omassa tutkimuksessa. Löytöjen yksityiskohtaiset
raportoinnit ovat oleellisia arkeologiselle tutkimukselle kokonaisuudessa. Esimerkiksi paikallisten
esihistorian kirjoittamisessa tai muinaisjäännöstyyppien levinnän perusteella tehtävissä
46
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 47
Muinaistutkija 1/1985, 6–7. 48
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
31
asutuskartoissa arkeologiset inventointitulokset ovat avuksi. Arkeologisen tutkimuksen tarpeisiin
kaivaukset ja niiden yksityiskohtaiset raportit ja listaukset ovat välttämättömiä.49
Heikki Matiskainen totesi Muinaistutkijassa 80-luvulla, että 70-luku oli tuleva säilymään synkkänä
periodina julkaisuaktiviteetin kannalta. Tällä hän viittaa julkaisujen niukkuuteen ja pohtii
kirjoituksessaan myös, onko taustalla niin sanotusti pallon häviäminen sen oleminen vieläkin
hukassa. Minne katosi tutkimuksen into ja miksi useat ovat tutkimusten sijaan "sekoilleet erilaisilla
projekteilla"; Matiskainen kysyi tätä kaikkea ja pohti lisäksi suomalaisen arkeologian kansainvälistä
identiteettiä. Aineiston perusteella onkin tuettava hänen mainitsemaansa niukkuutta, sillä verrattuna
myöhempiin vuosikymmeniin 1970-luvun arkeologiset julkaisut jäävät huomattavasti
vähemmäksi.50
3.2 Maltillinen 1980-luku
Suomen museon jatkaa 80-luvulla suurin piirtein samoilla linjoilla kuin 70-luvulla. Aiheet ovat
pääosin edelleen Suomen sisäisiä, mutta viittauksia ja vertauksia muiden maiden tutkimuksiin on
varsin runsaasti läpi 80-luvun artikkeleiden. Esimerkiksi suomalaisia esinelöytöjä ja materiaalista
kulttuuria eri aikakausilta, kuten pronssikaudelta, vertaillaan useammassa artikkelissa muiden
maiden vastaaviin. Tämä antaa osviittaa jälleen kuinka suomalaiset tutkijat ovat olleet tietoisia
tutkimuksista arkeologian kansainvälisissä piireissä, mikä onkin odotettavissa sillä tutkijan tulisi
olla ajan tasalla aiheestaan tehdyistä tutkimuksista. Artikkeleiden aiheet ovat vaihtelevia mutta
jälleen esimerkiksi kirkolliset esineistöt ja arkkitehtuurit esiintyvät lähes jokaisessa julkaisussa.
Yksittäisiin löytöihin keskittyviä artikkeleita on runsaasti sekä pukeutuminen ja keramiikka ovat
varsin suosittuja kohteita. Myös esihistorialliset kulttuurintutkimukset ja esineistöt ovat toistuvia
aiheita. Kiinnostus esihistoriaan kasvoi 80-luvulla mikä näkyy myös suomalaisissa julkaisuissa.
Kiinnostuksen kasvuun vaikuttivat merkittävät uudet löydöt sekä tiedotusvälineissä käyty
keskustelu muinaisjäännesuojelusta.51
Suomeen keskittyvistä aiheista huolimatta on kuitenkin huomattavissa kasvavaa kansainvälisyyttä.
80-luvun julkaisuissa aiemmin mainittua muiden maiden tutkimuksiin viittailua teksteissä on
mielestäni hieman enemmän nähtävissä kuin 70-luvulla. Vaikka Suomen ulkopuolelle sijoittuvat
49
Paula Purhonen, Museoviraston esihistoriantoimiston kaivaukset ja inventoinnit 1986-1987. Arkeologia Suomessa 1986-1987, 12. 50
Heikki Matiskainen, 2000-toimikunnan mietinnöllä kolmannelle vuosituhannelle. MT 1/1985. 51
Suomen Museo -vuosikerrat 1980–1989; Paula Purhonen, Museoviraston esihistoriantoimiston kaivaukset ja inventoinnit 1986-1987. Arkeologia Suomessa 1986-1987, 14.
32
artikkelit ovat edelleen vähäisiä, ymmärrettävästi koska julkaisu on Suomen museo, niitäkin löytyi
muutama enemmän. Pääasiallisesti kansainvälinen huomio oli Pohjoismaissa, Itä-Euroopassa sekä
parissa tapauksessa myös Afrikassa. Arviossaan teoksesta South African Journal of Ethnology
Juhani V.E Lehtonen puolestaan mainitsee, kuinka Etelä-Afrikan kansantieteen tutkimus on jäänyt
Suomessa lähes tuntemattomaksi.52
80-luvulla yhteistyö oli vahvaa erityisesti Neuvostoliiton kanssa. Suhteita oli paljon sekä kontaktit
aktiivisia. Halinen kertoo:
"Sitten 80-luvulla Venäjä oli vahva sen takia että oli tämä suomalais-neuvostoliittolainen
yhteistyötoimintakomitea jonka kautta suomalaiset ja venäläiset tapasivat suhteellisen
säännöllisesti vuoroin siellä, vuoroin täällä ja siinä oli määrätty ydinporukka mutta siihen
pääsi mukaan myös muita. Ei tarvinnut olla virkaa päästäkseen osallistumaan näihin
symposiumeihin."
Aktiivisen ja säännöllisen kanssakäymisen myötä päästiin tutustumaan neuvostoliittolaisiin
arkeologeihin joista osa on Halisen mukaan edelleen mukana ja työskentelee asemissa Pietarissa ja
Moskovassa; "--osa yliopiston puitteissa tekee tutkimusta ja suomalaisilla ollut suhteellisen vilkkaat
kontaktit heihin", Halinen mainitsee. 80-luvulta alkaen neuvostoliittolainen yhteistyö oli siis iso osa
suomalaista arkeologista tutkimusta ja mahdollisti kontaktien luomisen joista osa on kestänyt
vuosien jälkeenkin.53
Arkeologia Suomessa -sarja alkoi ilmestyä vuonna 1985. Jo esipuheessa kerrotaan kuinka
suomalainen arkeologinen tutkimustoiminta on kasvanut jatkuvasti sekä osallistuvien joukko
lisääntynyt. Museoviraston ja Helsingin sekä Turun yliopistojen lisäksi mukaan tuli muitakin
yhteisöjä, museoita, kesäyliopistoja ja kotiseutuyhdistyksiä. Kasvanut toiminta hankaloitti
viimeaikaisten kenttätöiden tulosten saatavuutta arkeologian piireissä, jolloin Arkeologia Suomessa
perustettiin tätä pulmaa paikkaamaan. Vaikka sarjan julkaisut keskittyvät jälleen nimen mukaisesti
Suomen sisäiseen arkeologiaan, niissä ei mainittu läpi 80-luvun juurikaan kansainvälisiä
yhteishankkeita Suomen maaperällä tai muuallakaan.54
Vuonna 1985 julkaistu ISKOS 5 on kuitenkin merkittävä kansainvälisen yhteistyön tulos. Siihen on
koottu pohjoismaisen konferenssin artikkeleita arkeologiasta ja koostuu lukuisista eri kirjoittajista
kaikista Pohjoismaista. Aiheina ovat erityisesti metodit sekä erinäiset tutkimukset jotka sijoittuvat
52
Suomen museo 1985, 135. 53
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 54
Arkeologia Suomessa 1985, 5.
33
niin Suomeen, Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin ja eri aikavälille esihistoriasta historialliseen
aikaan. Kansainvälisestä näkökulmasta tämä oli merkittävä julkaisu ja osoitus pohjoismaisesta
yhteistyöstä arkeologisessa tutkimuksessa.
80-luvulla Skandinavia tulikin vahvasti mukaan suomalaiseen arkeologiaan ja siellä oli paljon
henkilökohtaisia kontakteja, esimerkiksi Eero Muurimäellä oli Norjan Tromssaan vahvat kontaktit.
Myös Viro tuli mukaan 80-luvulla kun arkeologian opiskelijat tutustuivat Valter Langiin, Tarton
yliopiston professoriin, aineyhdistyksen tehdessä matkan Tallinnaan. Tätä kautta syntyivät
suomalaisten arkeologien kontaktit Viroon jotka lisääntyivät Viron itsenäistyttyä. Pohjoismaat
olivat vahvasti esillä myös arkeologian koulutuksessa, sillä 80-luvulla kansainvälisyydeksi
miellettiin pääasiallisesti Pohjoismaat ja Eurooppa. Pohjoismaiset kurssit ja tentit hallitsivat isoa
osaa opetuksesta; Halinen muistelee kuinka tenttiin saattoi joutua lukemaan viiden tai kuuden eri
kielen kirjoja ja ne liittyivät pääasiallisesti pohjoismaisiin kysymyksiin. Kun Ari Siiriäinen nousi
professoriksi 80-luvulla, kansainvälisyys muuttui lähialueesta maailman arkeologiaksi. Eurooppa
laajeni ja mukaan tulivat Afrikka, Etelä- ja Pohjois-Amerikka ja vähäisemmin Aasia. Siiriäisellä oli
ollut projekteja niin Afrikassa kuin Etelä-Amerikassakin ja hänellä oli myös kontakteja
Yhdysvaltoihin. Jokainen joutui tutustumaan maailman arkeologiaan ja Siiriäisen aikana yhteydet
muuttuivat.55
Kasvavasta kansainvälisyydestä huolimatta ulkomaille matkailu oli arkeologian opiskelussa vielä
vähäistä 80- ja 90-luvuilla. Moni kävi ulkomailla mutta nämä olivat enemmänkin vain lyhyitä
visiittejä, tutustumis- tai työkäyntejä sekä opiskelua vaihdossa. Ne olivat Halisen mukaan
yksittäistapauksia ja ulkomaille lähtemisen eteen joutui tekemään enemmän töitä kuin nykypäivänä.
Mielenkiintoa ulkomaita kohtaan oli todennäköisesti yhtä paljon kuin nykyäänkin, mutta resurssit
olivat pienemmät sekä nykyaikana matkustamista helpottavia järjestöjä ja systeemejä kuten EU ei
vielä ollut. Kyseessä olivat siis yksilöiden tekemät omat päätökset ulkomaille lähtemisestä eikä
tämä ollut vielä yhtä yleistä kuin myöhemmin 2000-luvulla; kynnys lähteä oli isompi.56
Muinaistutkija aloitti julkaisunsa 1984, vaikka lehden nimi ei vielä ollutkaan Muinaistutkija vaan
Suomen Arkeologisen seuran tiedotuslehti. Se perustettiin toimimaan keskustelualustana
suomalaisten arkeologien kesken ja toimimaan kanavana arkeologisten piirien tiedottamiselle. Jo
ensimmäisessä numerossa muutama artikkeleista nostaa esille sekä Suomessa vallinneen
resurssipulan kuin myös kansainvälisyyden. Tuija Rankama toteaa artikkelissaan Onko Suomessa
55
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 56
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
34
arkeologiaa? kuinka ollessaan Iso-Britanniassa hän oli saanut kuulla samaisen kysymyksen
useampaan kertaan. Brittiläiset kollegat olivat tietoisia joissain määrin Norjan, Ruotsin ja Tanskan
arkeologiasta mutta Suomen kohdalla oli "täydellinen aukko".
Syinä voisivat olla kielirajoitukset joita Rankama pohtii artikkelissaan; suomeksi kirjoitetaan kun
ketään muuta ei kiinnosta kun taas ruotsiksi jäädään vain Pohjoismaiden piiriin. Aiemmassa
pääluvussa toinkin jo esiin näkökulman jonka mukaan suomalaiset kirjoittavat toisille suomalaisille
koska Suomen empirian sävyttämälle tutkimukselle ei olisi juurikaan kiinnostusta ulkomailla.
Rankama vihjaa puolestaan ettei kiinnostusta saada aikaan ellei kirjoiteta enemmän englanniksi ja
tarjota mahdollisuutta tutustumiseen. Lisäksi Rankama toteaa toisen suuren ongelman olevan
vähäinen julkaisutoiminta Suomessa, mikä oli pahasta myös ulkomaisten kontaktien kannalta.
Isompi julkaisutoiminta ja englanniksi kirjoittaminen toisivat Rankaman mukaan ulkomaisia
kontakteja sekä kongressikutsuja joista olisi hyötyä myös metodiikan kehittämisessä.
"Suomalaisilla tutkijoilla sen enempää kuin muillakaan ei ole varaa pysytellä erillään
kansainvälisen tutkimuksen valtavirtauksista."57
Metodologinen ja tekninen tutkimus on Suomen arkeologiassa seurannut muuta maailmaa, vaikka
ehkä hieman jäljessä. Muinaistutkijan numerossa 3/1984 Matti Leino ja Lauri Pesonen kirjoittavat
arkeomagnetismin käyttöönotosta Suomessa, sen kokeilusta sekä tuloksista joita voidaan käyttää
arkeologiassa hyväksi suotuisissa olosuhteissa. Artikkelin lopussa mainitaan ettei geofysiikan
tarjoamia mahdollisuuksia oltu toistaiseksi käytetty Suomessa paikantamaan peittyneitä
arkeologisia kohteita.58
Suomalainen arkeologia oli tietoinen alansa kehityksistä ja seurasi suuntauksia varsin tarkasti, mutta
loppujen lopuksi omaa innovaatiota oli hankala kehitellä. Mika Lavento mainitsee Suomen
ongelmaksi pienen toimijakunnan jolloin on vaikea kehitellä keksintöjä. Samaa mieltä on myös
Petri Halinen jonka mukaan syynä on se että Suomessa arkeologinen piiri on varsin pieni. Tämä
tarkoittaa esimerkiksi sitä että muun maailman tuhat arkeologia kehittävät enemmän metodeja kuin
kymmenen Suomessa. Nämä kymmenen puolestaan pystyvät seuraamaan kehitystyötä mutta
varsinainen kehitystyö on tehty muualla. Tätä kautta sitten on saatu uutta tekniikkaa Suomeenkin,
esimerkiksi Tapani Tuovinen mainitsee Muinaistutkijassa kuinka muut maat ovat olleet
aktiivisempia ohjelmistotuotannossa, ja Turkuun hankittiin k-keskiarvoinen klusterianalyysi sekä
spatiaalianalyyttinen MRPP-ohjelma. Mutta vaikka suomalainen arkeologia ei ole ollut uusien
57
Muinaistutkija 1/1984, 6–7. 58
Matti Leino & Lauri Pesonen, Arkeomagnetismi – uusi fysikaalinen tutkimushaara Suomessa. Muinaistutkija 3/1984, 12–16.
35
kehitystöiden innovaation kärjessä, Suomessa on Halisen mukaan kuitenkin sovellettu muualta
opittuja omiin tutkimus- ja kehitystöihin omiin olosuhteisiinsa. Näin suomalainen arkeologia luo
omat piirteensä.59
Halinen jatkaa:
"Ja tietysti sitten Suomessa on omanlaisensa erityispiirteet joita ei välttämättä muualla ole
mikä taas on vaikuttanut siihen että Suomessa esimerkiksi tämmöinen luonnontieteellinen ja
arkeologinen määrätyiltä osin on ollut täällä jo huomattavasti edistyksellisempää kuin
missään muualla [--] On huomioitu ympäristökehitys jolloin sitten tavallaan suomalaiset ovat
perehtyneet siihen asiaan monta kertaa paremmin kuin muut. Suomalaisilla on ollut paljon
annettavaa myös sitten ympäristön arkeologian näkökulmasta."
Tämän perusteella vaikka suomalainen arkeologia ei olekaan suuri tai hyvin tunnettu maailmalla,
sillä on kuitenkin omanlaisensa piirre juuri ympäristötutkimuksen kautta joka nostaa suomalaisen
arkeologian muista erilleen. Lisäksi Suomen omat olosuhteet ovat vaikuttaneet siihen, ettei kaikki
ulkomaan arkeologian tekniikoita ole voitu toteuttaa sellaisinaan. Halinen mainitsee esimerkkinä
ilmakuvauksen joka sopii hyvin Iso-Britannian aukeille maille, mutta Suomen metsäinen ja peittävä
maasto puolestaan on tehnyt siitä lähes mahdottoman. Näin ollen mikä toimii muun maan
arkeologiassa ei välttämättä sovellu suomalaiseen arkeologiseen tutkimukseen. Tämäkin on luonut
kielisukulaisuuksista, mitkä herättivät mielenkiintoa sekä ovat hyvä osoitus kuinka suomalainen
arkeologia voidaan kansainvälisesti yhdistää Pohjois-Eurooppaan kielitieteen kautta. Arkeologisen
symposiumin teema oli jääkauden jälkeisen asutuksen suhde nykyiseen asutukseen ja esitelmät
kertoivat aiheesta antropologian, kielitieteen ja arkeologian näkökulmista. Lisäksi sunnuntain
retkikohteina olivat Kuhmoisen linnanvuori, Hämeen museon perusnäyttely sekä Valkeakosken
70
ISKOS 11,1997. 71
Paula Purhonen, Museoviraston arkeologisesta tutkimustoiminnasta kymmenvuotiskaudella 1985–1994. Arkeologia Suomessa 1990-1992, 25; Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52.
40
Rapolan muinaismuistoalue. Näin ollen voin todeta että suomalainen (erityisesti esihistorian
tutkimus) saatiin loppujen lopuksi varsin mukavasti esille, vaikka kongressin arkeologinen osuus
jäikin ohueksi. 72
Purhonen mainitsee myös kuinka arvokasta oli muiden lähitieteiden edustajien kanssa käyty
keskustelu josta tuli ilmi suomalaisen juuria koskevan symposiumin kaltaisen monitieteellisen
kokouksen tarpeellisuus. Tämä on ehdottoman tärkeä huomio, sillä vaikka arkeologisten esitysten
osuus on harmillisen pieni, se ei estä arkeologisia tutkijoita solmimasta kontakteja muiden maiden
edustajien kanssa eri tutkimusaloille. Yhteistyö eri alojen välillä voi loogisesti avata kansainvälisiä
ovia myös arkeologialle. Myös Petri Halinen painottaa kuinka muiden tutkimusalojen kautta
saadaan kontakteja muualle, esimerkiksi geenitutkijoilla on kontakteja Saksaan ja Tanskaan.73
Venäjä oli vahvasti edustettuna kongressissa mikä näkyi muun muussa venäjänkielisten esitelmien
suuressa määrässä. Arkeologisten esitelmien täysipainoisuus jäi Purhosen mukaan vähäiseksi
esitelmien keskittyessä venäjän kielen lisäksi paikallisiin teemoihin. Suomalaisia esitelmöijiä
puolestaan olivat muun muussa Ari Siiriäinen ja Mirja Miettinen. Suomalaiset esitelmät keskittyivät
Siiriäisen esitelmää (Katsaus arkeologian nykysuuntauksiin) lukuun ottamatta suomalaisiin
teemoihin. Virolaisia tutkijoita edustivat Evald Tõnisson ja Heiki Valk, Venäjältä puolestaan
Aleksanteri Saksa piti Karjalan asuttamista ja elinkeinon kehittymistä tutkineen työryhmän
yhteisesitelmän; työryhmän muut jäsenet olivat pääosin suomalaisia tutkijoita kuten Jussi-Pekka
Taavitsainen, Heikki Simola, Leena Kivinen ja Kimmo Tolonen.74
Kuten aikaisemmin mainittu, 1990-luvulla yhteistyö Venäjän kanssa kasvoikin. Helsingin yliopisto
aloitti tutkimuksiaan ja kymmenisen vuotta tutkimustyö oli vilkasta; projekteja oli kannaksen
puolella sekä Karjalassa oli ollut yhteistyöhankkeita Norjan ja Venäjän kanssa. Petri Halinen
mainitsee henkilöitä jotka ovat olleet yhteistyössä venäläisten tutkijoiden kanssa, esimerkiksi
aiemmin esiin nostetun Pirjo Uinon joka oli 90-luvulla tekemisissä nimenomaan venäläisten
arkeologien kanssa sekä kenttätöiden ja vierailujen kautta sai aikaan yhteistyötä. Halinen jatkaa:
"--Venäjältä ei pidä myöskään unohtaa Christian Carpelania jolla oli vilkkaat kontaktit sinne.
Samoin sitten Mika Lavento, arkeologian proffa, niin sillä on ollut sinne vilkkaat kontaktit ja
on edelleen että hän lähtee taas kesällä Marimaalle minun käsittääkseni, eri puolille Venäjää.
72
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52. 73
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52; Petri Halisen haastattelu, 17.5.2017, Helsinki. 74
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52.
41
Että Venäjäkin on iso maa että sinnepäin on ollut kontakteja eri puolille. Tietysti vilkkaimmat
kontaktit tähän lähialueille ja sitten tuonne vähän kauemmaskin."75
Toinen kongressi jonka Paula Purhonen nostaa esille on European Association of Archaeologists' n
1. vuosikokous ja kongressi 20.-24.9.1995 Espanjassa. Toisin kuin aiemmin esitellyn
fennougristikongressin tapauksessa, pääpointti oli nimenomaan arkeologiassa. EAA:n tavoitteena
olikin koota yhteen kaikki Euroopan arkeologit riippumatta siitä missä ja minkä parissa he
työskentelivät. Tarkoitus oli tarjota mahdollisuus esitelmän pitämiseen kaikille. Osanottajia oli noin
500 kaikista Euroopan maista ja kaukaisimmat vieraat olivat muun muussa Keniasta, Indonesiasta,
Nigeriasta, Meksikosta sekä Argentiinasta. Vaikka osanottajia oli eniten odotetusti Espanjasta,
myös Iso-Britannia sekä Skandinavian maat olivat Purhosen mukaan hyvin edustettuina. Suomesta
ei Purhosen lisäksi kuitenkaan ollut muita osanottajia, mikä on mielestäni erittäin ikävä huomio kun
kyseessä on näin suuri arkeologiseen tutkimukseen perustuva kongressi. Tämä onkin jälleen hyvä
osoitus kuinka suomalaisten osallistuminen kongresseihin oli vielä 90-luvulla varsin vähäistä.
Mikäli osallistuminen olisi ollut suurempaa, suomalaisen arkeologisen tutkimuksen
kansainvälistyminen ja uusien kontaktien luominen olisi ollut mahdollisesti nopeampaa sekä
merkittävää.76
Vaikka osallistuminen kongresseihin oli pienilukuista, yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa
alkoi kuitenkin näkyä 90-luvun aineistoista. Vuonna 1994 Lapissa ja Finnmarkissa aloitettiin
kenttätyöt museoviraston ja Tromssan yliopiston yhteiseen sekä Nordiska samarbetsnämnden för
yhteistyö levitti siipiään Suomen sisällä. Tuija Rankama ja Hermo Kankaanpääty vetivät hankkeita
pohjoisessa Suomessa keskittyen Lapin esihistoriaan. Molemmilla olivat omat kontaktinsa erilaisten
workshoppien kautta 90-luvun lopulta lähtien, jotka olivat osin kytkeytyneet Rankaman vetämään
kivipiiriin. Halisen mukaan Tuija Rankama johti 90-luvulla kivipiiriä "jossa kokeellisen
arkeologian kautta osallistujat tutustuivat kiviteknologiaan ja sitä kautta tuli oma porukka joka
lähti sitten hakemaan ja saikin semmoisia workshop-rahoja pohjoismaiseen yhteistyöhön."
Kivipiiriin kuului norjalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, suomalaisia sekä venäläisiäkin arkeologeja
ja se oli pääasiassa varhaisen teknologian tutkimusta.77
Arkeologian harrastajia varten puolestaan perustettiin arkeologinen jaosto Kotiseututyön
Pohjoismaisen Liiton (Nordiska Förbundet för Hembygdsarbete, NFH) toimesta. Jaoston tarkoitus
75
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 76
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52. 77
Arkeologia Suomessa 1993-1994, 11; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
42
on että arkeologiasta kiinnostuneille harrastajille saadaan toimintamuotoja ei vain kansallisella vaan
myös pohjoismaisella tasolla ja jäseniä on sen mukaisesti Ruotsista, Tanskasta, Norjasta ja
Suomesta. Jaosto järjestää amatööreille tarkoitettuja kaivausleirejä. Tämä on erinomainen osoitus
kuinka pohjoismainen yhteistyö kehittyi 1990-luvulla jopa amatööritasolla.78
Helena Taskinen puhuu Arkeologia Suomessa -julkaisun artikkelissaan kokemuksistaan
virkamiesvaihdossa Ruotsissa. Virkamiesvaihto aloitettiin vuonna 1979 ja sen ensisijaisena
tavoitteena on parantaa tuntemusta muiden Pohjoismaiden hallinnosta ja lainsäädännöstä. Se ei
keskity arkeologiaan vaan mahdollisuus tarjotaan eri alojen virkamiehille. Taskinen osallistui
vaihtoon helmi-maaliskuussa 1996 harjoittelupaikkanaan Tukholman Riksantikvarieämbetetin
kunskapsavdelning. Harjoitteluohjelmaan kuului muun muussa muinaisjäännösten inventointi sekä
muinaisjäännösten hoito. Taskinen mainitsee artikkelissaan kuinka virkamiesvaihdon aikana
solmitut kontaktit tulevat jatkossakin edesauttamaan maiden välisiä yhteyksiä. Tässä korostuu
jälleen henkilökohtaisten kontaktien tärkeys kansainvälisessä yhteistyössä, minkä johdosta voi
päätellä kuinka arkeologialle on erittäin tärkeää tehdä projekteja ja vierailuja ulkomailla.
Konferenssien ja projektien kautta hankitut kontaktit mahdollistavat rajojen välisen keskustelun
sekä avaavat yhä uusia kansainvälisiä ovia tulevaisuudelle.79
Kansainvälisyys näkyi myös arkeologisessa ajattelussa 90-luvulla, jolloin katseita suunnattiin myös
Välimerelle ja Lähi-itään arkeologisen tutkimusalueen kasvaessa. Näissä tapauksissa keskeisiä
olivat antiikin ja klassisen historian aikakaudet. Halinen mainitsee esimerkkinä Jabal Hārūn -
projektit joissa mukana oli myös esihistoriaa. Suomalaiset tutkijat alkoivat katsoa yhä kauemmas
maailmaan. 90-luku oli Halisen mukaan myös Etelä-Amerikan tutkimuksen kasvua jolloin Ari
Siiriäinen ja Matti Pärssinen kehittivät Bolivian Altiplanolle projekteja. Etelä-Amerikkaan sijoittui
paljon kenttätöitä ja väitöskirjoja sekä suomalaiset tutkijat loivat kontakteja jotka olivat
kahdensuuntaisia. Halinen nostaa myös esiin hyvän huomion kuinka Boliviassa työskentely saattoi
myös linkittää mukaan amerikkalaisia yliopistoja. Voi siis todeta tämän perusteella jälleen kerran
kuinka ulkomailla työskentely avasi yhteyksiä yhä laajemmalle kansainvälisesti. Jos oli yhteys
yhteen paikkaan, sitä kautta saattoi linkittyä uuteen kohteeseen.80
Ari Siiriäisellä oli myös tutkimuksia Afrikassa 90-luvulta lähtien. Mukaan kuuluivat niin Tansania
ja Kenia ja siellä päin tehtiin paljon tutkimuksia joissa suomalaisia arkeologeja oli ollut mukana jo
80-luvulta lähtien. 90-luvulla ja 2000-luvun alussa näillä alueilla useammat arkeologit tekivät
78
Muinaistutkija 2/1990, 2. 79
Helena Taskinen, Kokemuksia pohjoismaisesta virkamiesvaihdosta. Arkeologia Suomessa 1995-1996, 75–82. 80
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
43
paljon kenttätöitä ja opinnäytteitä ynnä muuta akateemista toimintaa. Kansainvälisyyttä toivat
lisäksi paikallisten arkeologien lisäksi British Instituten ja amerikkalaisten instituuttien
henkilökunta.81
Kaiken kaikkiaan 1990-luku oli aineiston perusteella aikaa jolloin kansainvälisyys alkoi näkyä
aiempaa vahvemmin suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa. Erityisesti yhteistyö idän kanssa
oli voimakasta ja yhteistyötä ruvettiin harjoittamaan enemmän myös muiden Pohjoismaiden kanssa,
vaikka osallistuminen esimerkiksi konferensseihin oli vähäistä. Tämä kasvu näkyi nimenomaan
mainintoina yhteisistä projekteista. Kansainväliset julkaisut alkoivat näkyä yhä enemmän
aineistossa mutta kasvu oli kuitenkin maltillista koko aineistoon verrattaessa eikä varsinaista
pyrähdystä kansainvälisyyteen ollut näkyvissä. Kansainvälistyminen oli hidasta muutosta joka alkoi
näkyä vielä vahvemmin 2000-luvulla.
3.4 Kansainvälisyyden nousukausi 2000-luvulla
90-luvulla kasvanut kansainvälistyminen jatkui myös 2000-luvulle ja samalla muutosta tapahtui
myös arkeologian koulutuksessa. Petri Halisen mukaan noin 2007 tienoilla arkeologian luonne
muuttui ja arkeologiasta "tuli arkeologiaa". Sitä ennen opinnot olivat pääosin olleet eri alueiden
esihistorian opiskelua mutta tutkintovaatimuksia muutettiin jolloin esihistoriasta siirryttiin
enemmän arkeologiaan. Mika Lavento mainitsee myös kuinka arkeologian opetuksessa keskeistä
nykyään voi olla mikä tahansa, verrattuna 1920-luvulle arkeologian syntyyn jolloin keskeistä
arkeologiassa oli nimenomaan Suomi.82
Vuonna 2008 julkaistiin runsaan 40 arkeologin
yhteishankkeena kirjoittama teos Johdatus arkeologiaan josta tuli pääsykoekirja esimerkiksi
Helsingin yliopistoon. Halisen mukaan tarkoituksena oli että opiskelija pystyi opiskelemaan
arkeologian perustiedot joiden pohjalta pystyi jatkamaan sitten missä muualla maailmaa tahansa ja
luomaan uraansa. Samalla kansainvälistyminen kehittyi. Halinen kertoo:
"Ja siinä muuttui sitten myös tämä arkeologian opintojen luonne, että silloin siitä tuli myös
tällaista, voisi sanoa ehkä huomattavasti kansainvälisempää siinä mielessä että se miellettiin
ja ymmärrettiin tämmöiseksi kansainväliseksi tieteeksi huomattavasti voimakkaammin kuin
mitä aikaisemmin, vaikka aikaisemmin oli opiskeltu eri maiden esihistoriaa niin siitä
huolimatta se muutos oli suhteellisen iso."
81
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 82
Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
44
Myös lähtö ulkomaille oli huomattavasti helpompaa verrattaessa aikaisempiin vuosikymmeniin.
2000-luvulla yhä useampi opiskelija lähtee ulkomaille vaihtoon mutta Halisen mukaan kyseessä ei
olisi niinkään kansainvälisen kiinnostuksen kasvaminen, vaan kehittyneemmät tuki- ja
vaihtojärjestelmät. Lainaa ei tarvitse enää ottaa samalla tavalla kuin 90-luvulla ja myös EU on
helpottanut liikkumista maiden välillä. Myös Mika Lavennon mukaan monet opiskelijat lähtevät
jossain vaiheessa ulkomaille ja yhtenä syynä tälle hänen mukaansa voi olla ettei opiskelijan
haluaman erikoisalan koulutusta saa aina välttämättä Suomessa.83
Myös Georg Haggren on samaa mieltä että kansainvälinen kiinnostus on aina ollut osana
arkeologiaa. Hänen mukaansa arkeologian opetus on aina ollut kansainvälistä, mutta aikaisemmin
on ollut selkeä jako mikä on Suomen arkeologiaa ja mikä esimerkiksi Länsi-Euroopan arkeologiaa.
1990-luvulta tultaessa ja 2000-luvulla samanlaista rajavetoa ei enää olisi vaan koko työyhteisö olisi
kansainvälisempi. Haggren myös huomauttaa kuinka hänen mielestään suomalaiset arkeologit ovat
olleet kansainvälisiä huomattavan pitkään ja odottaisi olevan enemmänkin kiinnostusta lähteä
ulkomaille 2000-luvulla. Vaikka aineistosta ei ole näkynyt suurempaa kansainvälistä liikettä ennen
90-lukua ja varsinkin 2000-lukua, olen kuitenkin jokseenkin samaa mieltä kansainvälisyydestä sillä
suomalaisilla on ollut kansainvälisiä kontakteja ulkomaille pitkin vuosikymmeniä. Arkeologian
opiskelu puolestaan onkin muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi kuin aikaisemmin ja
mahdollistaa kontaktien luomista ulkomaille vaihtojen yhteydessä.84
Kirjallisuuden puolella tilanne on maltillisempi. Suomen Museon julkaisuissa oli huomattavissa
pientä muutosta aiempaan; artikkeleiden aihepiirit ovat edelleen varsin Suomi-keskeisiä ja
käsittelevät edelleen pääosin arkkitehtuurista ja esineellistä kulttuuria. Mukaan on kuitenkin
mahtunut jälleen Suomen ulkopuolelle sijoittuvia kirjoituksia ja esimerkiksi vuoden 2001
vuosikirjassa kansainvälisiä kirjoituksia oli kerralla jopa 3, muun muussa Riku Hämäläisen artikkeli
Pohjois-Amerikan tasankointiaanien karhukultista (SM 2001). Tämä on kuitenkin edelleen
marginaalinen ryhmä eikä Suomen Museo ole muutamassa vuosikymmenessä kansainvälistynyt
artikkelien osalta niin paljon kuin etukäteen odotin.85
Artikkeleita enemmän muutosta näkyi kuitenkin esitelmissä. Verrattaessa aiempiin vuosikymmeniin
kokouksissa pidettiin huomattavasti enemmän esityksiä kansainvälisistä aiheista, erityisesti
verrattaessa lähtökohdista 1970-luvulta. Määrä ei ole suuri mutta muutos aiempaan on kuitenkin
huomattava. Esitelmien pitäjät eivät myöskään ole yksi ja sama henkilö vaan useampi esitelmöijä
83
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 84
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 85
Suomen Museon 2000-2010 -vuosikerrat.
45
on ottanut aiheekseen kansainvälisen teeman. Vuoden 2003 vuosikirjassa mainitaan Riku
Hämäläisen esitelmä tasankointiaaneista. Suomen Museon vuoden 2006 julkaisussa puolestaan
puhutaan 12.12.2005 Suomen Kansallismuseon auditoriossa pidetystä seminaarista Experimental
Archaeology - revisiting the past. Seuraavana vuonna pidettiin useampia esityksiä kansainvälisistä
aiheista ja ne kaikki mainitaan Suomen Museon 2007-vuosikirjassa. 1.2.2006 Ulla Tillander-
Godenhielm piti kokouksessa esitelmän Venäjän keisarillisesta palkitsemisjärjestelmästä. 3.5.2006
esitelmänä oli "Kuolemantanssi keskiajan kirkollisessa ikonografiassa tyypillinen
kuolemantanssiaihe" jonka piti Helena Edgren ja joka käsitti myös kirkot Suomen ulkopuolella.
13.12.2006 puolestaan oli Satu Frondeliuksen esitelmä nimeltään "Kuningattaren asialla -
miniatyyrimaalari Pierre Signac Euroopan hoveissa". 86
Seuraavana vuonna 7.2.2007 Paavo Castrén piti esitelmän Helsingin yliopiston Pompeiji-projektin
tutkimushankkeesta Marcus Lucretiuksen talossa. Kyseinen talo on ollut Helsingin yliopiston
tutkimusalueena 2002 lähtien. Tutkimuksessa käytettiin muun muussa uutta tekniikkaa, esimerkiksi
laserkeilausta. Seuraavaa kansainvälistä esitelmää kokouksissa saatiin odottaa seuraavaan vuoteen
jolloin Antti Korpisaari piti esitelmän "2000-luvun suomalaiskaivaukset Bolivian Andeilla"
6.2.2008. Esityksessä puhuttiin Helsingin yliopiston tutkimushankkeista Boliviassa ja samalla
kuultiin suomalaisten tutkijoiden roolista Etelä-Amerikan esihistorian tutkimuksessa edellisinä
vuosina. 7.3.2008 puolestaan oli esitelmä "Rooman San Clemente 400-luvun alussa" ja sen piti
arkkitehti Juhana Heikonen.87
ISKOS-sarjassa muutama julkaisu erottui kansainvälisesti. Suurin osa keskittyi aiheiltaan
suomalaisiin kohteisiin, ja näin oli myös ISKOS 13 -artikkelikokoelmassa lukuun ottamatta yhtä
kirjoitusta. Jari Mäen The Annual Cycle of the Settlements of the Circumpolar Peoples (ISKOS 13,
2004) erottui muuten Suomeen kohdistuvien artikkelien joukosta. Vuonna 2008 julkaistu ISKOS 15
puolestaan on mielenkiintoinen tapaus; siihen on koottu yhteen Antti Lahelman kirjoituksia joista
osa on julkaistu ulkomaalaisissa alan julkaisuissa, esimerkiksi Norjassa. Aiheet keskittyvät
suomalaiseen esihistorialliseen kalliomaalaukseen ja kalliotaiteeseen. Tämä oli aineiston joukossa
yllättävä mutta positiivinen tapaus. Omasta mielestäni suomalaisten kirjoituksia soisi näkyvän
ulkomailla enemmänkin mutta on huomioitava ettei aineistosta käy aina ilmi mikäli jokin Suomessa
julkaistu artikkeli olisi sittemmin julkaistu myös ulkomailla.88
86
Suomen Museo 2003; Suomen Museo 2006; Suomen Museo 2007. 87
Suomen Museo 2008; Suomen Museo 2009. 88
ISKOS 15 2008.
46
ISKOS 16 on kokoelma artikkeleita tutkimuksesta Karjalankannakselta 1998-2003. Kirjoittajat ovat
projektiin osallistuneita ja projektin tavoitteena oli tutkia arkeologista ja geologista menneisyyttä
järvien Saimaa ja Ladoga välillä. Kuten aikaisemmin mainittiin, arkeologian harjoittaminen
Venäjällä ja sitä ennen Neuvostoliitossa oli hankalaa ennen 90-lukua sillä ulkomaalaisilta tutkijoilta
oli pääsy kielletty. Muutos tähän kuitenkin alkoi ja 1990-luvun lopulla tämäkin projekti
Karjalankannaksella sai vihreää valoa. Myös arkeologinen yhteistyö venäläisten kollegoiden kanssa
kehittyi. Esipuheessa mainitaan kuinka aluksi venäläiset osallistuivat projektiin ensin pääosin vain
johtavina henkilöinä ja kaivauksen suorittivat suomalaiset tutkijat. Myöhemmin, erityisesti vuonna
2003, venäläiset arkeologit osallistuivat projektiin yhä enemmän ja suorittivat jopa suurimman osan
työstä. Neuvostoliiton kanssa alkanut arkeologinen yhteistyö näin kehittyi 2000-luvulle jolloin
suomalaiset ja venäläiset arkeologit tekivät enemmän yhteistyötä yhdessä ja tutkimusten sekä
kaivausten teko Venäjän puolella oli sallittua ja vapaampaa.89
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa ei ole juurikaan muutosta 90-luvulta.
Kansainvälistä väriä löytyi vain parista julkaisusta jotka aiheiltaan sijoittuivat myös Suomen
ulkopuolelle. Mika Lavennon Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthumus (SMYA
2001) -julkaisussa käsitellään sekä keramiikkaa Suomessa että Karjalankannaksella rajan takana.
Teos on selkeästi myös kielivalinnan puolesta tarkoitettu kansainvälisellekin yleisölle luettavaksi.
Ulla Tillander-Godenhielmin teos The Russian Imperial Award System During the Reign of
Nicholas II 1894-1917 (SMYA 2005) puolestaan käsittelee Venäjän historiaa. Näistä julkaisuista
molemmat suuntautuvat itään päin ja jälleen tuovat esiin yhteistyön idän arkeologian kanssa. Kun
arkeologiset tutkimukset Venäjän puolella sallittiin suomalaisille, tutkimus idästä on lisääntynyt
aineistossa 1990- ja 2000-luvuilla.90
Muinaistutkijasta on nähtävissä se murros jossa suomalainen arkeologia oli 90-luvun ja 2000-luvun
vaihteessa. Tämä näkyy erityisesti juuri keskusteluissa joita suomalaiset arkeologit kävivät
keskenään julkaisun sivuilla. 2000-luvun alussa keskusteluja värittivät muun muussa näkemykset
suomalaisen arkeologian nationalistisuudesta sekä arkeologian tarkoituksesta siinä, sekä
suomalaisen arkeologian asema ja kehitys. Keskustelujen ulkopuoliset artikkelit puolestaan
jatkoivat 90-luvulla alkanutta aihepiirien kansainvälistymistä. Julkaisussa aloitti myös palsta
"Uutisia meiltä ja muualta". Kirjoituksia Suomen sisäisistä kohteista ja aiheista edelleen riitti, mutta
joukossa oli useita kansainvälisiä aihepiirejä sekä kertomuksia tutkimuksista ulkomailla. Myös
Lähi-itään kohdistuvia artikkeleita alkoi ilmestyä enemmän nyt kun Lähi-itä oli otettu mukaan
89
ISKOS 16 2008, 5–8. 90
Lavento, 2001; Tillander-Godenhielm 2005.
47
arkeologiseen ajatteluun 90-luvulta lähtien. Yksi esimerkki tällaisesta on Raija Ylönen-Peltosen
kirjoitus "Lähi-itä opettaa – kaivauskokemuksia Jabal Harûnilta Jordaniasta" (MT 1/2001).
Ulkomaisiin kongresseihin osallistuminen näytti kuitenkin edelleen olevan vähäistä Suomen
kohdalta. Markus Hiekkanen mainitsee kirjoituksessaan "Islannin pohjoismainen
arkeologikongressi" (MT 4/2001) kuinka osanottajia Suomesta oli vain kaksi, vaikka muuten
osallistujia oli Pohjoismaista eniten. Kaukaisimmat osanottajat olivat muun muussa Australiasta ja
Yhdysvalloista.
Keskustelua suomalaisen arkeologian tilasta, tulevaisuudesta ja ongelmista pyrittiin edelleen
ajoittain virittämään ja 2000-luvun alussa se kävi varsin vilkkaaksi. Mika Lavento nosti 2000-luvun
alun kirjoituksessaan esiin ongelman jonka mukaan suomalaiset arkeologit olivat haluttomia
keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia keskenään. Tutkijat olisivat Lavennon mukaan
herkkänahkaisia eivätkä kestäisi kritiikkiä. Samaa mieltä oli myös Vesa-Pekka Herva
vastauksessaan Lavennolle. Tähän nousee esiin jälleen kysymys suomalaisen arkeologian
kehityksestä; miten arkeologia voisi kansainvälistyä, jos edes suomalaiset arkeologit eivät kykene
keskustelemaan keskenään? Muutos vaatisi ensin parempaa kommunikointia myös Suomen
arkeologian sisällä jotta yhteyksiä voisi kasvattaa ulkomailla. Kansainvälisyyden tärkeimpiä keinoja
on yhteistyö ja keskustelu, joka Lavennon mukaan puuttui suomalaisilta arkeologeilta 2000-luvun
alussa.91
Lavento kuitenkin mainitsi kuinka maailmalla yhteyksiä on syntynyt eri maiden arkeologien välillä
ja kuinka arkeologia kaikkialla maailmassa on kiinnostavaa. Arkeologia yleisesti siis
kansainvälistyi yhä enemmän 2000-luvun alussa vaikka arkeologiaa oli perinteisesti katsottu
nationalistisena tieteenä. Myös suomalaiset arkeologit tekivät yhä enemmän tutkimusta ulkomailla
kuin Suomessa. Kuitenkin näen tämän enemmän suomalaisen arkeologian kansainvälistymisen
sijaan suomalaisten arkeologien pakenemisena ulkomaille. Lavennon artikkelista saa käsityksen että
suomalainen arkeologia oli 2000-luvun alussa tapoihinsa jumittunut sekä keskustelua oli hyvin
vähän. Oili Räihälä puolestaan mainitsi omassa vastauksessaan että apurahoja jaettaisiin enemmän
juuri ulkomaille keskittyviin projekteihin ja että suomalaista arkeologiaa ei arvostettu
yhteiskunnassa. Tämä resurssien jakautuminen ja niiden puute voi myös olla yksi syy miksi
suomalaiset tutkijat suuntautuisivat ulkomaille. Vaikka suomalaisten arkeologien tutkimukset
ulkomailla lasken kansainvälistymiseksi, taustalla ei näyttänyt olevan halu kansainvälistää itse
91
; Vesa-Pekka Herva, Terveen järjen jäljillä; uskotko enkeleihin? Muinaistutkija 2/2000, 66; Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 63.
48
suomalaista arkeologiaa. Lisäksi Lavennon mukaan tutkimusten tekeminen ulkomailla tuntui
kiinnostavan suomalaisia tutkijoita enemmän kuin oman maan arkeologia ja sen kehittäminen.92
Olen samaa mieltä Lavennon kanssa kun hän mainitsee kuinka kansainvälistyminen merkitsee
eristäytymisen loppua ja vanhojen toimintatapojen uudistumista. Tämä oli selkeästi tarpeen myös
Suomen arkeologialle 2000-luvun alussa. Lavennon mukaan suomalainen kenttäarkeologia toimi
hyvin, mutta tieteellinen ote – teoriat ja tulkinnat – puuttui erityisesti juuri raporteista jotka jäivät
kertomuksiksi miten työ oli tehty. "Niissä kerrotaan välittömistä havainnoista, mutta niissä ei
yleensä esitetä tulkintoja ja paralleeleja puhumattakaan siitä, että ne pyrkisivät esittämään
tutkimuksille teoriaa tai viitekehystä", Lavento sanoo. Hänen mukaansa teoriaa ja tulkintaa ei
suomalaisessa arkeologiassa juurikaan viety pitkälle, mikä erotti sen muiden maiden kuten Pohjois-
Amerikan artikkeleista. Tutkimuksen teoreettiselle puolelle ei Lavennon mukaan Suomesta löytynyt
paljon kiinnostuneita. Myös Georg Haggrenin mukaan teoreettisuus on vanhemmissa tutkimuksissa
ollut kapeaa ja tarpeellisuudesta huolimatta on varottava ettei katalogisuus lähde käsistä.93
Tämä herätti minut pohtimaan, oliko tästä juuri kyse siinä kyynisessä ajattelussa jonka mukaan
suomalainen arkeologia olisi pikemminkin löytöjen raportointia kuin teoreettista tutkimusta. Vaikka
aiemmin todettiin kuinka katalogisille raporteille oli myös tarvetta, Lavento nostaa esiin kuitenkin
juuri sen ajatuksen että tämä raportinomaisuus olisi yksi tekijä joka erottaa suomalaisen arkeologian
muiden maiden vastaavista. Tämä saattaa myös vaikuttaa siihen, miksei suomalainen arkeologia
ollut juurikaan kansainvälistä ennen; suomalaisten tutkimus ei vastannut muiden maiden vastaavaa.
Sanoisin, että suomalaisia arkeologeja ei kiinnostanut se teoreettinen tapa jolla arkeologiaa
harjoitettiin muualla. Näin suomalainen arkeologia kärsi 2000-luvun alussa siitä teorian puutteesta
johon oli totuttu monissa muissa maissa. Jotta arkeologia voisi kansainvälistyä, sen oli otettava
mallia muista ja uudistettava ajatteluaan. On otettava tietenkin huomioon että Mika Lavento on vain
yksi henkilö yhdellä mielipiteellä ja esimerkiksi Oili Räihilä haastoi hänen näkemyksensä omassa
kirjoituksessaan "Mikä Onkaan suomalaisen arkeologian tila?" (MT 3/2000) jossa hän mainitsi
ettei arkeologia voi olla kokonaan teoriatonta ja nosti esiin tietoteoreettisia kysymyksiä. Mutta
kuitenkin Lavennon näkemys vastaa sitä kuvaa jonka olen saanut aineistosta: raportinomaisuus.
Havaintoja löytyy mutta suurimmat teoreettiset tulkinnat jäävät vähemmälle.
92
Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 64–65; Oili Räihälä, Mikä onkaan suomalaisen arkeologian tila? Muinaistutkija 3/2000, 55. 93
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 64–65.
49
Keskustelua arkeologiasta Suomessa jatkettiin Muinaistutkijan 2000-luvun parin ensimmäisen
vuoden numeroissa varsin ahkerasti vaikka osanottajia olikin varsin vähän. Vaikka kiihkein
keskustelu sittemmin hiljeni, suomalaisen ja yleisen arkeologian asemaa ja suhdetta muihin
tieteisiin sekä koulutusta pohdittiin erinäisissä kirjoituksissa läpi 2000-luvun. Arkeologian
kehittämisestä ei kuitenkaan näkynyt kirjallisen aineiston perusteella suuria merkkejä, vaan
ehdotukset ja linjaukset jäivät useimmiten vain keskustelun tasolle. Kansainvälisyyttä näkyi
kuitenkin projekteissa. Tarkastellessa vuonna 2003 käynnissä olleita tutkimushankkeita osa
projekteista sijoittui ulkomaille. Kyseessä olivat pääosin Helsingin yliopiston hankkeet ja kohteita
olivat muun muussa hauta-alue Jordaniassa, Inkojen kulttuuri Amazonissa sekä kaivaukset
Pompeijissa. Muiden järjestöjen ja museoiden hankkeet keskittyivät Suomeen, jolloin Helsingin
yliopisto oli ainoa joka suoritti kansainvälisiä hankkeita ulkomailla. Vuonna 2004 puolestaan
järjestettiin jälleen suomalais-venäläinen arkeologisymposiumi joka jatkoi 1970-luvulla alkanutta
yhteistyötä. 2006 symposiumi täyttikin 30 vuotta ja on osoitus suomalais-venäläisen arkeologisen
yhteistyön jatkuvuudesta 2000-luvulla.94
Pohjoismaiden välillä yhteistyö kehittyi ja laajeni edelleen. Yhteistyö Tromssan yliopiston kanssa
jatkui ja Halinen kertoo kuinka 2000-luvulla Uumajan yliopisto tuli mukaan pohjoismaisiin
kuvioihin. Uumajan kanssa Helsingin yliopistolla oli saamelaisarkeologiaan liittyviä hankkeita ja
esimerkiksi 2000 luotiin saamelaisarkeologian verkosto. Hankkeita jatkui pidemmälle 2000-lukua.
"Siinä oli mukana norjalaisia lähinnä Tromssan yliopistosta, sitten oli Uumajasta ja Uppsalasta
jonkun verran ja Pietarin yliopistosta; eli siinä oli koolla Suomen lappi, Ruotsin lappi ja Norjan
lappi ja siellä oli sitten nämä yliopistot mukana ja sinne sitten tuli opiskelijoita joka yliopistosta ja
ne loi kontakteja keskenään", Halinen kertoo. Myös yhteistyö Viron kanssa kasvoi. 2000-luvun
alusta lähtien oli yhteisiä tutkijaseminaareja Helsingin, Turun, Oulun ja Tarton välillä joissa jatko-
opiskelijat kävivät. Myös Tallinna oli Halisen mukaan joissain vaiheessa mukana.95
2000-luvulla kansainvälisyys siis kasvoi ja kehittyi suomalaisessa arkeologiassa, mutta mitä tämä
tarkoittaa tulevaisuudelle? Vaikka kansainvälisyys alkoikin näkyä yhä voimakkaammin
arkeologisessa tutkimuksessa, kehityksen tielle on ilmestynyt myös uusia haasteita. Näistä
merkittävin on resurssien vähyys. Resurssien puutteesta on mainittu läpi aineiston eri
vuosikymmeninä ja se on näkynyt myös 2000-luvulla. Haggren mainitsee kuinka 2000-luvulla
tietoteknillisen ja siksi nopeasti vanhentuvan välineistön päivitys on usein resursseista kiinni.
94
H.-M. Pellinen, Mitä suomalaiset arkeologit tutkivat? Katsaus meneillä oleviin tutkimushankkeisiin. Muinaistutkija 3/2003, 50–60; Teemu Mökkönen & Mervi Suhonen, Suomalais-venäläisen arkeologisymposiumi Pushkinin maisemissa. Muinaistutkija 4/2004, 56–65. 95
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
50
Tällöin Suomi ei pysyisi teknisen kehityksen mukana. Halisen mukaan arkeologian tulevaisuuteen
vaikuttaa myös suuresti se säilyvätkö arkeologian kolme yliopistoa Suomessa ja saadaanko
arkeologiaa muihinkin yliopistoihin. On kuitenkin hankala saada lisättyä mitään ylimääräistä ja
esimerkiksi Joensuun yliopistossa arkeologian opetus on vähentynyt lähes olemattomaksi. Kyseinen
aine on itseopiskelua, minkä myös itse olen joutunut kokemaan. Lisäksi Halisen mukaan on vaikea
pitää kansainvälisyyttä yllä jos valmistuneet arkeologit joutuvat muiden alojen tehtäviin töihin ja
tällöin kansainväliset kontakti jäävät vähäisiksi. Säilyttääkseen kansainvälisen kehityksen olisi
suomalaisen arkeologian saatava enemmän resursseja työllistämiseen. Mika Lavento mainitsee
kuinka jotkut opiskelijoista lähtevät kotimaisten työpaikkojen puutteessa Norjaan jossa on paitsi
hyvä palkka, myös tarve kenttäosaamisesta. Suomalainen kenttäosaaminen voisi siis olla hyvä
sauma töihin ulkomailla.96
Onko kaikki kuitenkin kiinni resursseista? Georg Haggrenin mukaan on mahdotonta että arkeologia
palautuisi sisäänpäin kääntyneeksi, vaan kansainvälisyys tulee jatkumaan ja kehittymään myös
tulevaisuudessa. Haggren ei pysty kuvittelemaan että tutkimusta tehtäisiin enää pelkästään
suomalaisista kohteista. Samaa mieltä on myös Mika Lavento, joka ei näe mitään syytä miksei
kansainvälisyys kehittyisi eteenpäin. Onkin vaikea ajatella etteikö nykyajan globaalissa maailmassa
kansainvälisyys kehittyisi koko ajan eteenpäin ja suomalaiset tutkijat ovat osoittaneet yhä
suurempaa kiinnostusta kansainvälisiin kohteisiin 2000-luvun aineistossa. Tätä mielenkiintoa ja
suuntaa on vaikea muuttaa, vaikka resurssipula voikin hidastaa sen kehittymistä ja Halisen huoli
arkeologien työllistymisestä ja kontaktien vähenemisestä onkin olennainen. Mikäli arkeologia saisi
rahoitusta enemmän, näkisin että kansainvälistyminen kehittyisi huimaa vauhtia eteenpäin. Siksi
opiskelijoiden ja tutkijoiden mahdollisuudet matkoihin sekä yhteistyöt ulkomaiden kanssa ovat
erittäin tärkeitä niin nyt ja tulevaisuudessakin.97
96
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 97
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
51
4. Johtopäätökset
Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen oli maltillinen ja hidas muutos.
Tutkimus oli ollut jossain määrin kansainvälistä jo ennen 1970-lukua mutta eräänlainen sisäänpäin
kääntyminen vaivasi suomalaista arkeologiaa läpi 70-luvun, jolloin sekä kielellinen että sisällöllinen
kansainvälisyys oli varsin suppeaa. 2010-luvulle tultaessa arkeologia tieteenä oli kansainvälistynyt
huomattavasti. Muutoksen taustalla olivat sekä maailman yleislaajuinen globalisaatio joka vaikutti
myös tieteisiin, että Suomen arkeologian kehittyminen sekä yksittäiset henkilöt jotka ajoivat
muutosta niin arkeologiassa kuin sen opiskelussakin.
1970-luvulla suomalainen arkeologia oli kielellisesti hyvin kotiinpäin suuntautunut vaikka
kansainvälistä hakua oli nähtävissä, ulkomaisten kielen jäädessä tilastollisesti selkeästi jälkeen
suomesta ja ruotsista. Ulkomaisista kielistä saksa oli suurin kansainvälinen väylä tutkimuksissa,
ollen suurimmassa roolissa lähdekirjallisuudessa sekä referaateissa Suomen Museon julkaisuissa.
Saksa hallitsi ulkomaalaisena kielenä myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa,
kun taas Finkst Museumin julkaisuissa englanti oli tilastollisesti vahvempi, johtuen tosin
muutamasta tuotteliaasta kirjoittajasta. Vaikka kirjallisia todisteita en juuri löytänyt, haastateltujen
mielestä saksan osaaminen perustui sen asemaan koulutuksessa aikaisempina vuosikymmeninä.
Englanti oli tässä vaiheessa vielä vähäisempi kieli ja englanninkieliset artikkelit olivat pääosin
saman muutaman henkilön kirjoittamia, esimerkiksi Ari Siiriäisen joka oli yksi ahkerimmista
englanniksi kirjoittavista henkilöistä. Ruotsi puolestaan oli ymmärrettävästi merkittävin kieli
suomen ohella ja olisi suurin käytetty ulkomaalainen kieli ellei ruotsia laskettaisi suomen toiseksi
viralliseksi kieleksi. Tästä johtuen merkittävimmän ulkomaalaisen kielen kruunu meni saksalle.
Suomenkielisissä kirjoituksissa vieraat kielet jäivät pääosin lähteisiin ja tiivistelmiin eikä muun
kielistä termistöä juurikaan esiintynyt.
Sisällöllisesti tutkimukset ja artikkelit olivat 1970-luvulla pääosin Suomen sisäisiä. Voisikin sanoa
että suomalainen tutkimus oli varsin sisäänpäin kääntynyttä ja aiheet keskittyivät pääosin löytöihin
ja materialistiseen kulttuuriin. Suosittuja aiheita olivat kirkot, haudat, arkkitehtuuri, esinelöydöt
vanhat huonekalut sekä suomalaiset merkkihenkilöt. Kansainvälisyyttä esiintyi mutta se oli
vähäistä. Matkustus ulkomaille oli kokonaisuudessa vähäistä lukuun ottamatta muutamia henkilöitä
kuten Ari Siiriäistä, joka aloitti tutkimuksensa Itä-Afrikassa. Kiinnostusta ulkomaille löytyi ja
Suomi ei ollut täysin eristäytynyt muista maista tai keskusteluista mutta tutkimukset sijoittuivat
pääosin Suomeen. Keskiaikaiset uskonnolliset esineistöt ja paikat olivat vahvasti esillä, mihin on
voinut vaikuttaa Suomen kuuluminen Saksan kulttuuripiiriin. Aineistosta nousi esiin myös
52
suomalaisten esinelöytöjen tarkka raportointi ja luettelointi jolloin osa tutkimuksesta tuntui jäävän
katalogiselle tasolle. Halisen mukaan se on yksi osa suomalaista arkeologiaa ja Haggrenin mukaan
jopa tarvittavaa tutkimuksissa. Kaiken kaikkiaan 1970-vaivasi julkaisullinen niukkuus.
1980-luvulla suunta alkoi kuitenkin selkeästi muuttua esimerkiksi englannin kielen käytön
kasvaessa hiljalleen yhä suuremmaksi. Yhtenä syynä tähän oli Petri Halisen mukaan brittiläisen
arkeologian vahvempi mukaantulo myös Pohjoismaihin ja keskeisten tutkimusten julkaisu
englanniksi. Toinen mahdollinen syy oli hiljattainen sukupolven vaihdos kirjoittajissa. Nuoremmilla
tutkijoilla oli myös heikompi saksan kielen taito. 1980-luvulla aloitti julkaisutoimintansa myös yksi
merkittävimmistä kansainvälisistä julkaisuista Suomessa, Fennoscandia arcaheologica, jonka
tarkoitus oli toimia kommunikointiväylänä suomalaisen ja kansainvälisen arkeologian kanssa.
Saksan kieli alkoi jäädä vähemmälle käytölle erityisesti kirjoituskielenä mutta hallitsi edelleen
lähdeviittauksia englantia enemmän. Englanti puolestaan kasvatti osuuttaan läpi vuosikymmenen,
tosin muutos oli hidas ja maltillinen. Suomi ja ruotsi olivat englannin ohella edelleen käytetyimpiä
kieliä tutkimuksissa, vaikka englanti tilastollisesti olikin ruotsia edellä.
Sisällön puolesta 1980-luvulla oli myös havaittavissa pientä kansainvälistymistä. Aihepiirit
artikkeleissa olivat edelleen varsin samoilla linjoilla kuin aiemmin eli suomalaisissa
arkkitehtuureissa, esineistöissä ja henkilöissä, mutta pientä muutosta oli nähtävissä. 1984 aloitti
julkaisunsa myös Muinaistutkija joka haparoivasta alusta huolimatta nousi myöhemmin yhdeksi
keskustelukanavaksi suomalaisten arkeologien välille. Yhteistyö Neuvostoliiton kanssa alkoi
muodostua ja kollegoihin luotiin kontakteja joista osa on säilynyt 2000-luvulle asti. ISKOS 5
vuonna 1985 oli merkittävä julkaisu johon oli koottu konferenssin artikkeleita kirjoittajilta eri
pohjoismaista. Tämä oli osoitus pohjoismaisesta yhteistyöstä joka alkoi kasvaa hiljalleen 1980-
luvulla ja Skandinavia tuli mukaan suomalaiseen arkeologiaan. Pohjoismaat olivat vahvasti mukana
myös arkeologian koulutuksessa sillä kansainvälisyydeksi miellettiin vielä Pohjoismaat ja
Eurooppa. Pohjoismaihin liittyvät kurssit ja tentit hallitsivatkin opetusta kunnes Ari Siiriäinen nousi
professoriksi ja otti mukaan maailman arkeologian. Ulkomaille matkailu oli kuitenkin edelleen
vähäistä ja kyseessä olivat yleensä vain lyhyet visiitit. Myös innovaatio oli vähäistä esimerkiksi
metodeissa mihin vaikutti sekä Halisen että Lavennon mielestä Suomen pieni koko. Tutkijoita oli
huomattavasti vähemmän jolloin keksintöjä oli vaikea kehitellä.
1990-luku vakiinnutti englannin kansainvälisenä tutkimuskielenä Suomessa sekä ennen kaikkea
aineistosta näkyi kuinka yhä useampi suomalainen tukija kirjoitti tai käänsi kirjansa englanniksi.
Tästä voi päätellä suomalaisen arkeologisen tutkimuksen halun tulla huomatuksi myös
53
kansainvälisesti eikä vain pysyä omassa piirissään Suomen sisällä. Taustalla tapahtunut sukupolven
vaihdos sekä kansainvälisen kommunikoinnin helpottuminen ovat todennäköisiä suurimpia syitä
muutokselle. Halisen mukaan syynä ovat myös jälleen suuntausten saapuminen Suomeen.
Esimerkiksi postmodernin arkeologian suuntaukset ovat olleen brittiläisen ja skandinaavisen
arkeologian sisällä, jolloin englannin kieltä on käytetty keskusteluissa. Saksa oli edelleen mukana
esimerkiksi Suomen Museon vuosikirjoissa mutta jäänyt selkeästi vähemmistölle kokonaisuudessa
ja pääasiallisesti muutaman henkilön kirjoituskieleksi. Englanti puolestaan oli levinnyt tasaisemmin
useamman kirjoittajan kesken. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa englanti oli
1990-luvulla käytetyin kirjoituskieli.
Muutos näkyi aihepiireissäkin yhä enemmän. Suomen museon artikkeleissa ei ollut suurta muutosta
mutta esimerkiksi vuosikokouksien esitelmissä ilmeni hieman enemmän kansainvälisiä aiheita.
Myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa oli nähtävissä kansainvälistä väriä
aiempaa enemmän. Samalla keskustelu Muinaistutkijan sivuilla jatkui; huolta esitettiin niin
arkeologian asemasta kuin sen opetuksesta. Opiskelijoille haluttiin enemmän mahdollisuuksia
kansainvälisellä tasolla ja arkeologian oppiaineen muutoksia pohdittiin. Ari Siiriäinen totesi kuinka
opettajien tulisi käyttää eri kanavia saadakseen opiskelijoita tutkimusprojekteihin niin kotimaassa
kuin erityisesti ulkomaille. Myös ulkomaalaiset aiheet ja tutkimukset alkoivat yleistymään
Muinaistutkijan artikkeleissa. Samalla yhteistyö Venäjän ja Pohjoismaiden kanssa kasvoi ja kehittyi
mutta suomalaisten tutkijoiden osallistuminen ulkomaisiin konferensseihin oli harmillisen vähäistä.
Muutos näkyi myös arkeologisessa ajattelussa ja katseita suunnattiin kauemmas Eurooppaan ja sen
ulkopuolelle, esimerkiksi Lähi-itään. Näin ollen kansainvälisyys näkyi 1990-luvun lopulle tultaessa
yhä enemmän suomalaisessa arkeologiassa.
Muutos saavutti tämänhetkisen huippunsa 2000-luvulla jolloin kielellisellä puolella englannista tuli
selkeästi tutkimuksessa tärkeä kieli ja nousi suomen rinnalle tilastollisesti, mikäli jätetään
ulkopuolelle Muinaistutkija. Koska Muinaistutkija on enemmänkin suomalaisten arkeologien
ilmoitus- sekä keskustelujulkaisu on suomen kieli oleellista. Suuremmissa tutkimuksissa sen sijaan
englanti nousi selkeästi tärkeimmäksi ulkomaalaiseksi kieleksi ja kielellisen puolen näkökulmasta
suomalainen arkeologia on kansainvälistynyt huomattavasti 1970-luvulta. Internetin kehittyminen ja
kasvaminen sekä maailman globalisoituminen ovat olleet merkittäviä tekijöitä muutoksen taustalla,
samoin kuin nuoremman sukupolven englannin kielen taito ja halu globalisoitua. Myös
englanninkielisiä termejä löytyi hieman suomenkielisistä teksteistä. Kansainvälistymisestä ja
englannin kielen kasvusta huolimatta suurin osa 2000-luvun aineistosta oli suomenkielistä.
Haggrenin mukaan syynä on kotimainen empiria joka ei kiinnosta ihmisiä ulkomailla mutta
54
kiinnostaa sen sijaan Suomessa ja näin pitää kirjoituskielen ja keskustelun Suomessa. Englanti ei
takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisillä foorumeilla.
2000-luku oli merkittävää aikaa arkeologialle myös kokonaisuudessaan. Arkeologian opetus
muuttui ja vuonna 2007 arkeologiasta "tuli arkeologiaa" Petri Halisen mukaan. Aiemman
pääasiallisesti eri alueiden esihistorian opiskelun sijaan tutkintovaatimuksia muutettiin ja siirryttiin
enemmän arkeologiaan. Samalla liikkuminen eri maiden välillä helpottui huomattavasti ja vaihtoon
lähteminen ulkomaille oli aikaisempaa helpommaksi tehty. Asiaa auttoi myös EU.
Artikkeleissa kansainväliset aiheet pysyttelivät pääosin suunnilleen samoissa linjoissa 1990-luvun
aineiston kanssa. Suurta kasvua ei ollut havaittavissa itse artikkeleissa mutta esitelmissä puolestaan
kansainväliset aiheet esiintyivät yhä enemmän. Lisäksi ulkomaille sijoittuvia arkeologisia
tutkimushankkeita oli pääosin Helsingin yliopiston toimesta. Suomen museo jatkoi samaa
kotimaista rataansa artikkelien osalta mutta ISKOS-sarjassa oli muutama kansainvälinen julkaisu ja
esimerkiksi ISKOS 16 esitteli suomalaisten ja venäläisten arkeologien yhteistyön kehitystä joka
alkoi 1990-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa ei ollut suurempaa eroa
1990-luvulle. Sen sijaan Muinaistutkijan artikkeleissa oli nähtävissä enemmän kansainvälisiä
aiheita. Mukana oli tutkimuksia esimerkiksi Lähi-idästä ja Lähi-itään kohdistuvat aiheet alkoivatkin
esiintyä enemmän sen jälkeen kun suomalainen arkeologia oli avartanut katsettaan Euroopan
ulkopuolelle.
Myös keskustelu jatkui arkeologian kehityksestä ja ongelmia sekä argumentteja ruodittiin aika
ajoin. Muun muussa Mika Lavento nosti esiin kuinka suomalaisilta arkeologeilta puuttui
kommunikointi sekä heitä vaivasi herkkänahkaisuus. Esiin nostettiin myös teorian puute mikä
jälleen johti pohdintaan suomalaisen arkeologin katalogisuudesta. Raporteista puuttuisi suurimmat
teoriat ja tulkinnat ja tämä raportinomaisuus erottaisi suomalaisen arkeologian muista maista.
Aiheeseen oli useampia mielipiteitä mutta tietty katalogisuus nousi esiin tätä pro gradu -tutkimusta
varten kasatusta aineistosta. Näin ollen aineisto osittain tukee Mika Lavennon väittämiä.
Kaiken kaikkiaan tästä kaikesta on nähtävillä kuinka suomalaisen arkeologian kansainvälistyminen
oli hidas muutos läpi useamman vuosikymmenien ja kiihdytti huippuunsa pääosin 2000-luvulle
tultaessa. Aikajanalla kehittyivät sekä yhteistyö muiden maiden kanssa ja arkeologinen koulutus.
Muita vaikuttavia muuttujia olivat myös saksan vaihtuminen englanniksi ulkomaisena kielenä,
julkaisujen kansainvälisten aiheiden kasvu ja maailman arkeologian kasvamisena Euroopan
ulkopuolelle. Myös enemmän tutkimushankkeita ulkomaille oli nähtävissä 2000-luvulla. Jos olisi
etsittävä yksi murroskohta se sijoittuisi 1990- ja 2000-luvun taitteeseen mutta yleisesti ottaen
55
muutos oli maltillinen kaikilla osa-alueilla ja vaati aikansa. Mitä tulee tulevaisuuteen,
kansainvälisyys ei olisi näiltä näkymin pysähtymässä mutta resurssien vähäisyys on ollut haitaksi
suomalaiselle arkeologialle jo pidemmän aikaa ja saattaa hankaloittaa kansainvälisiä hankkeita
tulevaisuudessakin. Lisäksi esimerkiksi tekninen laitteisto vaatii aika ajoin päivitystä ja on jälleen
resurssikysymys. Yksi mahdollinen haitta kansainvälistymisen jatkuvuudelle on myös arkeologien
työllistyminen muihin työtehtäviin jolloin esimerkiksi erityisesti kontaktien luominen ja ylläpito
voivat jäädä vähälle. Kuten tässä tutkimuksessa on usein todettu, kansainväliset kontaktit ovat
tieteelle huomattavan tärkeitä. Kuitenkin mielenkiintoa kansainvälistymiseen sekä maailman
arkeologiaan on edelleen nähtävissä suomalaisessa arkeologiassa jolloin mahdollisista takaiskuista
huolimatta kansainvälistyminen tulisi näin ollen jatkumaan. Paluuta 1970-luvulle ei ole eikä tule.
56
Lähteet ja kirjallisuus
Painetut lähteet
Lähteenä käytetty kirjallisuus
Arkeologia Suomessa -julkaisusarja. Vuodet 1970-2010. Museovirasto.
o Arkeologia Suomessa 1985, toim. Paula Purhonen. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1985.
o Arkeologia Suomessa 1986-1987, toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 1991.
o Arkeologia Suomessa 1988-1989, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen ja Helena Ranta.
Yliopistopaino, Helsinki 1994.
o Arkeologia Suomessa 1990-1992, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen, Helena Ranta ja
Leena Ruonavaara. Yliopistopaino, Helsinki 1995.
o Arkeologia Suomessa 1993-1994, toim. Torsten Edgren, Helena Ranta, Pirjo Hamari ja
Päivi Maaranen. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1996.
o Arkeologia Suomessa 1995-1996, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen, Helena Ranta ja
Päivi Maaranen. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1998.
o Arkeologia Suomessa 1997-1998, toim. Jukka Moisanen ja Pirjo Hamari. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 2000.
o Arkeologia Suomessa 1999-2000, toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 2002.
o Arkeologia Suomessa 2001-2002, toim. Paula Purhonen, Helena Ranta ja Tanha Tenhunen.
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 2004.
Finkst Museum -vuosikirjat. Vuodet 1970-2010. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
ISKOS -sarja. Osat 2–16 aikaväliltä 1970-2010, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
o Early in the North Volume 5. ISKOS 13. Toim. Mika Lavento. Helsinki. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 2004.
o Karelian Isthumus – Stone Age Studies in 1998-2003. Toim. Mika Lavento. Helsinki.
Waasa Graphics Oy, 2008.
o Lahelma, Antti 2008. A Touch of Red. ISKOS 15. Toim. Mika Lavento. Helsinki,
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
57
o Proceedings of the Third Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in